Koevalaistus Tampereella

Tampereen Sanomat 27.8.1888

Koe-sähkövalaistus, tuo kauvan odotettu, pantiin täällä toimeen viime lauvantai-iltana [25.8.1888]. Väkeä oli tuhansittain liikkeellä tätä miellyttävää ja kirkasta valoa ihailemassa. Koe onnistui kaikin puolin hyvin.

Tampere oli ensimmäisten kaupunkien joukossa maailmassa kiinnostunut sähkövalosta 1880-luvulla. Finlaysonin puuvillatehtaaseen oli asennettu sähkövalot jo vuonna 1882. Siitä lähtien kaupungissa haaveltiin sähkövalon saamisesta myös katuvalaistukseen. Koevalaistus kaupungin kaduille tilattiin Yhdysvalloista Bostonista toiminimi Thomson-Houstonilta. Kaupungin keskiosiin asetettiin 24 kaarilamppua, jokaisen valovoima 1200 kynttilää. Valaistusasema oli kauppias Fontellin talossa osoitteessa Hämeenkatu 17. Siellä lokomobiili eli höyrykone käytti lamppujen virranlähdettä, dynamoa. Kokeeseen oltiin tyytyväisiä ja pienellä tinkimisellä Tampereen valtuusmiehet saivat tilattua Thomson-Houstonilta 30 kaarilamppua 33 000 markalla.

Hanketta puolsi sähkövalon ylivertaisuus valonlähteenä. Niihin verrattuna öljylamput näyttivät suorastaan siltä, kuin itkisivät häpeästä, Aamulehti kirjoitti 24.11.1888. Tampere saattoi ylpeillä sillä, että otti sähkövalon käyttöön Suomen kaupungeista ensimmäisenä. Lisäksi tamperelaiset liikemiehet innostuivat perustamaan osakeyhtiön sähkövalon saamiseksi liikehuoneisiin. Katuvalaistuksen sähköistämisellä oli myös vastustajia. Suhteellisen kallis hinta kirpaisi kaupunkilaisia. Laitakaupungilla harmiteltiin sitä, että vain keskikaupunki saatiin valaistua. Ne kadunkulmat, joihin sähkövaloa ei riittänyt, näyttivät nyt entistä pimeämmiltä. Syyspimeinä öinä Tampereen 30 katulampun valo kuitenkin kajasti peninkulmien päähän, väitettiin. Tämä oli suuri ihmetyksen aihe lähikuntien asukkaille. Otaksuttiin, että kaupunki palaa, keksipä joku "sydänmaan ukko" väittää myös, että tämä outo, jokailtainen valoilmiö ennusti pikaista maailmanloppua.

(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 7.9.1888, 8.10.1888, 15.10.1888, 5.12.1888, Aamulehti 11.10.1888.)

Eilispäivän ilma

Aamulehti 5.6.1888

Ilman ennustuksia ja ilmatietoja on ruvettu meidänkin kaupunkiimme [Tampereelle] saamaan. Tiedeseuran toimesta lähetetään Helsingistä joka päivä sähkösanoma Molinin apteekkiin, jossa tulleet tiedot merkitään kartalle ja sitä varten järjestetylle taululle sekä pannaan yleisön nähtäväksi apteekin verannan seinälle.

Säästä kiinnostuneet tamperelaiset saattoivat aamuisin kävellä keskustorille Molinin apteekille. Päivän sää oli merkitty apteekin kuistin seinään. Aamulehti alkoi innoissaan myös julkaista nämä säätiedot otsikolla "Eilispäivän ilma". Heinäkuun 3. päivä 1888 eilispäivän ilmasta kerrottiin seuraavaa: "Alhainen, tasainen ilmanpaino. Heikkoja tuulia. Puoliselkeää. Lämpömäärä alle keskimäärän." Suomalainen Virallinen Lehti pani tästä paremmaksi, sillä se julkaisi säätiedot käsillä olevalle päivälle eikä eiliselle, vieläpä sääkartan kanssa. Kartassa kuvattiin ilmanpaine, lämpötila, tuuli ja sade. Tietonsa lehti sai Meteorologiselta Päälaitokselta. Ennuste laadittiin sähkösanomatietojen sekä Helsingissä tehtyjen havaintojen varassa. Havainnontekijät Oulusta, Kajaanista, Vaasasta, Kuopiosta, Jyväskylästä, Sortavalasta, Tampereelta, Maarianhaminasta, Hankoniemeltä ja Viipurista lähettivät sähkösanoman päivittäin meteorologiselle laitokselle. Lisäksi havaintoja saatiin neljästä paikasta Norjassa, neljästä Ruotsissa ja kuudesta Venäjällä. Laitos alkoi myös julkaista meteorologista viikkolehteä synoptillisten karttojen kera. Lehti lähetettiin ilmaiseksi laitoksen havainnontekijöille, jotka näitä "thermomeeteri- ja baromeeterihavaintoja" keräsivät.

Sää oli suomalaisten ykköspuheenaihe jo 1880-luvulla, jopa niin että lehtien maaseutukirjeenvaihtajat selostivat pitkät pätkät kuluneen kevään / kesän / syksyn / talven ilmoista omalta paikkakunnaltaan. Tässä alkoi kuulua myös soraääniä, jotka toivoivat ilmojen päivittelyn loppuvan lehtien palstoilta ellei mitään erikoisempaa ole tapahtunut. Säätilan tärkeys johtui siitä, että maanviljelys ja satotoiveet riippuivat ilmoista. Niinpä säästä puhuminen ei ollut pelkkää jutustelua vaan oli tähdellistä ja tärkeää arvioida esimerkiksi sitä, milloin päästään niittämään. Perinteisesti suomalaisilla oli tuhansia luonnonhavaintoihin perustuvia merkkejä, joiden mukaan tulevaa säätä ennustettiin. Näiden perusteella uskottiin tehtävän "varmoja" johtopäätöksiä säästä. Varmoja sateen merkkejä oli, kun pääskyset lensivät matalalla, kun kyyhkyset pesivät itseään, kun käärme lähti varhain aamulla matelemaan, kun koira söi ruohoa ja niin edelleen. Olikin kyseenalaista, luotettiinko meteorologisen laitoksen tekemiin ennustuksiin läheskään siinä määrin kuin näihin vanhoihin luonnonenteisiin.

(Lähteenä myös Suomalainen Virallinen Lehti 6.6.1888, Aamulehti 5.1.1889, 23.1.1890, Tampereen Sanomat 17.9.1890.)

Pirkkalan kätilö

Tampereen Sanomat 1.2.1888

Pirkkalan kunnan kätilön ja rokonistuttajan yhdistetty virka ilmoitetaan täten haettavaksi. Palkkaehdot ovat: kunnalta 200 mk [vuodessa], ja kätilön toimissansa liikkuessa vapaa kyyti ja ravinto, sekä kustakin avusta, herrasväeltä 5-20 mk, torpparilta ja tehdasten etumiehiltä 3 mk, itselliseltä ja työmieheltä 2 mk, mutta köyhiksi tunnetuille on apua ilmaiseksi annettava. Kätilön velvollisuus on asua kirkon lähiseudussa. Hakemuskirjat tarpeellisine taito- ja maine-todistuksineen ovat lähetettävät allekirjoittaneelle kuntakokouksen puheenjohtajalle ennen helmikuun loppua, osoitteella Tampere, Nokia. Pirkkalassa, Tammikuun 28 p. 1888. J. P. Tervo

Pirkkalan ensimmäiseksi kätilöksi vuonna 1888 otettiin tamperelainen Maria Enroth. Kätilönä toimimisen ohella hän antoi myös rokotukset isorokkoa vastaan. 1880-luvulla Tampereen seudulla yleistyi opinkäyneiden kätilöiden palkkaaminen. Kätilön tutkinto suoritettiin Helsingissä lastenpäästölaitoksessa eli synnytyssairaalassa. Tampereella oli useita kätilöitä. Kun Kyttälän kaupunginosaan haettiin kahta kätilöä syksyllä 1889, heille luvattiin 150 markan vuotuinen palkka. Ehkäpä hekin saivat jonkinlaista palkanlisää synnytyksistä, Kyttälässä kun oli paljon lapsiperheitä. Kaupunginlääkärin palkka Tampereella vastaavasti oli 2000 markkaa vuodessa.

Ennen koulutettujen kätilöiden tuloa synnytyksissä olivat avustaneet muorit, joilla oli kyllä kokemusta mutta ei koulutusta. Heille oppinut kätilö oli kateuden aihe ja ammatillinen kilpailija, jota koetettiin mustamaalata. Aamulehdessä olikin 30.12.1886 kätilön ammattia puolustava kirjoitus Vesilahdelta, jonne myös oli saatu koulutettu kätilö. Muorit panettelivat kätilöä, heille tämän saapuminen kuntaan oli "vastenmielinen kuin myrkky". Kätilöstä levitettyjä valheita ei pidä uskoa, kirjoittaja vetosi. Samoin kuin kelloa ei voi antaa korjattavaksi oppimattomalle ihmiselle, myös synnytyksessä tarvitaan koulutettu henkilö, hän painotti.

Kätilö itse koki varmasti olevansa toiveammatissaan, olihan hänellä siihen koulutus ja vakituinen virka. Jos nainen ei halunnut piikomaan tai tehdastyöhön, 1800-luvun lopulla ei vielä ollut kovin suurta valinnanvaraa ammateista, mihin ryhtyä. Opettaja, sairaanhoitaja, emännöitsijä ja erilaiset maito- ja karjatalouden työt olivat naiselle sopivia tehtäviä. Tampereen uudella vaivaistalolla emännöitsijä sai palkkaa 414 markkaa vuodessa. Tähän tuli lisäksi valo, lämpö, huone ja ruoka. Vaivaistalon isännöitsijä eli johtaja sai palkkaa 1260 markkaa vuodessa sekä kolmen huoneen ja keittiön asunnon. Toisinaan erilaisiin virkoihin maaseudulla haettiin pariskuntaa ja miehen palkka oli tarkoitettu molemmille.

Ne naiset, jotka kouluttautuivat meijerialalle, olivat kätilöiden tapaan oman aikansa edelläkävijöitä. Meijerissä työskentely vaati hyvää ammattitaitoa kuten kykyä käyttää koneellista separaattoria ja taitoa valmistaa voita Englannin tai Pietarin markkinoille. Karjakoilta toivottiin myös rakkautta eläimiä kohtaan. 1880-luvun työpaikkailmoitukset edellyttivät naisilta usein puhtautta, järjestystä ja rehellisyyttä sekä kirjoitustaitoa. Kun työtehtävä vaati kokemusta, kuten emännöitsijän työ, siihen saatettiin hakea nimenomaan keski-ikäistä naista. Myös ruotsin kielen osaamisesta oli hyötyä. Miehiin työpaikkailmoitukset kohdistivat kovimmat vaatimukset mutta oli heillä toisaalta paljon isompi palkkakin. Kun Tampereen villankehruutehdas haki kirjuria Aamulehdessä 23.8.1888, ilmoitus huipentui toivomukseen: "Huomaa! Se henkilö, jolla saattaa olla koneellista neroa ja taitoa, saa etuoikeuden."

(Lähteenä myös Aamulehti 23.3.1888, 5.6.1888, 28.3.1889, 2.7.1889, 14.9.1889, 14.12.1889, 16.1.1890, 29.4.1890, 6.5.1890, Tampereen Sanomat 15.4.1889, Uusi Suometar 20.12.1890.)

Ensimmäinen hiihtokilpailu Tampereella

Aamulehti 19.1.1888

Hiihtäjille! Koska täällä piakkoin pannaan toimeen hiihtokilpailu, rohkenee allekirjoittanut kehoittaa paikkakunnan koulunuorisoa ja muita, jotka haluavat olla mukana, ahkeraan harjoitukseen. ... Varat palkinnoihin, joita kilpailussa annetaan, koottiin jo kolme vuotta sitten vapaaehtoisilla lahjoilla asiaa harrastavain kaupunkilaisten kesken. Mitään kilpailua ei ole ennen voitu lumen vähyyden tähden toimittaa. Nyt on lunta kylliksi, keli oivallinen. - Ottakaa tilaisuudesta vaari. A. J.

Tampereen ensimmäiset hiihtokilpailut järjestettiin sunnuntaina 11. maaliskuuta vuonna 1888. Reitin pituudeksi mainostettiin 12 kilometriä mutta tapahtumaa selostaneet lehdet kirjoittivat hiihdetyn 12 virstaa (12,8 km). Metrijärjestelmä oli vielä vieras suomalaisille. Kisa käytiin Pyhäjärven jäällä ja lähtö tapahtui Pyynikiltä tulitikkutehtaan rannasta. Sieltä hiihdettiin Härmälänsaaren ympäri, sitten Viikinsaaren eteläpuolelta Selkäsaaren taitse Pispalanlahteen, kierrettiin Saunasaari ja palattiin jälleen Härmälänsaaren ympäri lähtöpaikalle.

Kilpailuun osallistui 14 miestä, joista seitsemän joutui kuitenkin keskeyttämään. Kilpailu käytiin nimittäin ankarassa 23 asteen pakkasessa, järvellä puhalsi luoteinen viima ja sukset vajosivat syvälle hankeen, ei siis ollut mikään hankikantokeli. Voittajaksi selviytyi metsänvartija A. Väyrynen Pirkkalasta, joka hiihti matkan ajassa 1 tunti 15 minuuttia 32 sekuntia. Palkinnoksi hän sai kultamitalin ja 25 markkaa.

Kilpailua oli edeltänyt erillinen mäenlaskukisa Pispalassa 9. maaliskuuta, johon osallistui lähinnä koulunuorisoa. Yli 15-vuotiaiden sarjassa oli noin metrin korkuinen hyppyri ja mäki laskettiin kolme kertaa. Tästä tuli lähinnä kaatumiskisa, sillä kukaan ei selvinnyt "ehjänä" eli kaatumatta mäestä. Näillä kilpailuilla oli kuitenkin latu aukaistu tamperelaiselle talviurheilulle. Hiihdosta tuli sittemmin tuttua puuhaa koulunuorisolle ja kaikille asepalvelustaan suorittaville. Suksia alettiin varsin pian myös valmistaa teollisesti Suomessa ja niitä mainostettiin 1880-luvun lopulla ahkerasti lehdissä.

(Lähteenä myös Aamulehti 25.2.1888, 13.3.1888, Tampereen Sanomat 12.3.1888, 14.3.1888.)

Pyynikin näkötorni

Tampereen Sanomat 14.11.1887

Näkötornin rakennuttaminen Ilomäen harjulle Pyynikellä on jo kauvan ollut puheen aiheena ja hurskaiden toiveiden esimerkkinä varsinkin yksityisten kesken. Nyt päästänee kuitenkin tuumasta toimeen, sillä täkäläisen laulujuhlan toimikunta on päättänyt kaunistuskomitean kautta kaupungin valtuusmiehille esittää, että sellainen rakennettaisiin. Toimikunnan esitystä seuraa myöskin arkkitehti Schreckin tekemä luonnospiirustus ja kustannusarvio.

Näkötornin rakentamisesta Pyynikille päätettiin marraskuussa 1887. Arkkitehti Schreckin luonnoksissa puinen torni oli 80 jalkaa (noin 24 m) korkea ja kustannukset 5000 markkaa. Kustannussyistä piirroksia muutettiin hieman yksinkertaisemmiksi. Tornista tuli 20 metriä korkea ja siihen tuli viisi kerrosta, kustannukset kaikkiaan olivat 4500 markkaa. Yksityisvaroilla tornin näköalatasanteelle hankittiin myös kaukoputki. Torni valmistui parhaiksi Tampereen laulu- ja soittojuhlille, jotka vietettiin juhannuksen alla 1888. Juhlallisuudet vietettiin Pyynikillä, väkeä oli liikkeellä kymmenin tuhansin ja näkötornissakin kävi viikon kuluessa 3 600 henkeä. Laulujuhlia varten torni koristettiin viireillä ja köynnöksillä. Tornin kruunasi lipputanko. Siinä liehui sininen Tampereen kaupungin vaakunalla varustettu lippu. Torniin myytiin 10 ja 5 pennin pääsylippuja.

Maisemat tornista herättivät suurta ihastusta. Kaukoputkea tosin ei ehditty saada vielä laulujuhlille. Paljain silmin tornista erotti Ylöjärven, Pirkkalan ja Messukylän kirkot, tähystimellä Teiskon kirkon ja Kangasalan kirkonkylän sekä kaukana siintelevän Keisarinharjun. Hempeä kesäinen luonto huokui viehättävyyttä ja torniin kiivenneille virittyi harras mieli, kun he sydän väristen ihailivat edessään avautuvaa maisemaa. Vanhat ja arvokkaat hongat kohisivat ja tuoksuivat tornin juurella. Pohjoisessa päilyi Näsijärvi, jonka rannoilla pilkotti hauskoja talonpoikaistaloja, Lielahdessa päin pari komeaa herraskartanoakin. Tornista oli myös hyvä näköala Tampereen kaupunkiin, jonka miltei jokainen talo näkyi katselijalle. Etelässä näköala tarjosi Pyhäjärven rantojen viljavat laihot ja kukkivat niityt sekä lehtevät saaret ja Pyynikin vastapäisellä rannalla Hatanpään kartanon, joka muistutti satulinnaa.

Ainoastaan Viipurin Uutisten kirjeenvaihtaja, joka itse torniin ei laulujuhlien aikana mahtunut, innostui kuvittelemaan tornin kaatumista. Torniin oli nimittäin tuppautunut joka kerrokseen niin paljon väkeä, että rakennus näytti huojuvan. Ihmiset olivat tornissa kuin "sillit tynnörissä" ja kirjoittajaa värisytti sitä katsellessa. "Kyllä se olisi ollut koko 'kuivan kosken laskeminen', jos torni olisi tahtonut niin kuin pitkäkseen ruveta..." hekumoi kirjoittaja (27.6.1888). Torni jäi kuitenkin pystyyn ja palveli ilmeisen hyvin Tampereen kaupungin matkailuvetonaulana 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa.

(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 25.11.1887, 25.6.1888, Aamulehti 14.2.1888, 15.3.1888, 9.6.1888, Päivän Uutiset 19.6.1888, Aura 22.6.1888.)

Koukkuniemen vaivaishuone

Aamulehti 18.9.1886

Tampereen uusi vaivaishuone. Tämä suurenmoinen rakennus alkaa nyt jo olla valmis, ainoastaan maalaustyöt ovat kesken, joiden tehtyä talo voipi ottaa vastaan asukkaansa. ... Vaivaishuone on, niinkuin tiedetään, saanut sijansa Koukkuniemelle, joka mitä paikkaan tulee, on mitä soveliain siihen tarkoitukseen. ... Laitokseen on rakennettu Johanneskylästä hyvä tie. Kun tullaan tätä portista laitoksen alueelle, on siinä muutama tynnörin ala [noin hehtaari] peltoa, joka tulee olemaan laitoksen hoidokkaiden työalana.

Vaivaisia ei enää tarvinnut myydä huutokaupalla, Tampere oli saanut oman vaivaishuoneen! Tamperelaiset olivat talosta syystäkin ylpeitä, uutena se oli jopa maan etevin laitos omalla alallaan. Se sijaitsi rauhallisella paikalla mutta lähellä kaupunkia. Vaivaishuoneelta oli kaunis, laaja näkymä Näsijärvelle. Aluksi vaivaishuoneelle tuli kolme huonetta miehiä varten ja kaksi miesten työsalia, vastaavat huoneet naisille sekä huoneet pikkulapsille. Aamulehti kuvaili huoneita iloisen ja kodikkaan näköisiksi. Peltotilkku pihalla ja työsalit sisällä kertoivat siitä, ettei joutilaita suvaittu vaivaishuoneella. Ainoastaan "raivoisat mielenvikaiset" vapautettiin työstä. Sairaalarakennus oli erikseen ja siellä olivat mielenvikaisten huoneet. Vaivaistalo toimi alkuvuosinaan suurelta osin oikeastaan mielisairaalana, sillä raivoisien potilaiden lisäksi hoidokeissa oli myös harmittomia "höperöitä" ja "hesseleitä". Loput asukkaat olivat heikkoja vanhuksia ja pieniä lapsia.

Myös henkilökunta asui vaivaistalon alueella. Esimerkiksi sairaanhoitajan asunto oli sairaalarakennuksessa. Erillisessä rakennuksessa sijaitsi vaivaishuoneen johtajan asunto sekä ruokasali, joka tarvittaessa toimi rukoushuoneena. Tässä ruokalarakennuksessa asui myös emännöitsijä apulaisineen ja alakerrassa olivat leivintuvat, mankelihuone, juomantekohuone, kellarit ja vajat. Muita rakennuksia olivat rengin asunto, joka sijoitettiin kätevästi navetan, tallin, puuliiterin ja aittojen yhteyteen, sekä rannassa sauna. Vaivaishuone oli tekniseltä tasoltaan hyvin nykyaikainen, sillä vesijohto toi veden saunaan, pesuhuoneeseen, keittiöön ja leivinhuoneeseen. Sairaalarakennuksessa oli myös kylpyamme!

Lehdet kiinnostuivat erityisesti vaivaishuoneen ruokataloudesta ja alkoivat julkaista tilastoja siitä, mitä vaivaishuoneen asukkaat söivät. Tämä oli kustannuskysymys, sillä ruoka vaivaisille hankittiin verovaroilla. Huhtikuussa 1887 vaivaistalolla oli noin 120 hoidokkia, he söivät liki kymmenen tuhatta ruoka-annosta ja kustannukset tästä nousivat noin 450 markkaan kuukaudessa. Summa oli hieman suurempi kuin mitä vaivaistalon emännöitsijä sai palkkaa vuodessa. Vuoden 1888 laskelmat osoittivat, että jokainen vaivainen maksoi kaupungille 36,5 penniä päivässä. Epäselvyyksien välttämiseksi toisaalta vakuutettiin, että vaivaiset saivat tarpeeksi ruokaa, eivät niukasti. Vaivaiset söivät sitä ruokaa mitä 1880-luvulla tavallisestikin syötiin: perunoita, maitoa, ruisleipää, silakkaa ja silliä, puuroja ja vellejä, hernekeittoa, jonkin verran lihaa, erityisesti naudanlihaa. Heille ei tarjottu oikeaa kahvia vaan niin sanottua ruiskahvia, joka oli paahdettu rukiinjyvistä.

Vaivaishuoneella oli omat päivärutiininsa: herätys kello 6, rukoushetki kello 7, aamiainen kello 9, päivällinen kello 14, illallinen kello 19 ja nukkumaanmeno kello 21. Kesäisin asukkaat saivat joka viikko puhtaan paidan, talvella joka toinen viikko. Sauna oli kerran viikossa, samoin melkein joka viikko papin pitämät kirkonmenot, lääkäri kävi kaksi kertaa viikossa. Siitä, että asiat oli näin hyvin järjestetty, muistettiin kauppias Ahlgren-vainajaa, jonka testamenttivaroilla vaivaishuone oli rakennettu. Vaivaishuoneen pihalle pystytettiinkin "3 meetteriä korkea graniittinen muistopatsas", jonka kylkeen tuli jalon lahjoittajan rintakuva.

(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 15.10.1886, 26.11.1886, 6.5.1887, Aamulehti 17.1.1889, 19.3.1889, 14.9.1889.)

