Uusi Suometar 18.3.1878
Raivo hevonen. Tampereella viime lauantaina tämän kuun [maaliskuun] 16. p. ajaa nytkytteli Messukylästä päin mies n. s. vanhaa maantietä kaupunkiin. Mutta päästyänsä rautatien asemahuoneen paikoille kello 9:ttä e. pp. käydessä [yhdeksältä aamulla], kuului kipeä rautaheposen hirnunta. Tämmöistä ei maalla asuvan sukulaisen korvat kestäneet. Tämä raivostui, läksi laukaisemaan eteenpäin, katkoi suitset ja aisat, joiden katkettua ohjaus oli mahdotointa, ja laskee ajajinensa rekinensä kaupunkiin päin. Isonsillan [Hämeensillan] päässä olevalla kolmikulmaisella Kyttäläntorilla pyyhkäsi yhden vaimonpuolisen henkilön kumoon. Sillalla tuli väkeä kaupungin torilta. Kaksi vaimoa lennätti kumoon kaikkine kaupungista ostettuine pulloinensa y. m. ... Torilla hevos- ja ihmistungossa saatiin raivostunut asettumaan.
Hevonen säikähti höyryveturin päästämää äänimerkkiä. Junaa ihmettelivät 1870-luvulla paitsi ihmiset, myös eläimet. Uutisia näistä vanhan ja uuden kulkuvälineen kohtaamisista oli lehdissä silloin tällöin. "Messukylän miehen" tapauksessa hevosen pillastumisesta selvittiin säikähdyksellä. Huonommin kävi samana vuonna Turun radan varrella Liedon asemapaikalla hevoselle, joka harhaili lähellä rataa ja kompastui raiteille juuri junan tullessa. Sanomia Turusta kertoi onnettomuudesta otsikolla "Höyryhepo työhevon tappajana" 10.8.1878.
Riihimäellä puolestaan eräs hevonen innostui juoksemaan junan kanssa kilpaa Ryttylästä asemalle asti. Matkaa tällä juoksulla oli seitsemän virstaa eli noin 7,5 kilometriä. Hevonen juoksi milloin rautatien sivulla, milloin keskellä tietä, mutta aina junan edellä. Asemahuoneella se oikaisi itsensä pitkin pituuttaan ja antoi junan jatkaa matkaansa. "Höyryhepo" oli kilpajuoksussa väsymättömämpi, Sanomia Turusta arveli 7.9.1878.
1800-luvun lopulla uutiset tieliikenteessä sattuneista onnettomuuksista olivat juuri hevosen kanssa sattuneita haavereita. Pillastunut hevonen oli vaarallinen ajettava ja rattailta putoaminen tai rattaiden kaatuminen ja ajajan jääminen niiden alle koitui silloin tällöin tielläliikkujien kohtaloksi. Joskus ajaja saattoi pudota tielle nukahdettuaan ohjaksiin. Tavatonta ei ollut, että humalaiset ajoivat hevosilla kilpaa ja olivat silloin vaaraksi sekä itselleen että sivullisille. Talvikelillä hevosella on voitu ajaa jäällä virtapaikkaan ja eräs talollinen Pirkkalasta hukkui tällä tavalla helmikuussa 1878. Kulkuneuvo eli hevonen itse pelastui uimalla (Hämäläinen 4.4.1878).
Hevosia varastettiin 1870-luvulla siinä missä autoja nykyään. Autosta eläin poikkesi siten, että se saattoi kuolla jopa kesken matkan. Silloin ei auttanut muu kuin etsiä toinen hevonen nopeasti tilalle. Hevosen hyvä hoito oli niiden ajajille ja omistajille yleensä kunnia-asia. Ruoveden mies, joka ruoski hevostaan, sai palkkansa, kun hevonen karkasi hänen päälleen valjaiden riisumisen yhteydessä. Lehdet pitivät tätä oikeudenmukaisena kohtalona hevosenrääkkääjälle (Sanomia Turusta 13.4.1878).
Entisajan hevosliikenne tapahtui paljon huonokuntoisemmilla teillä kuin nykyään. Hevosen etuna oli pitkään se, että sillä pääsi kulkemaan paikkoihin, joihin muu liikenne eli rautatie- tai laivaliikenne ei yltänyt. Tieverkoston kehittäminen nykyaikaisiin puitteisiin olikin ajankohtaista oikeastaan vasta sitten, kun hevosta paljon kömpelömpi, mekaaninen automobiili yleistyi Suomen teillä 1900-luvun puolivälissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti