torstai 29. joulukuuta 2016

Lapsen murha Tampereella

Tampereen Sanomat 29.9.1880

Vahvistettu tuomio. Hovioikeus on vahvistanut täkäläisen raastuvanoikeuden tuomion tehtaalaisen vaimon Anna Granlundin [nimi muutettu] lapsen murhasta, joka tapahtui täällä viime kesäkuulla ja josta hän määrättiin hullujenhuoneeseen parannukselle.

Kesäkuussa 1880 tamperelaisia ja suomalaisia kauhistutti uutinen lapsen murhasta. Pellavatehtaan työmiehen vaimo tappoi kaksi ja puolivuotiaan tyttärensä lyömällä tätä kaulauskapulalla päähän. Lyömäase ei ollut mikään kevyt kalikka, sillä kaulauskapulat olivat raskastekoisia puisia työvälineitä, joita käytettiin pyykin mankeloimiseen. Vaimo selitti tehneensä näin siksi, että "tyttö pääsi taivaaseen". Lapsen isä kertoi vaimon olleen pääsiäisestä asti kipeänä, "mielenviassa", ja erittäin raskasmielisenä uskonnollisten mietteiden takia. Lääkäri tutki vangitun äidin ja kehotti hoitamaan häntä niin kuin heikkomielistä (Tampereen Sanomat 30.6.1880).

Naisen myöhempi kohtalo jää historian hämärään. Miten mahdettiin "hulluja" tuohon aikaan hoitaa? Maan ainoa mielisairaala oli Lapinlahden sairaala Helsingissä. Pitkäniemen sairaalaa alettiin puuhata Tampereen lähelle vasta 1890-luvulla. Kuopioon oli rakenteilla "hulluinhuone", kun valtio hankki Niuvanniemen tilan tähän tarkoitukseen keväällä 1880 (Päijänne 28.4.1880). Pellervo-lehti kertoi "hourulaitoksen" valmistumisesta Mikkeliin kaksi vuotta myöhemmin (8.7.1882).

Asetus vaivaishoidosta velvoitti kunnat huolehtimaan alaikäisistä, heikkomielisistä, raajarikoista, sairaista ja vanhuudenheikoista, jos näillä ei ollut ketään muuta holhoojaa. Käytännössä mielisairaita säilytettiin vaivaistaloissa ja tavallisissa sairashuoneissa. Rikoksiin syyllistyneitä itselleen ja muille vaarallisia mielisairaita oli myös vankiloissa ennen kuin varsinaisia vankimielisairaaloita oli olemassa.

Mielisairaita eli "heikkomielisiä" oli myös huutolaisina eli heitä tarjottiin hoidolle niihin taloihin, jotka tyytyivät vähimpään korvaukseen antamastaan "hoidosta". Esimerkiksi Porin maaseurakunta kuulutti Satakunta-lehdessä hoidolle tällaista heikkomielistä renkiä 11.12.1880. Tällainen ihminen on luultavasti ollut harmittomalla tavalla heikkomielinen ja osannut jonkin verran autella talon töissä. Keisarillinen senaatti määräsi, että lääninsairaaloihin oli avattava osastoja mielisairaita varten vuonna 1882 (Suomalainen Virallinen Lehti 9.8.1882).

Sana "hullu" oli 1880-luvulla puhekielisyys, jolla ei enää välttämättä viitattu mielisairauteen. Se oli kuitenkin jäänteenä sanassa "hullujenhuone". Sanaa "mielisairas" puolestaan käytettiin vain virallisissa yhteyksissä. Sairastuneesta saatettiin käyttää sanaa "houru", joka tarkoitti sekavaa ihmistä, jolla oli houreita ja joka houraili. Mielisairaasta puhuttaessa sanottiin yleisimmin hänen olevan mielenviassa, heikkomielinen tai raskasmielinen. Mielisairauteen tunnuttiin suhtautuvan melko suvaitsevaisesti, ajateltiin, että raskaissa elämäntilanteissa kuka tahansa saattoi sairastua. Jopa Venäjän keisarista uutisoitiin vuoden 1880 alussa, että monet murhayritykset häntä vastaan olivat tehneet hänet niin levottomaksi ja raskasmieliseksi, ettei hän enää jaksanut keskittyä hallitustoimiin (Keski-Suomi 28.1.1880).

tiistai 27. joulukuuta 2016

Hirvilauma Kuhmalahdella

Päijänne 25.8.1880

Neljä hirveä, siis oikein pienen hirvilauman, näki eräs poika eilispäivästä viikko sitte Kuhmoisten ja Sahalahden [Kuhmalahden] rajalla, lähellä Vehkalahden sahaa, hyppäävän aidan ylitse. Poika ei ollut tietänyt, mitä nuo näkemänsä eläimet olivat, vaan oli rientänyt kummastuneena ja "sydän kourassa" kertomaan ihmeellistä näkyänsä. Hänen kertomisestansa noista isoista eläimistä, joilla oli suuret haarasarvet j. n. e. huomattiin selvään niiden olleen hirviä. Saakoot nuo majesteetilliset eläimet rauhassa kulkea salojemme kaunistuksena ja kunniana, ja muistakoon jokainen, että niiden hätyyttäminen ja tappaminen on kielletty suuren ja ankaran sakon uhalla!

Hirvi oli 1800-luvun lopulla niin harvinainen eläin, että yhdenkin hirven näkeminen oli tavaton tapaus ja uutisoitiin lehdissä. Hirvet olivat suojeltuja ja niiden kaatamisesta sai maksaa 200 markan sakon eli renkimiehen koko vuoden palkan verran rahaa. Neljän hirven näkeminen riitti jo hirvilaumaksi asti. Uutisen paikanmääritys on hivenen epävarma, Kuhmoisten rajalla sijaitsee nykyään Kuhmalahti, ei Sahalahti. Vehkalahden saha tarkoittaa ilmeisesti Vehkajärven sahaa.

Hirvi (Alces alces) on nykyään Suomen merkittävin riistaeläin, joten ajatus sen häälymisestä sukupuuton partaalla on yllättävä. Hämäläinen-lehti kertoi 21.7.1880, että hirviä surmattiin metsästäjä Martti Kitusen (1747-1833) päivinä niin, että niitä jäi Suomeen tuskin nimeksikään. Sakosta huolimatta hirviä salametsästettiin myös 1800-luvun lopulla. Luultavasti 1860-luvun nälkävuosina tätä toimintaa katsottiin jonkin verran läpi sormien. Myös sudet verottivat hirvikantaa ja hirvieläinten vähetessä ne alkoivat hyökkäillä ihmisten karjan ja pikkulasten kimppuun.

Pirkkalasta uutisoitiin syksyllä 1879 harvinaisesta vieraasta, sillä hirvi oli oleskellut Korvolan kylän mailla lehmien seurassa ja kaksintaistellut erään talon ison ja vihaisen sonnin kanssa. Tällöin perimätieto kertoi, että pitäjässä oli pari kolme miespolvea aiemmin elänyt runsaasti hirviä ja hirvi-alkuiset paikannimet Pirkkalassa olivat tätä perua (Hämäläinen 25.10.1879). 1880-luvulla nähtiin seitsemän hirven lauma Jaalan pitäjässä Lahden lähistöllä, Tyrväällä puolestaan kolme hirveä, uros, emä ja vasikka (Tampereen Sanomat 18.7.1882 ja 15.12.1885).

Satakunta-lehti kertoi vuonna 1874 hirvestä, sukupuuton uhkaamasta eläimestä, joka oli "meidän metsiemme kallein kaunistus". Useimmin hirviä nähtiin Kaakkois-Suomessa. Hirvi on "märehtivä, sorkkaljalkanen ja sarvilla varustettu eläin", lehti tiedotti ja jatkoi kuvausta: hirvellä on kyssäniska, töpöhäntä ja korkeudeltaan se voittaa hevosen. Karvaltaan hirvi on "ruuninläntä" ja tummanharmaa. Sarvet ovat litteät, lapiomaiset, sormijakoiset ja "tyvipuolelta liereät". Hirvi on hyvä juoksija, ui hyvin ja kulkee "kulkee ihmeellisen taitavasti syvien soitten poikki, vajoomatta, kun taitaa levittää sorkkansa lappeelleen".

"Luonteeltaan hirvi on laakottelia [laiskottelija] ja lepoon taipuva; se hakee hiljaista oloa ja runsaasti ravintoa. Siitä syystä hän mielellään oleskelee avaroissa ja ihmisasumuksista kaukasissa metsissä, nevaisilla ja rämeisillä takamailla, joissa on tarpeeksi vettä ja lehtipuita", Satakunta kuvaili lukijoilleen (25.4.1874). Hirven suojelutoimiin herättiin laajemmin vasta 1900-luvun puolella ja voikin pitää onnellisena ihmeenä, että hirvi saatiin säilymään Suomen metsissä meidän päiviimme asti.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Räjähdys Vilppulassa

Tampereen Sanomat 21.1.1880

Kauhea onnettomuus tapahtui viime lauantaina [17.1.1880] Ruoveden Filppulassa. Dynamiittia oli viety pajaan lämpösen ääreen sulatettavaksi; se jollain tuntemattomalla tavalla syttyi ja lennätti pajan ilmaan sekä sisällä olevat paitsi yhtä, joka sattui seisomaan ahjon muurin takana ja säästyi melkein terveeksi.

Onnettomuus tapahtui rakennettaessa rautatietä Tampereelta Vaasaan. Uhrit olivat Pohjanmaalta, viisi naimatonta miestä, jotka työskentelivät kivensärkijöinä rautatietyömaalla. He olivat liottaneet dynamiittia lämpimässä vedessä sen notkistamiseksi. Dynamiittipatruunoita oli niin ikään viisi, jokaisessa neljäsosa naulaa dynamiittia. Yhteensä se teki reilut puoli kiloa. Räjähdyksessä kuoli välittömästi kaksi työmiestä ja kaksi muutaman tunnin kuluttua. Viidennen arveltiin säästyneen sillä, että hän sai haavan korvaansa. Hän kuoli kuitenkin myöhemmin ilmeisesti jonkinlaisen aivovaurion seurauksena (Suomalainen Virallinen Lehti 10.2.1880).

Dynamiitti oli uudehko aine. Seuraavana vuonna 1881 se tuli hätkähdyttävästi esille terroriyhteyksissä. Keisari Aleksanteri II, Suomen suuriruhtinas, surmattiin lumipalloiksi naamioiduilla dynamiittipommeilla Pietarissa (Sanomia Turusta 15.3.1881). Jos joku jäi vielä epätietoiseksi, mistä aineesta oli kysymys, Keski-Suomi selosti asiaa perusteellisemmin 19.4.1884. Lehti kertoi, että dynamiitin keksi eräs ruotsalainen insinööri Alfred Nobel. Ainetta valmistettiin siten, että multaa pantiin mataliin puulaatikoihin. Sekaan valutettiin hitaasti nitroglyseriiniä. Sekoitus vaivattiin käsin taikinaksi. Valmiista taikinasta voi muovata suuria ja pieniä kappaleita. "Se on aivan kuin talia", lehti kuvasi.

Aikalaiset pitivät dynamiittia varsin turvallisena aineena ja sitä se tietysti olikin verrattuna nestemäiseen nitroglyseriiniin. "Multa", johon nitroglyseriini imeytettiin, oli piimaata. Alfred Nobel (1833-1896) kehitti dynamiitin vuonna 1866. Sitä alettiin käyttää Venäjällä erityisesti öljyteollisuudessa. Suomalaisilla rakennustyömailla sillä oli kätevä räjäyttää kivet ja kalliot esimerkiksi rautatielinjan tieltä. Yrityksen ja erehdyksen kautta sitten opittiin, että dynamiitti räjähtää lämmetessään sangen arvaamattomasti.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Uneton Tampereella

Tampereen Sanomat 20.9.1879

Jos on hyvä, että päivällä ollaan valveilla, niin haluaa luullakseni jokainen kunnon ihminen yönsä viettää levossa ja rauhassa. Mutta meillä, täällä Tampereella, on se melkein mahdotointa. Puhumattakaan issikoista ja muista yölevon häiritsijöistä, löytyy meillä muuan kasti eli säätyluokka, jonka muuanna toimena on pitää ihmisiä valveilla öiseen aikaan. Tarkoitan tässä palovartijoita. Jos väsyneenä päivän toimista ennen kello 10 käyt vuoteellesi ja juuri olet unen päähän pääsemäisilläsi, kuulet huudon, joka bassolla alkaa, muuttuu vähitellen barytoniksi ja loppuu mitä venytetyimpään mollisävellykseen monine luikerruksineen. Sanoista eroitat ensin: "Lokkan äär [s]laaken" ja sitten: "Kello on kymmenen lyönyt." Pidä kitas! ärjäset, mitä se minua liikuttaa vaikka olis viistoista lyönyt. Tunnin kuluttua heräät samanlaiseen huutoon j. n. e. aina aamuun asti. Tämä on varsin vastenmielistä. Toivomme siis että kaupungin hallitusmiehet käskevät palovartijoitten tällaisista herätyshuudoista lakkaamaan. Rinne.

Kyseessä on varhainen mielipidekirjoitus ja närkästys oli varmasti aiheellista, kukapa haluaisi tunnin välein herätä kellonaikaa ilmoittavaan joikuun. Huudon alkuperäinen tarkoitus oli ehkä päinvastoin rauhoittaa kaupunkilaisten mieltä, kertoihan se, että joku valvoi heidän puolestaan ja huolehti paloturvallisuudesta. Palovartija oli hyödyllisessä toimessa. Juuri vuonna 1879 Tampereella sattui useita tulipaloja, niistä kuusi öiseen aikaan. Tammikuussa tuhoutuivat porvari Rosenqwistin talo sekä Kuninkaankadulla Rikalan talo, helmikuussa kauppias Blomin talo Kauppa- ja Kuninkaankadun kulmauksessa ja maaliskuussa muurari Henrikssonin talo uudessa Amurin kaupunginosassa. Syksyllä paloi palovartija Hellforsin talo. Kaupunkilaiset herätettiin palokelloja soittamalla, seiniin jyskyttämällä ja "valkea on valloillaan" -huudolla sammutustöihin. Kaupungissa toimi vapaaehtoinen palokunta mutta sen lisäksi tulipalon hetkellä tarvittiin kaikki kynnelle kykenevät apumiehiksi.

Joulukuussa 1879 tuli hävitti kauppatorin eli Keskustorin laidasta 17 kauppapuotia nykyisen Raatihuoneen paikalta. Palo oli lisäksi sytytetty tahallaan samoin kuin tulipalon alku samoihin aikoihin porvari Granqwistin talon ullakolla. Tämä sai tamperelaiset pohtimaan yövartijoiden lisäämistä. Tulipaloja tuntui syttyvän niin taajaan, että vaara uhkasi "melkein joka yö ja välistä päivälläkin" (Tampereen Sanomat 10.12.1879). Kaupunkilaiset kutsuttiin vielä joulun alla maistraatin kokoukseen ja väkeä saapuikin runsaasti paikalle. Päätettiin, että talonomistajat liittyvät kortteleittain yhteen ja kustantavat kaksi yövartijaa kulkemaan kaduilla ja tarkastamaan palokujia. Myös Tampereen tehtailla oli useita yövartijoita. Puuvillatehtaalla oli vielä erikseen yövartijoiden tarkastaja, joka valvoi "ettei Nukku-Matti saa unettaren humulla silmiä sitoa" (Tampereen Sanomat 24.12.1879). Lopputuloksena oli, että Tampereen kaupungissa nukuttiin huonosti, osa tulipaloa peläten ja osa palovartijoiden huutoon heräten.

(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 11.1, 25.1, 26.2, 26.3, 19.11, 6.12, 13.12, ja 20.12.1879.)

tiistai 13. joulukuuta 2016

Ruoveden puoskari

Hämäläinen 2.4.1879

Vaarallisia lääkkeitä. Piirikunnan lääkäri Ruovedessä, tohtori Hirn, on lääkintäylihallitukselle ilmoittanut, että Keuruulla ja Ruovedessä liikkuu lääkkeitä, joita eräs Kaarle Nuijantaipale Pohjoslahden kylästä, viimeksi mainittua pitäjää, tarjoilee, ja jotka muun ohessa sisältävät tuota vaarallista strychniiniä. Mainittu lääkäri valittaa, että yhteinen kansa pitää noiden puoskarien puolta, vieläpä papistokin, jotta niitä on vaikea saada langetetuiksi [lain piiriin].

Ruovedellä on vaikuttanut kansanparantaja, ilmeisesti paikkakunnalla arvostettu mies, joka on joutunut selkkaukseen piirilääkärin kanssa. 1800-luvun lopulla ei ollut tavatonta, että virallisen lääketieteen ulkopuolella toimi itseoppineita "puoskareita", jotka sekoittivat itse omat rohtonsa. Erilaisia aineita kokeiltiin sormituntumalta, sellaisiakin, jotka myöhempi aika oppi määrittelemään myrkyksi tai huumeeksi. Niiden ja mainiona pidetyn, tepsivän lääkkeen välinen raja oli ohut. Annostus ratkaisi, oliko lääke potilaalle hyväksi vai paraniko vaiva niin sanotusti "lopullisesti". Kun paikalliset tiesivät, että tämän parantajan luona vaivat helpottuivat eikä pahempia kömmähdyksiä sattunut, häneen luotettiin.

Ilmeisesti potilaiden elimistö kesti jopa pienen määrän myrkkyäkin, Ruoveden tapauksessa strykniiniä. Sanomia Turusta kertoo 29.10.1879 "akasta", joka asioi apteekissa. Lääke sekoitettiin hänen omaan pulloonsa. Siihen pantiin muun ohessa hyppysellinen arsenikkia. Asiakkaan mielestä se oli liian niukasti. Hän pyysi tuohtuneena laittamaan sitä lajia vähän enemmän, sillä lääke oli tarkoitettu pienelle orpolapselle. Itä-Suomessa puolestaan sattui syksyllä 1880 tapaus, jossa äiti sekoitti pimeässä tuvassa lääkepullot ja antoi 3-vuotiaalle lapselleen puoli lusikallista morfiinia (Uusi Suometar 24.11.1880). Lapsi kuoli. Morfiini oli määrätty äidille itselleen. Sitä käytettiin esimerkiksi yskänlääkkeenä aikana, jolloin ei ymmärretty sen olevan voimakasta riippuvuutta aiheuttava huumaava aine.

Eri puolilla maaseutupaikkakuntia on ollut omat parantajansa. Kirje Keikiöstä eli Keikyästä kertoo paikallisesta lukkarista, joka oli taitava lääkitsemään sekä ihmisiä että eläimiä (Sanomia Turusta 3.9.1879). Paljon ihmisiä parani sekä sisäisistä kivuista että ulkoisista ruumiinvammoista niin kauan kuin lukkarin määräämä annostus oli oikea ja tapahtui tarpeen mukaan. Vanhemmiten hän kuitenkin lääkitsi etenkin miesväkeä liiankin kanssa, kirjeessä valitettiin. Lääke kun oli "sitä niin sanottua ilo-öljyä" eli "karvasta lientä", toisin sanoen jokin alkoholipohjainen mikstuura. Uudessa Suomettaressa herättiin 17.9.1880 vaatimaan terveydenhoitoseuran perustamista, niin että suomalaiset lakkaisivat turvautumasta puoskarien apuun ja käyttämästä lääkkeinä sopimattomia rohtoja. Virheitä sattui toki myös koulutetuille lääkäreille ja apteekkareille, mutta he saattoivat aina vedota virkaansa ja asemaansa. Jos virhe sattui itseoppineelle puoskarille, hän sai virkavallan peräänsä.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Ihmiskilpailu Teiskossa

Tampereen Sanomat 24.5.1879

Huomaitkaa nuorukaiset! Ihmiskilpailu toimitetaan ensi kesäkuun 2. päivänä Teiskon Ala-Yrjölän vainiolla, maantiellä. Juoksumatka on 400 kyynäröä alamaata ja parhaille juoksijoille jaetaan kolme erilaista palkintoa.

Aikalaisten huomiota kiinnitti se, että kilpailu oli tarkoitettu ihmisille eikä hevosille. Kilpailijan ominaisuudet määriteltiin tarkemmin Tampereen Sanomissa 28.5.1879. Hän on "urhea, notkea ja iloinen ihmis-nuorukainen, joka vapaalla tahdolla, ruoskan pakoituksetta, rientää kilpakentälle saamaan mainetta, kunniaa ja palkintoa". Kilpailun hengeksi toivottiin siveyttä, raittiutta ja sopuisuutta. Maalla tähän olisikin hyvät mahdollisuudet, toimittaja arveli.

Kilpajuoksun tulokset uutisoitiin 7.6.1879 (Tampereen Sanomat). Ensimmäisen palkinnon sai Juha Koskinen Kurusta, joka juoksi 400 kyynärän matkan 33 sekunnissa. Matkan pituus metreissä olisi 237,6 m. Matka oli alamaata, ehkä oikeammin tasamaata? Yllättäen myös naisia osallistui kisaan. Naisten sarjan voitti Johanna Ylivieskasta, hän juoksi saman matkan 43 sekunnissa. Ilmeisesti hame hidasti vauhtia, 1800-luvulla naiset eivät käyttäneet housuja.

Vuosi 1879 oli erilaisten kansanhuvien luvattu kesä. Aiemmin kilpailuilla oli ymmärretty eläinten kasvatukseen liittyvää toimintaa mutta nyt lehdet täyttyivät uutisista ja ilmoituksista, joissa oli kyse ihmisten hiihtokilpailusta, kilpajuoksusta, metsästysseuralaisten kilpa-ammunnasta tai kilpasoudusta. Tampereellakin järjestettiin sinä kesänä kolme eri kilpajuoksutapahtumaa. Kansanjuhlassa Pälkäneellä 6.7. oli jo melkeinpä triathlonin tuntua, sillä kilpa-ammunnassa, kilpasoudussa ja kilpajuoksussa oli sarjat sekä naisille että miehille (Tampereen Sanomat 16.7.1879).

Kilpasoutu Pyhäjärvellä 13.7.1879 sai eri kisatapahtumista eniten huomiota. Katselijat seurasivat kilpailua Pyynikin rinteiltä ja jopa veneistään läheltä soutajia. Kilpailu käytiin peilityvenessä säässä. Reittinä oli soutaa Pyynikiltä Härmälään, kiertää pieni Härmälänsaari ja soutaa takaisin. Matkaa ei ikävä kyllä mitattu. Kilpailuun osallistui 29 soutajaa. Voittaja viipyi matkalla 20 minuuttia 44 sekuntia. Hän oli kauppias Selinin renki B. Davidsson. Palkintona oli 25 markkaa sekä viiri, vaaleansininen lippu, joka oli kaunistettu mustalla ristillä.

Muut kilpailussa menestyneet olivat kauppias E. Renfors, paperitehtaan työmies H. Tamlander ja verkatehtaan työmies Wickström. Palkintojenjakoa säestivät hurraahuudot ja soittokunnan sävelet kun voittajaa kieputettiin "suosion-osoitusten esineenä korkeudessa". Tampereen Sanomien toimittaja kehotti maalaisia hankkimaan "hyviä veneitä ja veneenkapineita", jotta he voisivat seuraavana kesänä koettaa voimiaan kaupungin nuorten miesten keralla (16.7.1879).

Näin alkoi kilpaileminen urheilun luvatussa maassa Suomessa. Toiminnan edellytyksenä oli vapaa-aika eli ihmisten päivät eivät enää täyttyneet pelkästä arkisesta aherruksesta. Kun urheilemisen käsite oli uusi, kisoihin lähdettiin luultavasti pahemmin harjoittelematta. Ne, joilta löytyi voimaa ja kuntoa, uskalsivat osallistua. Kilpailumuodoista näyttäisi puuttuvan uinti. 1800-luvun suomalainen ei ehkä osannutkaan uida? Olisikin mielenkiintoista selvittää, milloin pidettiin Suomen ensimmäinen uintikilpailu.

torstai 1. joulukuuta 2016

Messukylän vanhan kirkon repiminen

Päijänne 2.1.1879

Taas yhden vanhan kirkon suottainen repiminen. Uuden Suomettaren 153:nnessa numerossa on Messukylän eli kivikirkon pitäjästä kirjoitus, jossa sanotaan pitäjän päättäneen rakentaa uusi kirkko, jonka rakennukseksi "vanhasta kirkosta saadaan käyttää aineita, mitä katsotaan kelpaavaksi, ja kellotapuli tykkänänsä hajoitetaan ja pannaan siitä aineet uuden kirkon tarpeiksi." Hämmästyksellä ja mielipahalla olemme lukeneet nämä sanat. Mainittu kirkko ja muistaaksemme myös kellotapuli ovat kivestä ja kirkko niin vanha, että sen ikää ... ei tiedetä. Tätä vielä vankkaa, vanhojen aikojen muistona seisovaa rakennusta, jonka seinien sisällä niin monet polvet ovat notkistauneet lähettääksensä hartaita huokauksia kaikkitietävän Jumalan armoistuimen eteen, aikovat nyt Messukylän arvoisat pitäjäläiset omin käsin raiskata.

Lopuksi kirjoittaja manaa vielä esiin messukyläläisten esi-isien haamut kieltämään kirkon repimisen. Kirkkoon kajoamalla rikottaisiin neljättä käskyä (kunnioita isääsi ja äitiäsi) vastaan. Uusi Suometar oli 23.12.1878 julkaissut kirjeen Messukylästä, jossa sinänsä ei puhuta vanhan kirkon täydellisestä hävittämisestä. Pikemminkin kirjeestä välittyy innostus uudesta, tiilistä rakennettavasta kirkosta, josta tulee niin avara, että sinne mahtuu tuhat henkeä istumaan. Kauhistuneen vastareaktion aiheutti maininta, että uuden kirkon teossa käytetään aineksia vanhasta kirkosta. Tampereen Sanomat vetosi 11.1.1879 messukyläläisiin, että he antaisivat "vanhan Herranhuoneen kajoamatta paikoillaan seisoa".

Ilmeisesti Messukylässä vallitsi epäselvyyttä ja eriäviä mielipiteitä siitä, missä määrin vanhaa kirkkoa tullaan "repimään". Messukylän rovasti Josef Grönberg (1813-1903) kirjoitti asiasta Turun tuomiokapitulille, joka hälytti Suomen Muinaismuistoyhdistyksen tutkimaan asiaa. Tohtori Eliel Aspelin[-Haapkylä] (1847-1917) lähetettiin paikan päälle Messukylään. Sakastin rakennustavasta päätellen Aspelin arvioi, että kirkko olisi alkujaan jopa 1300-luvulta (Uusi Suometar 7.2.1879 ja Suomalainen Virallinen Lehti 12.4.1879).

Messukylän uusi kirkko valmistui nopeasti marraskuussa 1879. Sen rakentamisessa käytettiin aineksia vanhan kirkon kellotapulista, joka ei ollut kiveä vaan puuta. Uuden kirkon oli suunnitellut arkkitehti Theodor Höijer (1843-1910). Kirkko vihittiin käyttöön ensimmäisenä adventtina ja vihkimisen toimitti rovasti Grönberg (Tampereen Sanomat 19.11.1879). Vanhan kirkon osalta noussut kohu pohjautui joko erehdykseen tai siihen, että kirkon ikää ja arvoa ei alunperin ilman Muinaismuistoyhdistyksen väliintuloa täysin ymmärretty. Joka tapauksessa kivikirkko on keskiaikainen, useita satoja vuosia vanha rakennus, jonka rappeutuminen ja raunioituminen olisi ollut häpeäksi paitsi Messukylän myös koko Suomen kulttuurihistorialle.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Kauppaneuvoksen kuolema

Tampereen Sanomat 28.5.1878

Kuollut. Kauppaneuvos Frans Wilhelm von Frenckell on viime perjantaina [24.5.] kello 7 aamulla nukkunut kuoleman uneen Sveitsissä, jonne hän jo tämän vuoden alussa meni heikontunutta terveyttänsä hoitamaan. ... Hellätuntoisuudella ja ikävämielisyydellä muistelee vainajata täkäläisen paperitehtaan työväestö hänen ystävällisen, rehellisen ja tunnokkaan kohtelunsa tähden jokaista, halvempaakin kohtaan, josta parhaana todistuksena on mainittuin tehtaalaisten epäilemättä sydämistä lähteneet ja sydämiin menevät sanat: "Semmoista isäntää on harvoin, hän oli niin ystävällinen puhumaan kuin veli veljensä kanssa[.]" ... - Kasvakoon Suomi monta semmoista poikaa, jotka kohteliaalla käytöksellänsä saavuttavat varsinkin alhaisen työkansan suosiota. Levätköön rauhassa jalo kansalainen!

Frans Frenckell oli syntynyt Turussa 19.3.1821. Hänen isällään J. C. Frenckellillä oli kirjapaino ja kirjakauppa Turun lisäksi myös Helsingissä. Isän kuoltua vuonna 1844 Frans ryhtyi veljiensä kanssa johtamaan näitä liiketoimia sekä Tampereella sijainnutta paperitehdasta. Vuodesta 1856 vastuu siirtyi yksin hänelle. Tampereen Sanomat ei vielä käytä hänestä nimitystä liikemies tai yrittäjä vaan luonnehtii, että Frenckell oli "maamme etevimpiä asiamiehiä". Valtio palkitsi hänen yritteliäisyytensä aatelisarvolla vuonna 1868.

Tampereelle Frenckell muutti 21-vuotiaana. Liiketoimista hänen sydäntään lähinnä oli paperiteollisuus mutta hän perusti myös kirjapainon ja kirjakaupan Tampereelle. Hän toimi "kaupungin vanhimpana" eli kaupunginhallituksen jäsenenä ja edusti Tamperetta vuosien 1863 ja 1867 valtiopäivillä porvarissäädyssä. Viimeiset vuotensa hän asui kuitenkin Anolan kartanossa Ulvilassa. Kuollessaan hän oli 57-vuotias ja siten jo ehtinyt elää täyden elämän. 1820-luvulla syntyneiden miesten eliniänodote oli vain 36 vuotta, naisten 40 vuotta (Tilastokeskus).

Muistokirjoituksessa huomiota herättää se antaumus, jolla tehtaan työväestö kaipasi isäntäänsä. Frenckell oli puhunut heille kuin veli veljelle. Todennäköisesti hän puhui hyvin suomea, muuten tämä veljellisyys ei varmaankaan olisi ollut mahdollista. Kun kielimuuria ei ollut, hänet koettiin työnantajana läheiseksi. Työväenliikkeestä edes sen maltillisimmassa muodossa ei vielä tiedetty juuri mitään. Päivän sana oli pikemminkin kansanvalistus, jalo isänmaallinen aate, jota pyrittiin viemään kansan "alhaisempiinkin" kerroksiin. Ilmeisesti tässä hengessä toimi myös Frenckellin tehtaalaisilleen Tampereelle perustama koulu.

von Frenckellin muistokirjoitus Tampereen Sanomissa on poikkeuksellisen huolellisesti laadittu etusivun kunnianosoitus tamperelaisten omakseen kokemalle suurmiehelle. Lehdissä julkaistiin jonkin verran kuolinilmoituksia mutta varsinaiset muistokirjoitukset olivat vielä harvinaisia. Tieto von Frenckellin kuolemasta oli heti saatu sähkösanomalla Sveitsistä. Suomalainen Virallinen lehti oli jo seuraavana päivänä 25. toukokuuta ehtinyt julkaista uutisen siitä, että kauppaneuvos oli kuollut Clarensissa Sveitsinmaalla. Tamperelaisten työläisten lisäksi häntä suri leski ja kymmenen lasta. Vainajan ruumis tuotiin höyrylaivalla isänmaahansa ja "maahanpaniaisjuhlan" eli hautajaiset toimitti Helsingin vanhassa kirkossa Messukylän rovasti J. Grönberg (Tampereen Sanomat 11.6.1878).

torstai 24. marraskuuta 2016

Pohjolan satakieli lauloi Tampereella

Tampereen Sanomat 7.5.1878

Jäähyväislaulajaisensa antoi täällä Tampereella viime sunnuntaina t. k. [toukokuun] 5. päivänä suuri laulajattaremme, neiti Ida Basilier, huoneen täyteiselle kuulijakunnalle, mikä konserteissa täällä on harvinaista. Laulun ystävät täälläkin näyttivät käsittäneen hetken merkityksen, jolloin Pohjolan satakieli liverteli meille viimeisiä säveleitään, ken tiesi iäksi päiväksi.

Ida Basilier (1846 - 1928) oli 1870-luvun seuratuin ja ihailluin suomalainen laulajatähti. Lehdet raportoivat tarkasti hänen konserttikiertueensa kotimaassa ja ulkomailla mutta myös yksityisemmät uutiset, lomamatkat, kihlautumisen ja avioitumisen. Basilierin jäähyväiskonsertti liittyi juuri hänen elämänsä isoon käänteeseen, avioitumiseen norjalaisen sanomalehtimies Johan Magelssenin kanssa.

Ida Basilier oli Pietarissa ja Pariisin konservatoriossa opiskellut kosmopoliitti, koloratuurisopraano, joka lauloi suomen, ranskan, saksan, italian, ruotsin ja norjan kielellä. Hän oli esiintynyt Ranskan, Saksan ja Englannin laulunäyttämöillä ja Tampereen Sanomat sai aiheen hehkuttaa, miten Basilier oli "sivistyneelle maailmalle esittänyt ja tutustanut vähäistä ja vähän tunnettua Suomen kansaa, jota hän on niin lämpimästi rakastanut."

Kaksi vuotta aiemmin Basilier oli esiintynyt Lyypekissä ja noussut "liverrystaidossa" aikalaisensa, tähtisopraano Adelina Pattin (1843 - 1919) rinnalle (Sanomia Turusta 15.1.1876). Oli silti kyseenalaista, miellettiinkö Basilier ulkomailla erityisesti suomalaisena laulajana. Englannin-kiertueella syksyllä 1877 Basilier oli saavuttanut suurta suosiota mutta hänestä oli puhuttu ruotsalaisena laulajattarena (Suomalainen Virallinen Lehti 11.12.1877).

Ida Basilierin suosio perustui koulutettuun, ihastuttavaan ääneen. "Saatiin taas ihmeekseen kuunnella noita tunnettuja, linnun liverryksien tapaisia suloisia ääniä, joilla ainoastaan Ida Basilier valtavasti osaa voittaa ihmissydäntä", Uusi Suometar kuvasi 2.2.1876 Victor Massén operettia Jeannetten häät. Jeannetten roolissa Basilier lauloi satakielen aarian ja tästä juontui hänen lempinimensä Pohjolan satakieli (Suomalainen Virallinen lehti 18.7.1876).

Myös maakunnista matkattiin pääkaupunkiin kuulemaan Basilierin laulua. Nimimerkki W. R. Hämeenkyröstä kuvasi Uudessa Suomettaressa 15.9.1876, miten "tuo maamme laulurastas Ida Basilier lauloi niin erinomaisen hyvin, että luulisi pääskysenkin hämmästyvän jos sen kuulisi". Ylimääräistä hohtoa Basilierin laulajanuralle koitui siitä, että hän esiintyi paitsi "kansalle" myös arvohenkilöille, kuten Venäjän keisariperheelle Aleksanteri II:n Suomen-vierailun aikana heinäkuussa 1876 (Keski-Suomi 22.7.1876).

Myös perintöruhtinas Aleksanteri (III) kävi Suomalaisessa teatterissa kuulemassa Basilierin laulua. Ilmeisesti jonkinlainen suomenmielisen kielipolitiikan tähtihetki koettiin, kun Basilier lauloi ruhtinaalle suomalaiset kansanlaulut "Minun kultani kaunis on" ja "Kultani kukkuu, kaukana kukkuu". Näiden jälkeen "Perintöruhtinas suvaitsi bravo-huudolla ja käsiä taputtamalla palkita laulajatarta", Satakunta-lehti ihasteli 29.7.1876. Kättentaputusten lisäksi laulajatar sai keisariperheeltä muistolahjoja, kalliit jalokivin ja helmin koristellut korvarenkaat ja rannerenkaan (Sanomia Turusta 25.7.1876 ja Uusi Suometar 1.9.1876).

Erityinen kunnianosoitus oli myös se, että Suomalainen teatteri teetti tästä tähtisopraanostaan muotokuvan. B. Reinhold maalasi taulun Ida Basilierista Rosinan rooliasussa Rossinin oopperassa Sevillan parturi (Uusi Suometar 8.10.1877). Tämä oli Basilierin bravuurirooli ja aaria "Sevillan parranajajasta" kuultiin myös Basilierin jäähyväiskonsertissa Tampereella 5.5.1878.

Tampereen Sanomat korostaa konserttikuvauksessaan hartaasti ja useaan otteeseen sitä, että laulajatar Basilier rakastaa Suomen kansaa ja kansa vastaavasti tätä Pohjolan satakieltään. Kuvaus poikkeaa Tampereen Sanomien tavallisesta uutistyylistä ja herää mielleyhtymä, että se saattaa olla jonkun suomalaisuusmiehen, esimerkiksi itsensä Kaarlo Bergbomin, nimettömänä julkaistu kiitos- ja jäähyväiskirje rakastetulle tähdelle. Basilier oli Suomalaisen oopperan eli Suomalaisen teatterin lauluosaston primadonna ja sitä kautta mukana pyrinnöissä, joilla suomesta tehtiin sivistyskieltä korottamalla se myös oopperan kieleksi.


tiistai 22. marraskuuta 2016

Posti Pälkäneelle kerran viikossa

Uusi Suometar 26.4.1878

Pälkäneeltä. Sivistystä täällä kokee edistää kaksi kansakoulua ja yksi kiertokoulu, joissa kaikissa on riittävästi oppilaita. Mainitussa toimessa ei saa myöskään postikonttoria mitättömäksi arvata. Jos edelliset vaikuttavat lapsiin, ulotuttaa postikonttori tuotteitaan myöskin vanhemmille, sillä se on herättänyt sanomakirjallisuutta kansassa. Nykyään kulkee postikonttorimme ja Tampereen välillä posti ainoastaan kerta viikossa, joten meidän täytyy yhdellä kertaa niellä uutisia koko viikoksi. Ehkä sekin epäkohta korjautuu, kunhan ennättää.

Postin tulo oli hartaasti odotettu asia. Pälkäneelle postilähetys tuli torstaisin. Posti kulki Helsingistä Tampereelle joka päivä junalla ja Tampereelta maaseudun postikonttoreihin, Pälkäneen lisäksi Ruovedelle ja Ikaalisiin, kerran viikossa (Uusi Suometar 3.1.1879). Se, että postin kulku oli sidottu rautatiehen, oli katkera pala Valkeakoskella, joka oli aiemmin ollut Tampereelle vievän postireitin varrella. Paikkakunnat radan varrella hyötyivät säännöllisestä postiyhteydestä mutta Valkeakoski jäi tästä sivuun. Myös sinne haluttiin postikonttori. "Sepä se paikkakunnan henkisiä ja aineellisia pyrinnöitä virkistäisi paljo", Uusi Suometar totesi 6.2.1878.

Postin tulo kerran viikossa oli toiselle odottajalle liian harvoin kun taas toiselle tarpeeksi usein. Samana vuonna Uudessa Suomettaressa julkaistiin Pälkäneeltä toinenkin kirjoitus, jossa postin kulku paikkakunnalle arvioitiin hyväksi. "Postikonttoriimme tulee posti kerran viikossa ja myöskin lähtee yhtä usein", lehti kirjoitti 4.12.1878. Aikalaiset korostivat "sanomakirjallisuuden" eli sanomalehtien jakelun merkitystä postin toiminnassa. Lehtiä odotettiin, ne luettiin moneen kertaan ja ilmeisesti niitä myös säilytettiin pitkään. Kun lehdet miellettin osaksi kirjallisuutta, niiden painoarvo oli valtava. Jos uutinen oli painettu lehdessä mustana valkoisella, sen täytyi olla totta asiaa.

Kirjepostilla on ollut yksityisempi merkitys. Pälkäneeltä oli luultavasti useammastakin perheestä muuttanut nuorisoa tehdaskaupunkiin Tampereelle töihin. Kirje kaivatun läheisen kuulumisista Tampereella on varmasti ollut perheenjäsenille iso asia. Postimaksu kahden eri postikonttorin välillä kuljetettavasta kirjeestä oli 20 penniä, postikonttorin ja maaseudun välisistä lähetyksistä 10 penniä. Tätä varten painettiin myös postimerkkejä. Postiylihallitus yhtenäisti postimaksuja siten, ettei eri postikonttoreissa voitu periä itse määriteltyjä lisämaksuja. Kiinteät hinnat tulivat voimaan vuonna 1879 (Sanomia Turusta 7.8.1878).

Postin merkitys sivistyslaitoksena korostui 1870-luvun lehtikirjoituksissa. Suomea arvioitiin jatkuvasti sivistysmaan mittapuulla. Suomalaisuusaatteeseen liittyi halu nostaa oma maa mahdollisimman korkealle sivistyksen portailla. Vertailukohteena käytettiin mielellään eurooppalaisia esikuvia, erityisesti pohjoismaita. Uusi Suometar kertoi 8.8.1879, että kansansivistys oli Tanskassa korkeimmalla kannalla. Tämän merkkinä lehti mainitsi "toimellisen postilaitoksen". Tanskan posti oli niin tehokas, että postinkantaja kävi joka arkipäivä jokaisessa talossa maaseudullakin. "Vuosisatoja kulunee, ennen kuin meillä näin pitkälle kerettäneen", lehti arveli. Postin suurta merkitystä selittää se, että muita menetelmiä viestin viemiseksi etäisyyksien päähän ihmiseltä toiselle ei käytännössä vielä ollut. Sähköistä viestintää esi-isämme olisivat pitäneet täysin keksittynä juttuna.

torstai 17. marraskuuta 2016

Hevonen säikähti junaa Tampereella

Uusi Suometar 18.3.1878

Raivo hevonen. Tampereella viime lauantaina tämän kuun [maaliskuun] 16. p. ajaa nytkytteli Messukylästä päin mies n. s. vanhaa maantietä kaupunkiin. Mutta päästyänsä rautatien asemahuoneen paikoille kello 9:ttä e. pp. käydessä [yhdeksältä aamulla], kuului kipeä rautaheposen hirnunta. Tämmöistä ei maalla asuvan sukulaisen korvat kestäneet. Tämä raivostui, läksi laukaisemaan eteenpäin, katkoi suitset ja aisat, joiden katkettua ohjaus oli mahdotointa, ja laskee ajajinensa rekinensä kaupunkiin päin. Isonsillan [Hämeensillan] päässä olevalla kolmikulmaisella Kyttäläntorilla pyyhkäsi yhden vaimonpuolisen henkilön kumoon. Sillalla tuli väkeä kaupungin torilta. Kaksi vaimoa lennätti kumoon kaikkine kaupungista ostettuine pulloinensa y. m. ... Torilla hevos- ja ihmistungossa saatiin raivostunut asettumaan.

Hevonen säikähti höyryveturin päästämää äänimerkkiä. Junaa ihmettelivät 1870-luvulla paitsi ihmiset, myös eläimet. Uutisia näistä vanhan ja uuden kulkuvälineen kohtaamisista oli lehdissä silloin tällöin. "Messukylän miehen" tapauksessa hevosen pillastumisesta selvittiin säikähdyksellä. Huonommin kävi samana vuonna Turun radan varrella Liedon asemapaikalla hevoselle, joka harhaili lähellä rataa ja kompastui raiteille juuri junan tullessa. Sanomia Turusta kertoi onnettomuudesta otsikolla "Höyryhepo työhevon tappajana" 10.8.1878.

Riihimäellä puolestaan eräs hevonen innostui juoksemaan junan kanssa kilpaa Ryttylästä asemalle asti. Matkaa tällä juoksulla oli seitsemän virstaa eli noin 7,5 kilometriä. Hevonen juoksi milloin rautatien sivulla, milloin keskellä tietä, mutta aina junan edellä. Asemahuoneella se oikaisi itsensä pitkin pituuttaan ja antoi junan jatkaa matkaansa. "Höyryhepo" oli kilpajuoksussa väsymättömämpi, Sanomia Turusta arveli 7.9.1878.

1800-luvun lopulla uutiset tieliikenteessä sattuneista onnettomuuksista olivat juuri hevosen kanssa sattuneita haavereita. Pillastunut hevonen oli vaarallinen ajettava ja rattailta putoaminen tai rattaiden kaatuminen ja ajajan jääminen niiden alle koitui silloin tällöin tielläliikkujien kohtaloksi. Joskus ajaja saattoi pudota tielle nukahdettuaan ohjaksiin. Tavatonta ei ollut, että humalaiset ajoivat hevosilla kilpaa ja olivat silloin vaaraksi sekä itselleen että sivullisille. Talvikelillä hevosella on voitu ajaa jäällä virtapaikkaan ja eräs talollinen Pirkkalasta hukkui tällä tavalla helmikuussa 1878. Kulkuneuvo eli hevonen itse pelastui uimalla (Hämäläinen 4.4.1878).

Hevosia varastettiin 1870-luvulla siinä missä autoja nykyään. Autosta eläin poikkesi siten, että se saattoi kuolla jopa kesken matkan. Silloin ei auttanut muu kuin etsiä toinen hevonen nopeasti tilalle. Hevosen hyvä hoito oli niiden ajajille ja omistajille yleensä kunnia-asia. Ruoveden mies, joka ruoski hevostaan, sai palkkansa, kun hevonen karkasi hänen päälleen valjaiden riisumisen yhteydessä. Lehdet pitivät tätä oikeudenmukaisena kohtalona hevosenrääkkääjälle (Sanomia Turusta 13.4.1878).

Entisajan hevosliikenne tapahtui paljon huonokuntoisemmilla teillä kuin nykyään. Hevosen etuna oli pitkään se, että sillä pääsi kulkemaan paikkoihin, joihin muu liikenne eli rautatie- tai laivaliikenne ei yltänyt. Tieverkoston kehittäminen nykyaikaisiin puitteisiin olikin ajankohtaista oikeastaan vasta sitten, kun hevosta paljon kömpelömpi, mekaaninen automobiili yleistyi Suomen teillä 1900-luvun puolivälissä.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Meteori Näsijärven taivaalla

Tampereen Sanomat 1.5.1877

Luonnon ilmiö. Viime sunnuntaina, jolloin patruna v. Nottbeckin puutarha oli valaistuna H. M. [Hänen Majesteettinsa] Keisarin [Aleksanteri II:n] syntymäpäivän kunniaksi, ilmestyi taivaan avaruudesta harvinainen luonnon ilmiö. Juuri kun ilotulien viritteleminen, joita myöskin toimitettiin H. M. Keisarin kunniaksi, oli lopetettu, välähti läntinen puoli maailman avaruudesta enempi himmeällä valonsäihkeellä ja pohjoispuolelle ilmestyi yht'äkkiä leveähkö rata kolmella eri värillä, monimutkainen, mutta kuitenkin enempi kaartaen länttä kohti. Tämä tapahtui noin kello 1/2 11 [puoli yhdentoista] aikaan illalla, jolloin patruna v. Nottbeck poikineen sekä mainittuun puutarhaan kokoutunut väki riensivät Näsijärven jäätyneen rannikon luokse tuota silmäilemään. Rata näkyikin noin tunnin ajan kunnes se vähitellen haihtui.

Tampereen Sanomien uutisessa korostuu se, että tehtailija von Nottbeck juhlaseurueineen on harvinaisen luonnonilmiön silminnäkijänä. Seurue on koolla puutarhassa Näsijärven rannalla eli Lielahden kartanossa, joka tuolloin oli Nottbeckin omistuksessa. Sieltä Teiskoon päin tähyillen varmasti on ollut hyvät mahdollisuudet seurata tätä valoilmiötä, joka jätti keisarin syntymäpäivän kunniaksi viritellyt "ilotulet" varjoonsa.

Kyseessä oli meteori, joka näkyi sunnuntai-iltana 29.4.1877 kautta koko Suomen. Silminnäkijöinä toisin sanoen olivat kaikki suomalaiset, jotka sattuivat kymmenen jälkeen illalla olemaan vielä jalkeilla ja ulkosalla. 1800-luvulla elämänrytmi oli toinen ja silloin noustiin tavattoman aikaisin ylös, joten on mahdollista, että monelta iltauniselta jäi tämä ihme kokematta.

Tampereen Sanomat julkaisi uutisen valonsäihkeestä heti tuoreeltaan, joten ilmiön tausta jäi vielä selittämättä ja selvittämättä. Pari päivää myöhemmin lehdet tiesivät jo paremmin kertoa, mistä oli kyse. Hämäläinen-lehti kuvasi 3.5.1877, että kyseessä oli melkein kuun kokoinen tulipunainen pallo, joka tuli luoteesta koilliseen päin, leimahti yhtäkkiä ja katosi. Taivaalle jäi hohtava pyrstö punaisen, vaalean ja sinisen eri sävyissä.

Hämäläinen osasi myös selittää, että pallo oli radaltaan eksynyt kova kappale avaruudesta. Se kiiti maan vetovoiman vaikutuksesta "kelpo vauhtia rientäen" kohti maata ja syttyi ilmakehässä tuleen "hiestauksen" eli kitkan vuoksi. Taivaankappale sai jopa inhimillisiä piirteitä, kun toimittaja myötätuntoisesti kuvasi, miten "pallo-parka viimeisellä matkallansa joutuu aika helteeseen ja siitä pakahtuu". Pallon pyrstö oli muodostunut palavista kaasuista, jotka jäivät ilmaan loistamaan.

Myös muut lehdet (Uusi Suometar 4.5., Länsi-Suomi 5.5. ja Savonlinna 19.5.) kertoivat pallomaisesta esineestä, joka kulki taivaankannen yli "salaman muotoisella kiiruulla ja kirkkaudella". Valo oli niin voimakas, että se valaisi huoneisiin sisällekin. Meteoriin liittyvä yliäänipamaus oli kuultu Mikkelin suunnalla. Merkittävää uutisoinnissa oli se, että ilmiölle ei alettu etsiä yliluonnollisia, uskontoon liittyviä tai taikauskoisia selityksiä. Taivaankantta tarkkaili jo nykyaikainen, tieteellinen ihminen.

Ihmisen kiinnostus taivaanilmiöihin on ollut olemassa niin kauan kuin ihminenkin. Vuonna 1877 Helsingin yliopistossa toimi astronomian professorina August Fredrik Sundell. Hän kuulutti lehdissä, että "jos tulikuula on jossakin pudonnut maahan, niin on se tai siukaleet siitä huolellisesti haettava ja lähetettävä johonkin tieteelliseen laitokseen". Näin ei ilmeisesti käynyt ja niin oli parempikin, sillä maahan asti putoavalla meteoriitilla olisi jo ollut melkoisia tuhovoimia.

torstai 10. marraskuuta 2016

Susijahti Ylöjärvellä

Tampereen Sanomat 14.8.1877

Suden-ajo on eilen ja tänään ollut Ylöjärvellä ja Pirkkalassa. Herroja oli tätä juhlallisuutta varten kokoontunut Helsingistä, Hämeenlinnasta, Turusta ja täältä [Tampereelta] kanssa lähti niitä suuri joukko soittokunta ja rumpu mukana. Höyrylaiva "Lönnrot" johdatti ne eilen Ylöjärvelle. - Onnea matkalle ja menestystä aikomiselle.

Kesällä 1877 Tampereen seudulla vallitsi miltei susihysteria ja paniikki. Sitä, että susi raateli lapsen, oli edellisenä vuotena pidetty harvinaisena yksittäistapauksena. Nyt se olikin yleistä. Lehdet täyttyivät uutisista suden uhreiksi joutuneista lapsista. Pikkulapsi pelastui toukokuussa täpärästi suden hampaista Pirkkalassa mutta kesäkuun alussa susi söi lapsen sekä Ylöjärvellä että Hämeenkyrössä. Heinäkuussa susi tappoi uimassa olleen pojan Ylöjärvellä sekä Pirkkalassa paimenen. Kaikki nämä uutiset suden syömistä lapsista eivät voi olla tosia, Tampereen Sanomat totesi 31.7.1877.

Herrojen retki Ylöjärvelle susia ampumaan oli kuitenkin näiden kauhistuttavien susiuutisten inspiroima. Lehdissä levisi lisäksi "lasten ystävien" allekirjoittama kirjelmä, jossa kysyttiin haastavasti: "Mikä on se maa, missä sudet syövät lapsia?" (Uusi Suometar 20.6.1877) Suomi ei ollut sivistysmaa, jos susien aiheuttamalle vaaralle ei mahdettu mitään, kirjoitus vetosi. Susijahtiin lähdettiin nyt suurin toivein ja näyttävästi rumpujen pärinän saattamana.

Tarkoitus oli ajaa sudet Ylöjärven pohjoiskulmaan Näsijärven Pohjanlahden kannakselle, missä herrat aseineen odottivat. Susia nähtiinkin. Nämä vain eivät juosseet sinne päinkään, mihin piti, vaan hävisivät metsiin. Yhtään sutta ei saatu ammuttua. Jahti ei laisinkaan onnistunut, Sanomia Turusta kertoi 22.8.1877. Retkeläiset pikemminkin tekivät itsestään naurun aiheen koko maassa.

Syksyllä keisarillinen senaatti eli Suomen hallitus kuulutti maksavansa ylimääräisen palkkion eli sata markkaa jokaisesta täysikasvuisesta sudesta ja "ilvessudesta", sekä viisikymmentä markkaa näiden pennuista, jotka saataisiin ammuttua Karkun, Suoniemen, Hämeenkyrön, Viljakkalan, Pirkkalan, Ylöjärven, Vesilahden ja Tottijärven metsissä. Sata markkaa oli paljon rahaa, sillä esimerkiksi opettajan vuosipalkka saattoi tuolloin olla 500-700 markkaa.

Kun syksy toi vielä lisää uutisia suden surmaamista lapsista, tällä kertaa Pirkkalan Kankaantaustasta ja Hämeenkyröstä, myös Hämeenkyrön kunnanhallitus korotti sudentapporahan 150 - 400 markkaan. Ilmeisesti vuoden 1877 järkyttävät uutiset olivat myös osasyynä siihen, että sudet tapettiin sukupuuttoon Suomen metsistä 1800-luvun lopulla.

(Lähteenä myös Hämäläinen 4.10.1877, Länsi-Suomi 29.9.1877, Sanomia Turusta 3.11.1877 ja 7.11.1877, Suomalainen Virallinen lehti 12.6.1877, Tampereen Sanomat 23.10.1877, Uusi Suometar 30.5.1877 ja 8.6.1877.)

tiistai 8. marraskuuta 2016

Susi söi tyttölapsen Hämeenkyrössä

Uusi Suometar 27.10.1876

Suden syömä lapsi. Å P [Åbo Posten] kertoo, että susi tämän kuun [lokakuun] 13. päivänä on ... Palon kylässä Hämeenkyrön pitäjässä vienyt saaliikseen 3-vuotisen tyttölapsen, joka yksinänsä oli mennyt ulos rappusille sillä aikaa kun äiti oli lehmää lypsämässä. Lapsesta ei ole löydetty muita jälkiä kuin veriset, revityt vaatteet.

Saman uutisen kertoi hieman eri sanoin Tampereen Sanomat neljä päivää myöhemmin (31.10.) otsikolla "Harvinainen ja surkea tapahtuma". Tapaus kerrotaan yksityiskohtaisemmin ja värikkäämmin, ikään kuin silminnäkijäkertomuksena. "Vakuutetaan lapsen äidin menneen navettaan, jonne lapsiparkakin äitinsä jäljessä läksi könttämään", lehti kertoo ja kuvailee, miten äiti kuuli lapsen kirkuvan ja näki suden, joka "mennä leuhotteli lapsi hampaissa lähellä metsää". Lapsesta oli jäänyt jäljelle "pari pääluun palaista".

Jälkimmäisessä kuvauksessa huomio kiinnittyy sanaan "vakuutetaan". Ehkä tapahtuma oli niin poikkeuksellinen, että sitä piti epäuskoisille vakuuttaa. Vai oliko asiasta kuultu niin vakuuttava kertomus, ettei epäilykselle jäänyt sijaa? Lapsi oli "könttänyt" eli kontannut äitinsä perässä, mikä sekin on outoa, jos lapsi oli jo 3-vuotias. Uutisoinnissa oli epätarkkuuksia ja lopulta aikalaisilla oli vain äidin sana siitä, että susi oli surmannut lapsen.

Uutisesta tekee uskottavan se, että susihavainnot olivat 1870-luvun Suomessa liiankin yleisiä. Susia nähtiin Tampereen seudulla vuosittain, jopa melko lähellä kaupunkia. Saman vuoden alussa, tammikuun 18. päivä 1876 Tampereen Sanomat kertoi, miten Messukylän kirkolta Takahuhtiin päin kulkijoita oli seurannut kolme sutta. Sudet olivat hellittäneet vasta, kun matkalaiset olivat hakeneet apuvoimia läheisestä talosta.

Uutisia siitä, että sudet tappoivat koiria, lampaita, lehmiä ja hevosia eri puolilla Suomea, julkaistiin lähes viikoittain. Suomessa susitilanne oli silti hyvä verrattuna Venäjän oloihin. Hämäläinen-lehti arvioi 14.9.1876, että Venäjällä oli noin 170 000 sutta ja että 200 ihmistä oli vuonna 1875 kuollut suden hampaissa. Susi saattoi käydä aikaihmisenkin kimppuun ja pikkulapsi oli sudelle helppo saalis. Ei tarvittu muuta kuin aamu- tai iltahämärän hetki syrjäisen torpan pihapiirissä ja avuton tyttönen katosi rappusilta.

torstai 3. marraskuuta 2016

Kirjaston alkuvaiheet Messukylässä

Tampereen Sanomat 11.1.1876

Lainakirjasto Messukylässä. Messukyläläiset lainakirjastostansa saavat kiittää erästä nimensä ilmoittamatonta, joka lahjoitti joukon kirjoja, jotka hän ilmoitti tahtovansa antaa lainakirjaston aluksi Messukylään, papin, jomman kumman luona säilytettäväksi.

Tuntematon lahjoittaja antoi jo vuonna 1867 kirjoja kirjaston perustamiseksi Messukylään. Myös muita lahjoittajia ilmaantui ja kymmenisen vuotta myöhemmin uutisoitiin, että kirjoja oli kaikkiaan noin 80 eri nidosta. Monet kirjoista olivat kuitenkin aivan pieniä muutaman painoarkin "arkkikirjoja" paperikansissa. Ne eivät kauaa kestä lukijan käsissä, kirjoittaja arveli. Kirjojen vähäisyys johtui myös siitä, että lainoja ei palautettu.

Kirjasto koostui lähinnä hengellisistä teoksista ja sitä hoiti Messukylän kappalaispappi omassa kotonaan. Myös tieteellisiä kirjoja löytyi muutamia, niistä mainittiin teos luonnontieteestä nimeltä "Hyödyllinen huvitus Jumalan töistä" ja historiasta "Yleinen maailman historia, Raamatun hengen mukaan kerroiltu". Romaaneja kirjastossa ei ollut, eipä tosin juuri lainaajiakaan, kirjoittaja harmitteli.

Kirjasto laitoksena oli uutuus ja usein ensimmäiset kirjastot perustettiin vapaaehtoisvoimin, niitä hoitivat papit tai opettajat. Jo 80 teosta riitti kirjastoksi! Kirjaston teoksista tai lainaajista ei välttämättä osattu pitää tarkkaa lukua eikä lainaajille aina ollut selvää, että kirjat piti palauttaa. Luterilainen kirkko perinteisesti edellytti lukutaitoa seurakuntalaisilta ja 1870-luvulla jo lähes kaikki suomalaiset olivat lukutaitoisia, joskaan eivät aina kirjoitustaitoisia. Kirjoja varmaankin lainasivat ne, joiden lukutaito oli hyvä.

Messukylän naapurissa Tampereella kirjasto toimi jo ammattimaisemmin. Esimerkiksi tammikuussa 1876 kaupunginkirjastossa oli 321 kävijää ja lainattuja kirjoja liki 900. Kirjastonhoitaja luonnehti toimintaa lauseella "valistus on viritetty" ja kiitteli nuorison kirjastossakäyntiä. Kirjallisuus auttaa heitä aikanaan "täyttämään kalliin isänmaallisen tehtävänsä", kirjastonhoitaja vakuutti Tampereen Sanomissa 8.2.1876. Kirjasto toimi selkeästi sivistysperiaatteella.

Kaupunginkirjastossa oli myös romaaneja ja niitä luettiin innokkaammin kuin "hyödyllisempiä" kirjoja. Kirjasto oli auki tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin ja toiminta oli järjestetty siten, että torstai oli palautuspäivä ja kirjoja sai lainata vain tiistaisin ja lauantaisin. Vuodessa kirjastokäyntejä kertyi 2759 ja lainoja 7446. Kaupunginkirjaston kokoelmissa oli lähes 1200 kirjaa, niistä pääosa suomenkielisiä ja viitisenkymmentä ruotsinkielisiä. Kirjastolle otettiin myös palovakuutus.