Niskoittelevia torppareita

Tampereen Sanomat 27.8.1886

Torpparikysymys. Tuon tuostakin on sanomalehdissä ollut uutisia, jotka kertovat, että torpparit osassa hämettä ovat ruvenneet niskoittelemaan, kieltäytyen maksamasta veroansa [torpan vuokraa], koska muka H. M. [Hänen Majesteettinsa] Keisari on myöntänyt heille täyden omistusoikeuden heidän viljelemäänsä maahan. ... Kuten tiedetään, on etenkin Tammelan ja Urjalan pitäjissä sekä siinä ympäristöllä torppareihin juurtunut luulo omistusoikeuden siirtymisestä heille itsilleen. Yleiseen pidetään tämän luulon synnyttäjinä venäläisiä topografeja, jotka, tehdessään maanpinnan korkomittauksia, uskottelivat muka mittaavansa maan tasan jaettavaksi kaikille. ... On ryhdyttävä toimiin, jotta nämä omistusoikeuden alkuperustuksia järkähyttävät aatteet saataisiin poistetuksi mielistä.

Tosi asiassa uutisia niskoittelevista torppareista ei sanomalehdissä ollut "tuon tuostakin", joten on vaikea esimerkiksi Urjalan osalta tarkistaa, kuka torppari niskoitteli vuokransa maksussa. Lehtien tapana oli kirjoittaa "tuon tuostakin tapahtuu virallisia häätämisiä" tai "tuon tuostakin ajetaan asukas torpasta pois" ilman, että tapauksia sen kummemmin kuvattiin lähemmin. Hämeen Sanomat kertoi myös, että kestikievarissa eräs humalainen torppari uhosi isännille, kuinka Suomeen tulee Venäjän laki ja torpat viedään herroilta pois. Venäläisten topografien lisäksi huhujen levittämisestä syytettiin venäläisiä puoskareita ja niin sanottuja laukkukarjalaisia. Kun viranomaiset ryhtyivät selvittämään, kuka topografi näitä huhuja oikein levitti, huhun alkuperää oli mahdotonta saada selville.

Olisi liian suoraviivaista ajatella, että tässä nyt itivät sisällissodan 1918 siemenet. Silti on ilmeistä, että jo 1880-luvulla tiedettiin, että osa torppareista on tyytymätön maanomistusoloihin. Pahin epäkohta oli, että maanomistaja sai mielivaltaisesti korottaa torpan vuokraa tai irtisanoa torpparin. Torpparilla ei ollut omistusoikeutta maahan, vaikka hän oli raatanut ja raivannut viljelystensä eteen. Jos torppari laajensi viljelyksiään, hän sai olla varma että isäntä enensi vuokraa ja päivätöiden määrää. Torpparit toivoivat jonkinlaista lain suojaa vuokrasopimuksiinsa ja ainakin sitä, ettei heitä voitaisi häätää ilman laillista syytä. Silloin torpan hyväksi olisi tehnyt työtä turvallisemmin mielin. Torppareilla ei ollut mahdollisuutta lunastaa viljelemiään maita itselleen ja ajatustakin tästä pidettiin mahdottomana. Kaiken kaikkiaan vaurastumisen edellytykset oli torppareilta suljettu. Maanomistaja saattoi perustaa sahan tai meijerin tai myydä metsää, torpparilla tähän ei ollut mahdollisuuksia. Näin yksi kansanryhmä suljettiin yhteiskunnan kehityksen ulkopuolelle.

Torppareita koskevat sanomalehtiuutiset 1880-luvulta tuovat elävästi mieleen Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian (1959-1962). Linna perehtyikin teoksensa aihepiiriin muun muassa vanhoja lehtiä lukemalla. Hän oli myös ensimmäisiä, joka nosti torppareiden kohtalot ja elämänvaiheet suuremman kansallisen mielenkiinnon kohteeksi. Näin hän lunasti torppareille paikan Suomen historiassa ja suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ja antoi tällä tavalla suomalaisille paremman kansallisen itseymmärryksen avaimet.

(Lähteenä myös Hämäläinen 9.9.1885, 12.9.1885, Hämeen Sanomat 1.1.1886, 25.6.1886, 30.7.1886, 17.12.1886.)