Kaupunginkirjastoa vieläkin suositumpi oli pumpuli- eli puuvillatehtaan kirjasto, jossa myös oli yli tuhat eri nidosta. Kirjoja voivat lainata tehtaan työntekijät. Lisäksi kirjastoon tuli kattava joukko suomalaisia sanomalehtiä. Kirjastolla oli oma rakennus, joka oli saanut tehtaalaisilta nimen "Lysti". Vuonna 1875 puuvillatehtaan kirjastossa oli kävijöitä yli viisi tuhatta ja kirjalainoja tehtiin yli 10 000. Lystikkäästä nimestä päätellen puuvillatehtaan kirjasto oli paikka, jossa viihdyttiin ja jossa mielellään vietettiin vapaa-aikaa.

(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 28.3.1876, 25.4.1876, 8.8.1876 ja 28.11.1876.)

tiistai 1. marraskuuta 2016

Kuolemaantuomittu Pälkäneellä

Hämäläinen 18.3.1875
Kuolemaan tuomittu. Koturinvaimo Maria Matintytär [nimi muutettu] ... Laitikkalan kylästä, Pälkäneen pitäjää, on tämän kuun [maaliskuun] 1. p. Sahalahden ja Pälkäneen käräjäkuntain talvikäräjissä tuomittu kuolemaan, oikian käden ja pään poikki lyömisellä, jonka jälkeen hänen ruumiinsa tulee roviolla poltettavaksi; tuomiosta on suotu tarpeellinen valmistusaika kuolemanvangille. Mainittu Maria Matintytär on menneen marraskuun alkupuolella tehnyt sen hirveän rikoksen, että hän kuristamalla on surmannut 1,5-vuotiaan poikansa, sittekuin hän ensin oli koettanut tappaa häntä häyryyn [häkään]. Asia on kuitenkin lähetetty Turun hovioikeuden tarkemmaksi päätettäväksi, ja tietty on ettei meillä enää ketään hengeltä oteta.

Rikosuutiset erottuivat joukosta 1800-luvun jälkipuoliskon muuten melko asiapainotteisessa sanomalehtiuutisoinnissa. Sama teksti julkaistiin sellaisenaan useassa eri lehdessä. Rikosuutisilla oli toisin sanoen viihdearvoa. Samalla rikoksentekijästä annettiin usein yksityiskohtaiset henkilö- ja asuinpaikkatiedot. Tässä pälkäneläisen koturinvaimon eli loisvaimon tapauksessa huomiota herättää vanhahtavalla kielellä annettu ja jopa brutaalilta vaikuttava tuomio. Lieventäviä asianhaaroja kuten tekijän syyntakeellisuutta ei ole mietitty. Oliko taustalla esimerkiksi vakava masennus ja aikeissa ottaa henki ensin lapselta ja sitten itseltä?

Hämäläisen toimittaja toteaa uutistekstinsä lopuksi, ettei tuomittua tietenkään enää oteta "hengeltä". Suomessa ei rauhan oloissa enää vuoden 1825 jälkeen pantu kuolemanrangaistuksia toteen. Sen sijaan kuolemaantuomittuja odotti karkotus Siperiaan. Maria Matintyttären tapauksessa kävi lopulta niin, että keisari armahti hänet. Kuolemanrangaistuksen sijaan hänet tuomittiin viettämään 12 vuotta vankina Lappeenrannan kehruuhuoneessa eli naisvankilassa, Hämäläinen-lehti kertoi 24.2.1876.

Uuden rikoslain valmistelu alkoi 1880-luvulla. Päivän uutiset kommentoi lain valtiopäiväkäsittelyä 17.5.1888. Talonpoikaissäädyn edustaja Kangasalta, Agathon Meurman (1826-1909), totesi vanhan rikoslain jääneen tykkänään uuden kriminaalitieteen jälkeen. Laki ei enää vastannut ajan oikeuskäsitystä, sillä raippavitsoja, teloittamista ja roviolla polttamista ei kukaan enää voinut hyväksyä. Uusi rikoslaki vahvistettiin vuonna 1889 ja astui voimaan vuonna 1894. Siinä rangaistus lapsenmurhasta oli kahdesta kymmeneen vuotta kuritushuonetta. Uuden rikoslain myötä Suomi vahvisti asemaansa nykyaikaisena oikeusvaltiona. Kuolemantuomio oli ollut raaka jäänne menneiltä vuosisadoilta eikä se sopinut sivistysvaltion rangaistusvalikoimaan.

torstai 27. lokakuuta 2016

Rautatie Hatanpään pellolle

Sanomia Turusta 24.7.1874

Rautatien-työ Tampereen tienoilla alkoi tämän kuun [heinäkuun] 9. päivä Hatanpään pellolla, josta kasvavia viljoja, sekä rukiita että ohria, on pois niitetty. 11. päivä oli jo noin 150 miestä työssä. Ne tekevät kaikki tasoitustyötä ja saavat palkan urakalta eikä päivittäin. Miehiä on näinä päivinä vastaanotettu niin paljon kuin vaan on saatu. Poraustyössä olevat miehet tekivät 10. päivä "striken" [lakon] vähäisen palkan johdosta. Seurauksena oli että palkka ylennettiin tällä kertaa, kun miehet joivat ja mellastivat yhden päivän.

1870-luvun puolivälissä rautatienteko Tampereelle oli jatkuvan mielenkiinnon kohteena. Rata oli merkittävä työllistäjä, sillä sitä oli Hämeenlinnan ja Tampereen välillä rakentamassa kaksi tuhatta miestä. Viinikanojan sillan ohella suurin yksittäinen urakka Tampereen päässä rataa oli rautatiesillan rakentaminen Kuokkalan kosken yli Lempäälässä. Radan paalutukset lisäsivät myös puutavaran kysyntää radan varressa ja tämä nosti tukkien hintaa. Rakennustyö ei sujunut täysin ilman tapaturmia vaan helmikuussa 1875 (16.2.) Tampereen Sanomat kertoi, että kolme työmiestä kuoli jäätyään sortuneen pengermän alle ratatyömaalla.

Rukkamäen ja Sääksjärven seudut olivat radan rakentamisaikaan vielä jylhää erämaata, josta löytyi "ikuisen sammaleen peittämiä" korkeita kivilouhoksia sekä raivaamatonta nevaa, rämettä ja korpea, Satakunta-lehti kuvaili 3.10.1874. Rukkamäen sivuitse kulkevalla rataosuudella työmiehet löysivät kevättalvella 1875 käärmeitten pesän, jossa oli noin puoli tuhatta elävää käärmettä. Luontoarvot tai koskemattoman erämaan tuhoutuminen ei silti antanut sijaa murehtimiseen vaan aikalaisille oli selvää, että rautatie hankkeena oli kaiken tämän yläpuolella.

Rautatie oli valmis kesällä 1876. Vielä samana keväänä Sorinmäeltä vietiin pois soraa ja kiviä ja rakennettiin puista maantiesiltaa rautatien yli. Tampereen Sanomat vakuutti lukijoilleen 4.4.1876, että sillasta tulee kyllin korkea, "jotta höyryveturi kaikkine roskineen pääsee esteettä sillan alitse kulkemaan". Sorinahteen madaltamisesta saatu maa-aines käytettiin notkopaikan täyttämiseen Viinikanojalla. Sorinahteen sydämestä löytyi myös yllätys, ahde oli sisältä puhdasta savea ja siellä oli lähteen silmä (Tampereen Sanomat 17.8.1875). Viime hetkillä ennen radan valmistumista korjattiin myös Viinikanojan yli kulkevaa rautatiesiltaa, jonka perustukset olivat alkaneet pullistella radan painosta. Rautatien myötä Tampere sai nykyaikaisen ilmeensä, vaikka teknisesti rata alunperin oli kaupungin rajojen ulkopuolella, Hatanpään kartanon pellolla.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Paperitehdas Valkeakoskelle

Sanomia Turusta 7.3.1873

Valkeakosken uusi paperitehdas ja puunhiomo Valkiakosken koskella ja kanavalla Sääksmäen pitäjässä pantiin ... valmistuttuansa muutamia päiviä sitten käymään. Tehtaan omistajat ovat herrat Granberg ja Willgren. - Tämä laji teollisuutta näyttää siis maassamme edistyvän edistymistänsä.

Edward Julius Granberg (1823-1884) ja Carl Oscar Willgren (1832-1882) perustivat paperitehtaan Valkeakoskelle vuonna 1873. He olivat taustaltaan tamperelaisia liikemiehiä. Granberg oli toiminut apteekkarina ja väkijuomatehtailijana, Willgren Finlaysonin puuvillatehtaan kirjanpitäjänä ja halkolaivan omistajana Näsijärvellä.

Tehtaan tuotteina alettiin mainostaa niin kirjoitus-, konsepti-, trykki-, kartuusi-, katto-, tapetti-, pussi- kuin makulatuuripaperiakin. Trykkipaperi oli ilmeisesti jonkinlaista suojapaperia ja kartuusi käärepaperia. Paperi valmistettiin puuhiokkeesta, siksi tehtaan yhteydessä oli puuhiomo. Puuhiokepaperi oli ajan mittapuun mukaan halvempaa ja huonompaa paperia verrattuna lumpusta valmistettuun, pitkälti käsityönä tehtyyn paperiin.

Valkeakoski muuttui vauhdikkaasti pienestä myllykylästä tehdaspaikkakunnaksi. Valkeakosken kanava oli valmistunut vuonna 1869. Valkeakoski kuului tuolloin Sääksmäen pitäjään ja paperitehtaan myötä pitäjän väkiluku lisääntyi muutamassa vuodessa yli 400 hengellä. Vuonna 1878 Sääksmäellä oli kaikkiaan 4224 asukasta, Hämeen Sanomat kertoi 8.1.1879.

Valkeakosken tehdas pääsi nopeasti, jo muutamassa vuodessa hyvään vauhtiin. Ilmarinen-lehti ylisti sen toimintaa artikkelissaan syksyllä 1876 (9.9.). Tehdas oli uusimpia paperitehtaita maassamme mutta 200 työntekijän ja useiden koneiden voimin se lehden mukaan veti jo vertoja Tervakosken paperitehtaalle. Tervakosken tehtaassa oli 260 työntekijää ja se oli perustettu vuonna 1818.

1870-luvun lopulla Valkeakosken paperitehdas herätti suurta huomiota sen ansiosta, että se vakuutti kaikki työntekijänsä tapaturmien varalta. Tuolloin tehtaassa työskenteli 95 miestä ja 70 naista. Tätä muun muassa Uusi Suometar piti hyvänä esimerkkinä Suomen muille teollisuuslaitoksille (29.12.1879). Tehtaan työntekijämäärissä oli ilmeisesti jonkin verran kausivaihtelua ja työntekijöitä talvella 1879-1880 oli 165. Valkeakosken tehtaan perustaminen ja menestyminen oli osoitus paperin kysynnän voimakkaasta kasvusta 1800-luvun jälkipuoliskolla, niin Suomessa kuin maailmanlaajuisestikin.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Suomalainen teatteri Tampereella

Sanomia Turusta 20.12.1872

Tampereelta kirj. T. S. 9 p:nä t. k. [9.12.] Suomalainen teatteri on kaupungissa. Eilen [sunnuntaina] oli ensimmäiset näytännöt. Väkeä huoneen täysi. Innostus ravakka. Hyvin se näytti. Käykäätte katsomaan.

Joulukuussa 1872 Tampereella intoiltiin Suomalaisesta teatterista, joka oli kiertueella eri puolilla Suomea. Tampereella teatteri viipyi 8.-22. joulukuuta. Esityksiä oli kaikkiaan seitsemänä iltana, mutta seurue esitti useita näytelmiä iltaa kohti. Näytelmien joukossa oli muun muassa Sakari Topeliuksen Sotilasvanhuksen joulu ja Aleksis Kiven Kihlaus. Muita näytelmiä olivat esimerkiksi Marin rukkaset, Hääilta, Työväen elämästä ja Kuinka anopeista päästään.

Tampereen Sanomat kuvaili 16.12, että kaikissa näytännöissä oli väkeä niin paljon "kuin vaan on huone vähänkin vetänyt". Yleisö mieltyi esityksiin kiihkeästi, innostui, taputti käsiään ja huusi näyttelijät aina uudelleen esiin. Näyttelijäseura todettiin parhaaksi, mitä Tampereella on koskaan ollut. Teatteriseurueelle tarjottiin Tampereella juhlapäivälliset 21. joulukuuta. Seuraavana päivänä esiintyjät jatkoivat matkaansa Viipurin. Suomalaisen teatterin johtaja Kaarlo Bergbom arveli Uudessa Suomettaressa 30.12, että Tampereen esityksillä oli katsojia "joka kerta odottamattoman paljon ja kaikin puolin on meitä kohdeltu ystävällisesti".

Uuden Suomettaren toimittaja puolestaan moitti tamperelaisia siitä, että näytelmäsali oli liian pieni. Ludvig Holbergin menestysnäytelmä Jeppe Niilonpoika piti sen vuoksi jättää esittämättä. Toimittaja pelkäsi myös näyttelijöiden sairastumista, sillä "huoneet olivat erinomaisen kylmät". Hän korosti kuitenkin Suomalaisen teatterin merkitystä erityisesti suomen kielen ja kansallishengen kannalta. "Toivoni on että seura, niin pian kuin asianhaarat sen myöntävät, nähtäisiin uudestaan keskellämme selvää ja sujuvaa kansan kieltä pakinoimassa", nimettömäksi jäänyt toimittaja summasi.

Tapaus oli merkittävä sen vuoksi, että elettiin Suomen kansallisteatterin syntyhetkiä. Se perustettiin 22. toukokuuta 1872 Suomalaisen teatterin nimellä. Kyseessä oli suomalaisuusaatteeseen liittyvä hanke, jolla oli valtiollistakin merkitystä. Talonpoikaissäädyn edustajat tekivät valtiopäivillä aloitteen suomenkielisten näytelmien esittämisestä. Ruotsinkielisenä teatteri olisi jäänyt helposti vain ylempien säätyjen huviksi. Suomenkielisellä teatterilla tuli olemaan merkittävä sivistystehtävä ja se edisti myös suomenkielisten näytelmien kirjoitustyötä.

Helsingin yliopiston estetiikan dosentti Kaarlo Bergbom (1843-1906) innostui asiasta ja hänestä tuli Suomalaisen teatterin perustaja ja pitkäaikainen johtaja. Teatterihanke ajautui Helsingissä aluksi keskelle ruotsin- ja suomenkielisten välisiä kieliriitoja, joten Suomalainen teatteri aloitti toimintansa Porissa lokakuussa 1872. Tampere pääosin suomenkielisenä sisämaapaikkakuntana oli hyvä valinta, kun teatteri käynnisti toimintaansa kiertueella Suomen maakunnissa.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Urkujenrakentaja Kangasalla

Tampereen Sanomat 11.3.1872

Perjantaina tämän kuun [maaliskuun] 1. päivänä kuoli Kangasalla Suomen ainoa urkuinrakentaja Antti Thulé pari viikkoa sairastettuansa. Tautinsa sai hän pienestä sormen vioituksesta, johon ulkona käydessä meni kylmä ja löi kylmänvihoiksi... Vainaja oli Ruotsista syntyisin. [Hän] tuli Suomeen [vuonna] 1840 ruotsalaisen urkuinrakentaja Anderssonin kanssa Turun urkuja rakentamaan. Seuraavana vuonna 1841 tuli hän Suomen alamaiseksi. Täällä ollessansa on hän rakentanut 22 kirkkourut, joista ensimmäiset Tammisaareen. ... Kangasalle, jossa myöskin hänen laatimansa urut suloisilla sävelillänsä muistuttavat hänestä, asettui hän 1845.

Anders Thulé (1813-1872) oli Kangasalan urkutehtaan perustaja. Ilmeisesti asettuminen Kangasalle oli sattumaa, sen ansiota, että Kangasalan kivikirkkoon oli tilattu häneltä urut. Urkutehdas toimi Kangasalla lähes 140 vuotta ja valmisti vuosina 1844-1983 yli tuhannet urut. Samalla tehdas oli vuosikymmenien ajan Kangasalan suurin teollinen työnantaja.

Suurin osa suomalaisista kirkkouruista valmistettiin Kangasalla. Myös kouluharmonit olivat urkutehtaan tuotteita. Urkutehdas toimi neljässä sukupolvessa. Anders Thulén jälkeen tehdasta johti ja kehitti neljän vuosikymmenen ajan hänen poikansa Bror Axel Thulé (1847-1911). Aikalaiset pitivät suurena lohdutuksena sitä, että urkujenrakentajan poika kävi taitavan isänsä jalanjälkiä. Oriveden vuonna 1871 valmistuneet urut olivat jo kokonaan pojan käsialaa.

Anders Thulé oli myös Tulenheimon suvun kantaisä. Poika Bror Axel Thulé meni naimisiin Minna Fredrika Meurmanin, valtiopäivämies Agathon Meurmanin tyttären kanssa. Heidän poikansa Antti Tulenheimo (1879-1952) toimi poliitikkona, pääministerinä sekä Helsingin yliopiston rehtorina ja kanslerina.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Vankikarkuri kiinni Pälkäneellä

Hämäläinen 13.8.1868

Gabriel Sutki, tunnettu veijari Kauhavalta, joka viime huhtikuun 13. päivä pääsi karkuun Pälkäneellä, on tämän kuun [elokuun] 9. päivä saatu kiinni samaten Pälkäneellä, jossa likemmät menot olivat seuraavat: Nimismiehen rouva kohtasi viime mainitun päivän ehtoopuolella Kantokylän kartanon lähellä maantiellä Sutkin ajavan rattailla... Tunnettuansa Sutkin käänsi rouva takaisin, jolloin [Sutkin toveri] ja Sutki rupesivat ajamaan täyttä karkua, mutta kaksi tunnettua miestä sattui olemaan tiellä ja [he] tulivat rouvan avuksi. Niin ajettiin aika vauhtia kaksi virstaa aina Kollolan tienhaaraan, jossa tultiin aivan lähelle, mutta Sutki hyppäsi alas rattailta ja juoksi metsään. Rouva kutsui enempi väkeä, metsä piiritettiin ja Sutki otettiin kiinni Ruokolan metsän rajalla, ja nimismies, joka myös ehti paikalle, lähetti veitikan tänne [Hämeenlinnaan] linnaan.

Gabriel Sutki (1843-1889) oli 1860-luvun ja 1870-luvun tunnetuin murtovaras ja vankikarkuri Suomessa. Ensimmäisen kerran Tampereen Sanomat kertoo hänestä kesällä 1867 (30.7.), jolloin Sutki oli herättänyt huomiota käyttämällä Tampereen kauppaliikkeissä runsaasti rahaa. Rahat olivat varastettuja. Sutki vietiin Tampereen vankihuoneeseen, mistä hän karkasi teeskentelemällä sairasta. Vartijat eivät olleet "potilaan" suhteen kyllin valppaita, jolloin hänen vankitoverinsa auttoi hänet lauta-aidan yli Hämeenkadulle ja sitä tietä karkuun. Sittemmin Sutki varasti hevosen Ylöjärveltä ja asettui Hämeenlinnan lähelle, kunnes joutui kiinni Hämeenlinnan markkinoilla syyskuun lopulla.

Lehdet seurasivat kiinnostuneina Sutkin vaiheita. Kun hänet saatiin kiinni, hän karkasi uudelleen, teki varkauksia kunnes hänet saatiin jälleen kiinni, ja sitten hän karkasi taas. Lehdistö oli jopa vahingoniloinen Sutkin pakomatkoista. Syksyllä 1872 mies oli vaihteeksi Kuopiossa vankina. Paikallinen lehti Tapio kertoi uutisessaan 21.9.1872: "Yleisön tiedoksi ilmoitetaan, että mainio ja rohkea rosvo Gabriel Sutki viime yönä pääsi karkuun täkäläisestä linnasta, jossa häntä pidettiin raudoissa yksityisessä suojassa. ... Näin vankeja vartioidaan Kuopion linnassa!" Sutki oli sahannut kahleensa poikki, murtautunut lukitun ja raudoitetun oven läpi ja pötkinyt muurin yli pakoon.

Sutki oli jo kuukauden päivät ennen pakoaan vuoleskellut veitsellä sellinsä puuovea irroittamansa rautalevyn alta puhki. Hänellä oli myös kätkössä pieni saha jalkarautojensa katkaisemiseen. Kun vartijat käänsivät selkänsä, Sutki oli murtautunut vankilan saunaan ja ottanut sieltä rahin, jonka avulla hän kiipesi katolle. Hänellä oli tietysti mukanaan lakana, jonka avulla hän laskeutui maahan ja vapauteen, Tapio-lehti kertoi (16.11.1872). Sutki saatiin taas melko pian kiinni mutta keväällä 1873 hänet vapautettiin rangaistuksensa kärsineenä. Seuraavana kesänä hän johti 18 miehen rosvojoukkoa Hattulassa lähellä Parolan kasarmia.

Talven 1874 Sutki vietti Vaasan lääninvankilassa mutta hän pääsi sieltäkin karkaamaan, tällä kertaa kakluunin pesän kautta. Miehen ihmeellinen notkeus herätti hämmästystä, hänen ruumiinsa oli "ikään kuin ei siinä luita olisikaan". Sutki osasi tehdä itsensä niin kapeaksi, että pääsi pujahtamaan pienimmästäkin aukosta vapauteen, Suomalainen Virallinen Lehti ihmetteli (30.4.1874). Mies jäi kuitenkin jälleen kiinni kotiseudullaan Kauhavalla ja passitettiin kuritushuoneeseen Hämeenlinnaan. Siellä hän jatkoi vanhaa harrastustaan kahleittensa sahaamista pakomatka mielessään mutta kirjoitti toisaalta myös "uljaan elämäkertansa, joka täyttää monta arkkia", Hämäläinen-lehti raportoi (22.10.1874).

Vuonna 1875 Sutki karkotettiin Siperiaan, missä hän ryhtyi suutarin ammattiin, meni naimisiin ja aloitti kunnollisen elämän. Uusi Suometar julkaisi Sutkin muistokirjoituksen 2.2.1890. Tämä oli kuollut alkukesällä 1889 Siperiassa. Muistosanoissaan pastori Johannes Granö kuvaili, että Sutki oli ulkonäöltä tumma, hyvin miellyttävän näköinen ja sorea mies. Rikollisen uran taustalla oli onneton lapsuus. Sutki oli huutolaislapsi, jota kasvatettiin raa'asti pieksemällä. Kyseessä oli hyväsydäminen ja lahjakas mies, jonka väärä kasvatus pilasi, pastori Granö kuvaili. Sutkin ansioluetteloon lisättäköön, ettei hän koskaan varastanut omalta synnyinpaikkakunnaltaan eli Kauhavalta.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Nälänhätä Tampereen seudulla

Tampereen Sanomat 8.10.1867

Messukylästä syyskuun lopulla. Yleinen ruoan puute kuuluu täälläkin alkavan kansaa rasittaa. Rukiita saatiin siemeneksi, ja jos vähän jäikin yli, niin usiampi talo on jo loputkin syönyt ja myynyt. ... Suviviljoista on ainoa toivomme, vaan nekin ovat vähät ja halla näkyy niihinkin jättäneen jälkiä: sammalista siis täytyy tämänkin seudun asukkaitten tottua leipää valmistamaan. Juho Niinipuunoksa

Elettiin nälkävuosia 1867-68, jolloin Suomen väestöstä kuoli kahdeksan prosenttia eli noin 150 000 henkeä. Vuonna 1867 kesä tuli tavattoman myöhään, lunta oli vielä juhannuksen tienoilla. Kesä oli sateinen ja halla tuhosi sadon varhain syksyllä. Hätäleipää ei niinkään valmistettu sammalista vaan jäkälästä. Oppineet koettivat jakaa kansalle tietoa jäkälän terveellisyydestä ja ravitsevuudesta mutta tämä oli tietysti laiha lohtu. Samassa Tampereen Sanomien numerossa teiskolainen K. Wuori huudahti näille "hyväntekijöille" latinaksi "Vivant benevolentes!" (eläköön hyväntekijät).

Lehdet täyttyivät ruokavinkeistä. Esimerkiksi Punkalaitumella lapset olivat kesällä syöneet männyn ja kuusen kerkkiä. Hätäravintona syötiin myös vehkakasveja, perunanvarsia, nokkosia, jauhettuja pavunvarsia sekä pettujauhoja marjojen kanssa. Oulun Viikko-Sanomat kertoi kesällä 1868 (6.6.) Tampereen seudulla syötävän jopa sammakon lihaa, jonka makua kehuttiin oivalliseksi, se oli "hyvää ja mateen lihan kaltaista".

Sanomia Turusta kertoi 20. syyskuuta 1867, ettei koko Tampereen seudulla hyvää ruisvuotta saatu muualla kuin Hatanpään kartanossa. Tämäkin herätti kateutta. "Jolla ennestään on, se saa kyllältä, köyhä parka sitä vastaan saa nääntyä", jupistiin. Lehti huomautti, että sateisena kesänä muiden pellot makasivat puolisuona, mutta Hatanpään kartanon pellot oli ojitettu ja vesi juoksi pois pelloilta näiden ojien ansiosta. Viljelysmenetelmät Suomessa olivat liian kehittymättömät ottamaan vastaan huonoja vuosia, paitsi edistyneimmillä kartanoilla.

Tampereella ei ilahduttu siitä, että kaupunkiin tulvi kerjäläisiä vieraista seurakunnista. Tästä tehtiin loppu kesällä 1868. Tampereen Sanomat kirjoitti 23.6.1868, että kerjäläisyyden salliminen olisi huolettomuuden ja laiskuuden puolustamista. Vaivaishoitokunta päätti lähettää kerjäläiset takaisin kotopaikoillensa, tosin ensin työhuoneella ruokittuna ja eväsnyytillä varustettuna. Almujen antaminen kerjäläisille olisi vain kehottamista pahuuteen ja laiskuuteen, lehdessä varoitettiin.

Tampereen Sanomissa julkaistiin 29.9.1868 myös uusi, parempi jäkäläleivän ohje. Leiväntekoa kiersikin eräs leskirouva Lindholm Tampereen lähipitäjissä opettamassa. Jäkäliä ei tämän uuden ohjeen mukaan lainkaan jauhettu vaan liotettiin lipeässä ja pidettiin kylmässä vedessä. Jäkäläleipään pantiin puolet islannin- ja peuranjäkäliä ja toinen puoli ruisjauhoja. Jäkäläleipä on ravitsevaa ja maukasta ja sitä sopii kenen tahansa syödä, lehti suositteli.

Nälkäänäkeviä ei silti autettu pelkillä jäkäläleipäohjeilla. Esimerkiksi Suomen kenraalikuvernöörin Nikolai Adlerbergin vaimo lähetti Turun läänin pohjoisosiin eli Tampereen lähipitäjiin 27 700 leipää, jotka oli leivottu ruis-ja ohrajauhoista sekä vehnäleseistä. Lisäksi Turun ja Vaasan läänin senaattori Norrmén tiedotti hätätilasta keisarihovissa ja sai sekä rahaa että siemenohria jaettavaksi hädänalaisten auttamiseksi muun muassa Ikaalisissa ja Parkanossa.

Kuolleisuus nälkäänäkevien keskuudessa oli suurta. Tampereen seudulla eniten huomiota sai "poltetauti" tai "lämmintauti" eli tyfus, ilmeisesti pilkkukuume. Mouhijärvellä vuonna 1867 kuoli 1107 henkeä siinä missä syntyneitä oli vain 223. Hämeenkyrössä kuolleita oli 629 henkeä, syntyneitä 161. Vuoden 1868 alkupuoliskolla hämeenkyröläisiä kuoli edelleen yli 500 henkeä. Tampereella väki ei vähentynyt mutta tämä oli pikemminkin muuttovoiton kuin "kuolonenkelin" armeliaisuuden ansiota.

Lehdistö näki syypääksi suureen kuolleisuuteen köyhäintalot ja työhuoneet. Hämäläinen kutsui 12.3.1868 Hämeenkyrön köyhäintaloa "murhaluolaksi", joka pitäisi hävittää. Lehti arveli jopa ihmisten lähettävän köyhäintalolle omaisiaan siinä toivossa, että näistä sitä pikaisemmin päästäisiin. Ilmeisesti jo entuudestaan nälkiintyneet ihmiset eivät saaneet köyhäintaloissa sen parempaa ruokaa kuin muuallakaan, sen sijaan he saivat pilkkukuumetartunnan muilta asukkailta. Sanomia Turusta kertoi 9.4.1868 Hämeenkyrön ja Mouhijärven työhuoneista, jonne joutuva "on jo niin kuin määrätty kuolemaan". Erityisesti lasten kohtalo oli surkuteltava. "Jumalan nimen tähden ruokaa! huutaa lapset työhuoneessa, ja sitten vaipuvat ijäiseen uneen", Sanomia Turusta kertoi.

Näihin uutisiin nälkävuosilta ei liene mitään lisättävää, ne puhuvat itse puolestaan.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Sairashuone Tampereella

Tampereen sanomat 21.8.1866

Marraskuun 1. päivä 1848 avattiin sairashuone karvari Brummertin aivan siihen tarkoitukseen rakentamassa huoneuksessa Nalkalan torin varrella, josta se kuitenkin sittemmin vuonna 1858 muutettiin toiseen taloon uudessa [Tampereen] kaupungissa. ... Sitten [1.11.1864] otti kruunu haltuunsa koko tämän laitoksen, nimellä "Yleinen Sairashuone Tampereella".

Mikäpä muu on kaupungin tunnusmerkki kuin sairaala. 1860-luvun sanomalehdissä mainittiin kuolintapausten yhteydessä usein se, että sairas oli kuollut sairashuoneella. Se teki kuolemisesta jollakin tapaa jopa hienoa. Viimeiset hetket oli sentään saatu viettää "lasaretissa", eli potilaan eteen oli tehty kaikki mahdollinen. Tämä tietysti, jos kuolinsyy oli ajan mittapuun mukaan kunniallinen. Iso osa sairashuoneen potilaista nimittäin poti kuppaa.

Tampereen sairashuoneessa oli 35 sänkyä: 15 sänkyä kuppaa sairastaville, 10 sänkyä muille sairaille ja 10 sänkyä maksaville asiakkaille. Sairaalassa hoidettiin 1848-1864 eli sen ensivuosina 3189 potilasta,  heistä kuppatautisia 1506 ja muita sairaita 1683. Kuppaa sairastavista tamperelaisia oli 432 ja muista sairaista 319. Kuppaa sairastavien suuri määrä toisaalta juuri oikeuttikin sairashuoneen tarpeellisuutta.

Tamperelaisten lisäksi sairashuoneessa hoidettiin potilaita Messukylästä, Hämeenkyröstä, Ikaalisista, Mouhijärveltä, Karkusta, Tyrväältä, Pirkkalasta, Vesilahdesta, Ruovedeltä ja Lempäälästä. Aluksi sairaalan taloutta hoiti apteekkari Tennberg, mutta täydellisiä tilikirjoja ensimmäisiltä vuosilta ei säilynyt. Sairaalan menot vuosina 1856-1864 muodostuivat seuraavasti: 

Lääkärin, taloudenhoitajan ja palvelijain palkat  255 ruplaa, ruoka 1186 ruplaa, lääkkeet 378 ruplaa,
puut 93 ruplaa, kynttilät 18 ruplaa, vaatteet ja huonekalut 49 ruplaa, huoneen hyyry [vuokra] 231 ruplaa, pesupalkka [siivous, pyykki] 210 ruplaa, yhteensä noin 2 420 ruplaa.

Tuloja sairaala sai valtiolta 15 000 ruplaa, maksavilta sairailta noin 3 000 ruplaa, säästöjä ensimmäisiltä kahdeksalta vuodelta oli 560 ruplaa ja kaupungin kassasta noin 1650 ruplaa. Lisäksi kaupunki maksoi valtiolle hyvitystä kuluneista huonekaluista noin 870 ruplaa. Kuudentoista vuoden aikana kaupunki oli kaikkiaan ylläpitänyt sairaalaa 2 500 ruplalla.

Nykylukijalle sairaalan suuri merkitys kuppataudin hoidossa tuntuu jopa hämmästyttävältä, nykyäänhän tämä sukupuolitauti hoituu penisilliinillä. 1800-luvulla tautia potevalle sairastaminen oli kuitenkin totista totta. Taudinkuvaan kuului kuppahaavaumia, lämmönnousua, pahoinvointia, imurauhasten suurentumista, hiustenlähtöä ja erilaisia iho-oireita. Pitkälle edennyt kuppa aiheutti myös tulehduksia keskushermostossa. Aivoihin edetessään kuppa aiheutti mielisairauden. Kuppaa hoidettiin elohopeayhdisteillä ja tämä johti helposti elohopeamyrkytykseen.

Suomeen kuppa oli tullut 1640-luvulla suomalaisten, Ruotsin armeijassa palvelleiden sotilaiden välityksellä. Kansanterveydelliseksi ongelmaksi asti tauti muuttui 1720-luvulla. Eurooppaan kupan toivat Amerikasta Kolumbuksen löytöretkiin osallistuneet miehet. Taudinkulku oli varsin globaalia siis jo 150 vuotta sitten ja aiemmin. Tampere olikin kansainvälinen kaupunki jo 1860-luvulla, ainakin sukupuolitautien osalta.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Poika kuoli Tampereen pellavatehtaalla

Sanomia Turusta 4.5.1866

Tampereen pellavatehtaalta: Huhtikuun 23 päivä tapahtui täällä outo tapaus. Muuan 11 vuoden vanha poika kuoli äkkiä työssä ollessaan. Vainaalla oli vähäistä riitaa toisen samanikäisen pojan kanssa, joka sitä vähän lyödä hotasi, jonka perästä [poika] kuoli paikalla. Yleensä luullaan kuoleman tapahtuneen jostain muusta syystä eikä lyömisestä. Lääkäri ruumista tutkittuaan ei löytänyt vähäistäkään lyömisen merkkiä. Lyöminen sattuikin ainoastaan kylkeen, lakaisuharjalla. Työmies tehtaassa

Myös sanomalehti Hämäläinen uutisoi saman tapauksen poikien nimillä ja mainitsi heidät noin 12-vuotiaiksi. Uhri oli kaatunut ja kuollut. Kuolinsyynä saattoikin olla, että poika oli kaatuessaan lyönyt päänsä ja saanut aivovamman. Tämä johti välittömään kuolemaan, jättämättä silti ulkoisia ruhjeita. Tehtaan työmies, joka kirjoitti tapauksesta, saattoi syystä tai toisesta esittää siitä todellisuutta kauniimman version.

Nykylukijaa koskettaa se, että kuollut poika oli vain 11-vuotias eli lapsityöläinen. Julkaisemisaikaan tämä ei välttämättä ollut se "outo" piirre tapauksessa, sillä 1800-luvulla Suomessa lapset olivat yleisesti töissä esimerkiksi maataloudessa. Maataloustyöt ovat tunnetusti raskaita, joten tehdastyö saattoi aikalaisten mielestä olla pojille sopivaa kevyttä sisätyötä, esimerkiksi lakaisemista harjalla.

Muutamaa vuotta myöhemmin annettiin keisarillinen asetus kaupasta ja elinkeinoista Suomen suuriruhtinaanmaassa (1868). Asetus korosti elinkeinon harjoittajan velvollisuutta valvoa, että työntekijät, erityisesti alaikäiset, pitäytyivät jumalanpelossa, säädyllisyydessä ja hyvissä tavoissa. Työntekijöille tuli myös tarjota terveellinen asunto, sopiva ja riittävä ravinto sekä tarpeellista opetusta.

Työnantajan tuli myös huolehtia työntekijöiden terveydestä ja työhyvinvoinnista. Alle 18-vuotiaiden yötyötä tehtaissa rajoitettiin ja alle 12-vuotiaiden työpäivä sai kestää enintään 6 tuntia. Työntekijällä oli oikeus erota palveluksesta, jos isäntä ei suojellut häntä muiden kisällien ja työntekijöiden "pahasta pitelemisestä".

Tampereella etenkin Finlaysonin puuvillatehdas oli tunnettu hyvänä työpaikkana, jonka yhteydessä toimi koulu ja orpokoti kirkon, sairaskassan, palokunnan ja sairaalan ohella. Töihin pääsy tehtaaseen oli onnenpotku eikä mikään kauhistuttava asia. Mahtoiko pellavatehtaallakaan kysymys sinänsä olla laiminlyönneistä. Pojan kuolema oli onneton sattuma, jota hänen samanikäinen toverinsa ei ollut tarkoittanut. Uutisesta ei käy ilmi, oliko kuolemantapauksesta seurauksia alaikäiselle lyöjälle tai työnjohtajalle. Kuten tehtaan työmies kirjoitti, kuoleman ajateltiin tapahtuneen "jostain muusta syystä" kuin lyömisestä.


torstai 29. syyskuuta 2016

Suomen Manchester

Päivätär 18.11.1865

Noin kymmenen vuotta siten ei Kyttälässä ollut kuin joku kymmenkunta taloa eli asumusta, vaan nyt niitä on kolmeen sataan. Pieniä tosin nämä talot ovat, ainoastaan "numero-torpparia", mutta löytyy täällä suuriakin taloja, esimerkiksi rauta-, pellava- ja verkatehtaat, jotka myös kuuluvat tähän paikkakuntaan eli Kyttälän kylään. Kaksi viimeksi mainittua ovat rakennetut noin 8 eli 9 vuotta sitten, rauta- eli valaustehdas on jo vanhempi. Näissä tehtaissa on yhteensä toistatuhatta henkeä työssä, joista myöskin enin osa Kyttälässä asuu. ... Jos emme totuutta häpeä, niin voimme sanoa, että Kyttälä on maassamme yksi nykyajan työ- ja teollisuuden pesä, eikä niin kuin sanotaan "hylkyin hyysäyspaikka!" Nimi, jolla tätä paikkakuntaa mainitaan, mielestämme on vähän sopimaton, mutta koska ei sille ole varsinaista sepittäjää syntynyt, niin emme me häntä toiseksi väitä, ehkä jotkut sitä jo ovat nimittäneet "Suomen Manchesteriksi!" G. A. F-r.

Suomen Manchester ei siis alkujaan ollut Tampere vaan sen esikaupunki Kyttälä! Manchester oli Englannissa saanut kaupunkioikeudet vuonna 1853 ja oli ehkä sen myötä saanut Suomessakin enemmän julkisuutta. Manchesterissa kaikki oli vain mittakaavaltaan isompaa ja 1800-luvun puolivälissä siellä oli jo yli 300 000 asukasta. Kaupunki tunnettiin vanhastaan Englannin puuvillateollisuuden keskuksena ja sen merkitys oli suuri teollisessa vallankumouksessa 1800-luvun alussa.

Päivättären kirjoittajan tarkoitus oli todistaa Kyttälä mainettaan paremmaksi paikaksi. Kirjoittamishetkellä Kyttälä oli osa Messukylää ja sen kasvu oli pienessä ajassa kaksinkertaistanut rauhallisen emäpitäjänsä asukasmäärän. Kyttälä liitettiin osaksi Tamperetta 1.7.1877, jolloin Tampereen väkiluku kasvoi yli kolmella tuhannella hengellä. Tampereen sanomat julkaisi tilaston kaupungin kasvusta 11.10.1979. Vuonna 1820 Tampereella oli tuhat asukasta, vuonna 1850 asukkaita oli 3200, vuonna 1870 seitsemän tuhatta ja Kyttälän liittämisen jälkeen vuonna 1879 jo 12 000.

Kyttälän kylä oli saanut nimensä vanhasta Skyttälän torpasta Tammerkosken itärannalla. Ruotsin sana "skytte" eli "ampuja" oli nimen taustalla ja viittasi ilmeisesti eränkäyntiin. Suomalaisittain nimestä oli kuitenkin helppo johtaa sana "kyttä". Kyttälää oli väheksyvästi nimitetty "hylkyjen hyysäyspaikaksi". Siellä siis asui "hylkiöitä", joita virkavallan oli syytä "kytätä", näin ainakin kuviteltiin.

Kyttälä rajoittui pohjoisessa Uudensillankatuun eli nykyiseen Satakunnankatuun, etelässä Ratinaan ja lännessä Tammerkoskeen. Verrattain pienelle alueelle oli ahtautunut paljon väkeä ja tämä oli paikan pahamaineisuuden taustalla. Suurin osa heistä kuitenkin oli tavallisia nuoria ihmisiä, jotka Tampereen teollisuus työpaikkoineen oli houkutellut asettumaan Kyttälään. Nimitys "numero-torpparit" tarkoitti sitä, että Kyttälässä ei ollut taloilla nimiä, ainoastaan numerot. Alue oli rakennettu varsinaisen kaupungin ulkopuolelle ilman asemakaavaa ja se sai kaupunkimaisemman ilmeen vasta 1900-luvun vaihteessa.

Miksi nimimerkki G. A. F-r. oli tarttunut kynään Kyttälän maineen kirkastamiseksi? Oli virinnyt ajatus rautatien saamisesta Tampereelle ja rautatieasemaa suunniteltiin juuri Kyttälän alueelle. Ilmassa oli jo varmasti suunnitelmia esikaupungin liittämisestä Tampereen yhteyteen virallisestikin. Tätä kautta alue tulisi myös kaupungin järjestyksenvalvonnan piiriin. Mutta mikä melu olisi noussut, jos kaupunkiin olisi liitetty varsinainen varkaitten paratiisi. Siitähän olisi kaupungille vain haittaa ja kuluja. "Ei me haluta Kyttälää!" saattoi joku porvari jo huutaa. Asia oli aivan eri, kun Kyttälässä asui kunnollista väkeä, paikallisten tehtaiden työläisiä, ja kyse oli Suomen Manchesterista.

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Tampereen palo

Sanomia Turusta 25.8.1865

Tampereelta elokuun 20. p. Hirmuinen tulipalo raivosi kaupungissamme. Viime yönä, noin puoli 11 edellä puolen yön, herätettiin asujaimet makeasta ehtoounestaan kellojen soitolla ja huudolla: "Valkea on valloillaan!"

Tuli oli päässyt irti kauppias Hildénin tai leipuri Palmqvistin talossa Kauppakadun varrella. Palo levisi etelään ja länteen päin Turkuun menevän tien puolelle. Noin 500 ihmistä menetti omaisuutensa ja kotinsa. Tampereella ei tuohon aikaan vielä ollut palolaitosta. Pahaksi onneksi ilta oli tuulinen ja tämä levitti tulta laajemmalle. Palaneita taloja oli kaikkiaan 33, niiden joukossa neljä kivitaloa. Puutaloista jäivät vain uunit ja sortuvat savupiiput jäljelle. Paloalue käsitti viidesosan silloista kaupunkia, noin 440 m x 240 m käsittävän alueen. Onneksi ihmisuhreilta vältyttiin.


Tulipalot olivat 1800-luvun suomalaisissa kaupungeissa varsin tavallisia. Tunnetuin niistä on Turun kaupungin lähes kokonaan syyskuussa 1827 tuhonnut palo. Kaupunkien historiassa vanhan tuho on usein uuden alku. Tamperelaisten luonteenlaatua kuvaa, että asia otettiin pahemmin surkuttelematta vastaan ja jatkettiin uusin suunnitelmin eteenpäin. Asemakaava kaupungin jälleenrakentamiseksi vahvistettiin loppuvuodesta 1868. Siinä levennettiin Hämeenpuistoa ja tehtiin entistä leveämpi puistokatu myös Hämeenkadusta paloturvallisuuden vuoksi.


torstai 22. syyskuuta 2016

Höyrylaiva Vesilahdelle

Sanomia Turusta 1.8.1862

Ilahuttavaahan on ollut pitäjäläisillemme [Vesilahdella] tuo höyrykone eli laiva "Laukko" nimeltä, jonka yksi tilanhaltija pitäjässämme on laittanut, pitäjäläisillemme hyödyksi ja vesillemme hauskuudeksi, kuin myös on tuottanut monen sadan ruplan hyödyn pitäjäämme, onpa myös estänyt hevosraukoilta ne monet lyömiset, jotka monikin renkimies olisi saattanut hevoselle tehdä, ja vieläpä on ihmistenkin käsille helppouden tuottanut venheen soudussa Tampereen ja Vesilahden välillä.

Silloin kun maantiet olivat huonot tai niitä ei vielä ollut, ja rautatiestäkin vasta haaveiltiin, helpointa oli kulkea vesiä pitkin. 1850-luvun lopun ja 1860-luvun alun juhlituin tapaus Tampereen suunnalla oli höyrylaivaliikenteen aloittaminen. Tampereelle vietiin vaikkapa viljakuorma omasta takaa ja takaisin tullessa mukana oli tuomisia kaupungista, esimerkiksi pussillinen kahvia vaimoväelle.

Pyhäjärvellä Tampereen ja Hämeenlinnan välillä alkoi Laukon lisäksi liikennöidä myös laiva nimeltä Ilmarinen ja kolmas alus oli keväällä 1864 tekeillä. Laivaliikenne vaati myös jonkinlaisen satamalaiturin perustamista. Alaranta eli Laukontori sai sitten nimensä sieltä liikennöivän aluksen mukaan.

Näsijärvellä matkustettiin höyrylaivalla nimeltä Ahti ja tämä olikin ensimmäinen Suomessa valmistettu höyrylaiva. Sen neitsytmatka eli "koetusmatka" 19. heinäkuuta vuonna 1859 oli suuri uutinen. Ahdin höyrymoottorin oli teettänyt Gustaf Wasastjerna (1823-1905) omassa konepajassaan Tampereella.

Suometar kertoi 29. heinäkuuta, että Ahdin "masiinassa" oli kahdeksan hevosvoimaa eli "vähäinen mutta hyvä alku". Kansaa oli kokoontunut rannoille katselemaan ja hurraamaan tälle Ahdin ensipurjehdukselle. Harva oli moista ennen nähnyt ja nyt tämä "ihmeellinen rakennus" eli laiva rupesi oikein "omilla rannoilla vilisemään". Laukko oli jo Ahtia isompi alus ja siinä oli kaksikymmentä hevosvoimaa.

Höyrylaivaliikenteen perustajina toimi kaksi teollisuusmiestä, Gustaf Wasastjernan lisäksi Laukon kartanon omistaja Vesilahdelta, Adolf Törngren (1824-1895). He olivat myös Tampereen pellavatehdasta perustamassa, molemmat kolmekymppisiä miehiä parhaassa iässään. Yrittäjillä oli myös yrittäjien riskit, sillä molempia kohtasi konkurssi 1860-luvun lopun huonoina, nälkävuosina tunnettuina vuosina. Siitä ei silti lannistuttu. Pellavatehtaasta kehittyi aikaa myöten Tampella.

Nykyaikaista ihmistä ajatus matkasta höyrylaivalla houkuttaa lähinnä huvin vuoksi mutta aikoinaan kyse oli vakavasta asiasta. Höyrylaivaliikenteen mullistavaa vaikutusta voi arvioida jokainen soututaitoinen. Soutaisikohan tässä puuveneellä Tampereelle vai mennäänkö sittenkin laivalla...?

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Rautatie Tampereelle

Hämäläinen 14.6.1861

Tampereen kaupungin ja sen ympäristön asujaimet ovat Suomen senaatissa pyytäneet, että jos rautatie Hämeenlinnasta johonkinpäin jatketaan, se johdettaisiin Tampereelle.

Tamperelaiset olivat hyvissä ajoin liikkeellä, sillä ensimmäinen rataosuus Helsingin ja Hämeenlinnan välillä oli vasta valmistumassa. Se avattiin vuoden 1862 alussa. Yhteys Helsingistä Pietariin valmistui vuonna 1870.

Tamperelaiset perustelivat radan jatkamista sillä, että Tampereen ympäristössä asui nerokasta ja ahkeraa maalaiskansaa. Paikkakunnan maanviljelijät ja tehdastyöväki olivat verrattavissa työväkeen ulkomailla. Tampereella oli anomuksen tekohetkellä kuusi tuhatta asukasta, mutta radan vaikutuspiiriin arveltiin tulevan ainakin kymmenkertainen määrä väkeä. Anomuksessa muistettiin myös mainita, että rata hyödyttäisi tuontia ja vientiä kaupungin tehtaista (pumpuli-, paperi-, rauta-, liina- ja verkatehdas) ja olisi hyödyllinen laajemmankin alueen viljanviennin ja puutavaranviennin kannalta.

Ilmeisesti perustelut olivat riittävät, sillä rataosuutta laajennettiin Toijalan kautta Tampereelle vuonna 1876. Tässä yhteydessä Kyttälään rakennettiin Tampereen ensimmäinen, puinen asemarakennus. Kyttälä liitettiin osaksi kaupunkia vasta seuraavana vuonna. Rautatieasemaa oli harkittu myös Hämeenpuistoon, jos rata olisi ylittänyt Tammerkosken Ratinanniemen kohdalla. Myös Messukylä oli yksi vaihtoehto aseman sijoituspaikaksi mutta sen arveltiin olevan liian kaukana kantakapungista. Rata jatkui Tampereelta kohti Pohjanmaata seuraavalla vuosikymmenellä, vuonna 1883. Matkat taittuivat rattoisasti höyryveturilla...

Taitaa olla ikuisuuskysymys, toiko rautatie nykyajan Tampereelle vai kehittyikö liikennöinti siksi, että nykyaika vaati sitä. Olisipa Tampere kuitenkin melkoinen takapajula ilman rautatietä.

torstai 15. syyskuuta 2016

Jättiläinen Mouhijärveltä

Suometar 7.12.1852

Jättiläinen Jaakko Rauva, kotoisin Mouhijärveltä Hämeestä, tuli menneellä viikolla [joulukuussa 1852] pääkaupunkiin yleisölle itseään näyttämään. Näyttörahaa otetaan hengeltä 20 hopeakopeekkaa, paitsi lapsilta ja pelvelusväeltä puolet hinnasta. Kyllä on miehellä kokoa, sillä hän on 3 kyynärän ja 17 tuuman pituinen [221,5 cm] ja painaa 18 leiviskää [153 kg].

1800-luvun puolivälin suurin suomalainen oli Jaakko, talonpojan poika Rauan tilalta Mouhijärveltä. Tarkka pituus Jaakolla oli oikeamin 3 kyynärää ja 17,5 tuumaa. (Yksi kyynärä on 24 tuumaa ja yksi tuuma 24,742 mm.) Jalan koko Jaakolla oli 18 tuumaa eli 44,5 cm. Luonteeltaan hän oli hiljainen ja sopuisa. Lehdet eivät ihmetelleet pelkästään Mouhijärven miehen pituutta vaan hänen suunnattomia voimiaan.

Jaakko oli herättänyt huomiota Tampereen markkinoilla kantamalla täysikasvuista hevosta käsivarsillaan. Kotitilallaan Mouhijärvellä hän nosti hevosen aidan yli tuosta vain. Myllyssä hän siirteli myllynkiveä, jonka liikuttamiseen tavallisesti tarvittiin neljä riskiä miestä. Jaakko oli tuolloin 32-vuotias ja kertoi kasvavansa vielä lisää pituutta. Paitakangasta miehelle tarvittiin yhdeksän kyynärää [5,3 metriä]. Jaakon sisaret olivat normaalikasvuisia eivätkä veljetkään olleet lähellekään Jaakon kokoisia.

Jaakko oli niin poikkeuksellinen voimamies, että eräs kauppias Tampereelta houkutteli hänet mukaansa Venäjälle. Siellä Mouhijärven jättiläistä kierrätettiin esiintymässä muun muassa Pietarissa, Moskovassa ja Nizhni Novgorodissa. Viimeksi mainitussa kaupungissa Jaakon siihen asti keräämät esiintymispalkkiot varastettiin. Kokoamillaan rahoilla Jaakko oli suunnitellut talon ostoa. Sittemmin hän jatkoi maailmanmatkailuaan ja kuoli parhaassa miehuutensa iässä Puolassa.

Jaakon pituuskasvu, joka jatkui vielä aikuisiällä, saattoi johtua aivolisäkkeen kasvaimesta ja sen seurauksena erittyneestä liiasta kasvuhormonista. Jaakkoa vuosina 1852 ja 1853 hämmästelleet lehdet (Suomettaren lisäksi Maamiehen ystävä ja Sanomia Turusta) kertoivat, että 1700-luvun alkupuolella elänyt Daniel Kajanus Paltamosta oli ollut vielä pitempi, neljän kyynärän ja neljän tuuman pituinen (247 cm). Meidän päiviimme asti pisin suomalaismies on ollut Väinö Myllyrinne (1909-1963), 248 cm.

Jaakosta kertoneet lehdet jopa säälittelivät "miesrukkaa", jota kierrätettiin maailmalla rahan edestä näytteillä. Ajan mittapuun mukaan touhussa oli jotakin noloa. Mahtoiko hyväluontoinen Jaakko silti pahastua sitä, että hän näki maailmaa myös kotikulmia laajemmalta? Huomiotaherättävä koko ja voimat saattoivat hänet seikkailuihin, joista toiset saattoivat kateellisina vain haaveilla.

(Lähteenä myös Maamiehen ystävä 3.4.1852, Suometar 6.4.1852, Sanomia Turusta 21.12.1852 ja Aamulehti 8.12.1883.)

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Silkinkasvattaja Tyrväällä

Suometar 7.12.1847

Kruunun nimismies herra Gallén Tyrväällä on myös tänä suvena [kesällä 1847] silkkiä kasvattanut. Keino on luonnistunut varsin hyvin ja omasta sadostansa antoi herra Gallén pyydettäessä tännekin [Suomettaren toimitukseen] näytteeksi silkkiperhosen ynnä muutamia munia ja yhden kokongin [silkkiäiskotelon]. Herra Gallén on elättänyt matojansa osaksi sianjuuren, osaksi muuramapuun (morus alba) lehdellä.

Suomettaren vanhanen kertoo, että silkinkasvatuksen aloitti Suomessa puutarhuri Lindgren Mynämäellä. Tyrvään nimismies Peter Wilhelm Gallén (1817-1879) seurasi Lindgrenin esimerkkiä. Gallén oli virkatointensa ohella harvinaisten kasvien rakastaja, joka onnistui kasvattamaan mulperipuita eli "muuramapuita" myös itse.

Gallén kasvatti silkkiperhosten lisäksi taimen Suomen taidehistorialle, sillä hän oli taidemaalari Akseli Gallén-Kallelan (1865-1931) isä. Akseli vietti lapsuutensa Tyrväällä Jaatsin tilalla. Nykyään Tyrvää on osa Sastamalaa. Akseli oli vasta 14-vuotias, kun isä kuoli syksyllä 1879.

Peter Wilhelm Gallén oli paitsi nimismies myös pankkimies, lakimies ja Vännin ratsutilan omistaja. Tyrväälle hän oli perustamassa kirjastoa, säästöpankkia ja ensimmäistä kansakoulua. Sanomia Turusta julkaisi 5.11.1879 hänen muistokirjoituksensa. Siinä kerrottiin, että P. W. Gallén oli virkatointensa ohella ahkera puutarhanhoitaja ja -harrastaja.

Silkinkasvatusta oli yritetty Suomessa jo 1700-luvun puolivälissä, mutta silkkiperhosten ravintokasvi mulperipuu ei kestänyt kylmiä talvia. Siksi Gallén oli käyttänyt toukkien ruokinnassa myös sikojuurta (Scorzonera humilis), joka on mykerökukkainen, monivuotinen sikurikasvi ja kelpaa periaatteessa ihmistenkin ravinnoksi.

P. W. Gallénin elämästä tulee mieleen ajatus "yrittänyttä ei laiteta". Näin yritteliäs ja toimelias, sivistynyt mies ansaitsee tulla muistetuksi myös nykypäivänä, vaikka silkinkasvatus ei Suomeen juurtunutkaan.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Pumpulifabriikki Tampereella

Maamiehen ystävä 19.10.1844 ja 1.2.1845

Pumpulifabriikki Tampereella on suurin ja kaunein rakennus meidän maassamme. Siellä on 209 rautaista kangastuolia alinomaa liikkeellä, joista parhaat saavat 250 kyynärää [150 m] kangasta valmiiksi viikossa, ja 34 kehruuasetta yli kuuden tuhannen rullan kanssa, jotka valmistavat päälle 6000 naulaa [noin 2600 kg] pumpulilankaa viikossa. Siellä valmistetun tavaran hinta on vuosittain yli sata tuhatta hopearuplaa ja työntekijöitten luku nousee viiteen sataan. Paperiruukeista suurin ja meidän maamme kauneimpia rakennuksia on herra Frenckellin paperiruukki Tampereella. Siinä on sata työntekijää.

James Finlaysonin vuonna 1828 perustama pumpuli- eli puuvillatehdas oli 1840-luvulla Suomen suurin tehdas ja seuraavalla vuosikymmenellä jo Pohjoismaiden suurin. Tampereella oli tämän vanhasen julkaisemisaikaan hieman yli kaksi tuhatta asukasta. Puuvillatehdas kävi kahdella vesirattaalla, joista isompi oli noin yhdeksän metriä ja pienempi noin kuusi metriä korkea. 1840-luvulla tehtaassa ei vielä ollut sähkövaloa vaan tehdassalissa paloi 300 kirkasta "gaasivalkeaa". Kyseinen "gaasi" valmistettiin eri rakennuksessa ja juoksutettiin maanalaista "rautaruuhta" pitkin ylös tehtaaseen.

Myös Frenckellin paperitehdas oli edistyksellinen, sillä Maamiehen ystävä kertoi, että siellä "pahanpäiväsistä verhoksi kelvottomista ryysyn retkaleista tulee varsin valmista paperia". Toisin sanoen paperia tehtiin lumpuista. Tehtaassa kävi jo Suomen ensimmäinen paperikone, joka käynnistettiin vuonna 1842. Ensimmäiset yritykset paperin valmistamiseksi Tammerkosken rannalla ja samalla koko Suomessa olivat alkaneet 1780-luvulla. Paperin kysyntä siivitti Frenckellin suvun aatelisarvoon asti, sillä valtiopäivämies, kauppaneuvos Frans Frenckell aateloitiin vuonna 1868.

1840-luvun puolivälissä James Finlayson oli jo myynyt puuvillatehtaansa, jonka toiminta jatkui Nottbeckien johdolla. Finlayson palasi vanhuutensa päiviksi synnyinmaahansa Skotlantiin ja kuoli lapsettomana vuonna 1852 Edinburghissa. Hänet muistetaan Suomen teollisuuden isänä. Eikö hän tavallaan ole kaikkien tamperelaisten "esi-isä"? Olihan Tampereen kasvu 1800-luvulla pitkälti Finlaysonin perustaman tehtaan ja sen tarvitseman työvoiman varassa.

torstai 8. syyskuuta 2016

Tampereen markkinoilla


Turun viikkosanomat 27.10.1821

Siihen aikaan kun pellavakankaiden hinnat olivat halvemmat, toi akka liina- eli palttinakangasta Tampereen markkinoille. Kauppias tarjosi hänelle kuusi markkaa kyynärästä. Akka ei ymmärtänyt, paljonko se teki taalereissa, vaikka kauppias yritti sitä hänelle selittää. Akka sanoi: "Älä minua makoin markottele, pane mulle tasainen taaleri." Kauppias vastasi: "No saamaan lankeat." Näin myi se höperö akka palttinansa puolta vähempään hintaan, kuin hänelle oli tarjottu.

Tämä vanhanen eli vanha uutinen pilailee sen kustannuksella, ettei pellavakankaansa myynyt nainen ymmärtänyt rahan vaihtosuhdetta. Taalereita ja markkoja käytettiin Ruotsin vallan ajalla. Tapaus oli siis jo uutisen kirjoittamishetkellä vanha, ehkäpä 1800-luvun vaihteessa sattunut.

Ruotsin vallan aikaan taaleri oli tärkein rahayksikkö. 1600-luvun alussa kaksi hopeamarkkaa vastasi yhtä kuparitaaleria. Nainen tyytyi nyt yhteen taaleriin kyynärältä vaikka olisi voinut saada kuusi markkaa, uutisen mukaan kaksinkertaisen hinnan. 1800-luvun vaihteessa ilmeisesti kolme hopeamarkkaa olisi vastannut yhtä taaleria.

Kyynärä oli perusmitta ja pituudeltaan noin 60 cm. Joka kaupungilla oli entisaikaan omat mittansa, mistä juontuu sanonta "Porvoon mitalla" (reilusti). Mitä lienee "Tampereen mitalla" tarkoittanut? Virallisesti kyynärä oli kaksi jalkaa eli 24 tuumaa pitkä.

Akan myymä kangas oli pellavaa (Linum usitatissimum), joka on yksivuotinen Linaceae-suvun kuitu- ja öljykasvi. Ruotsin sana "lin", pellava, on ollut sekä kasvin latinankielisen nimen että suomen sanan "liinakangas" taustalla. Pellava on maailman vanhimpia viljelykasveja ja sitä on käytetty jo kivikaudella.

Pahoilla mielin totean, että hyväuskoista ihmistä on osattu huiputtaa kaupankäynnissä jo kaksisataa vuotta sitten. Kuinkahan moni ihminen nykyään miettii, mitä eurot ennen olivatkaan markoissa?