Tampereen Sanomat 29.9.1880
Vahvistettu tuomio. Hovioikeus on vahvistanut täkäläisen raastuvanoikeuden tuomion tehtaalaisen vaimon Anna Granlundin [nimi muutettu] lapsen murhasta, joka tapahtui täällä viime kesäkuulla ja josta hän määrättiin hullujenhuoneeseen parannukselle.
Kesäkuussa 1880 tamperelaisia ja suomalaisia kauhistutti uutinen lapsen murhasta. Pellavatehtaan työmiehen vaimo tappoi kaksi ja puolivuotiaan tyttärensä lyömällä tätä kaulauskapulalla päähän. Lyömäase ei ollut mikään kevyt kalikka, sillä kaulauskapulat olivat raskastekoisia puisia työvälineitä, joita käytettiin pyykin mankeloimiseen. Vaimo selitti tehneensä näin siksi, että "tyttö pääsi taivaaseen". Lapsen isä kertoi vaimon olleen pääsiäisestä asti kipeänä, "mielenviassa", ja erittäin raskasmielisenä uskonnollisten mietteiden takia. Lääkäri tutki vangitun äidin ja kehotti hoitamaan häntä niin kuin heikkomielistä (Tampereen Sanomat 30.6.1880).
Naisen myöhempi kohtalo jää historian hämärään. Miten mahdettiin "hulluja" tuohon aikaan hoitaa? Maan ainoa mielisairaala oli Lapinlahden sairaala Helsingissä. Pitkäniemen sairaalaa alettiin puuhata Tampereen lähelle vasta 1890-luvulla. Kuopioon oli rakenteilla "hulluinhuone", kun valtio hankki Niuvanniemen tilan tähän tarkoitukseen keväällä 1880 (Päijänne 28.4.1880). Pellervo-lehti kertoi "hourulaitoksen" valmistumisesta Mikkeliin kaksi vuotta myöhemmin (8.7.1882).
Asetus vaivaishoidosta velvoitti kunnat huolehtimaan alaikäisistä, heikkomielisistä, raajarikoista, sairaista ja vanhuudenheikoista, jos näillä ei ollut ketään muuta holhoojaa. Käytännössä mielisairaita säilytettiin vaivaistaloissa ja tavallisissa sairashuoneissa. Rikoksiin syyllistyneitä itselleen ja muille vaarallisia mielisairaita oli myös vankiloissa ennen kuin varsinaisia vankimielisairaaloita oli olemassa.
Mielisairaita eli "heikkomielisiä" oli myös huutolaisina eli heitä tarjottiin hoidolle niihin taloihin, jotka tyytyivät vähimpään korvaukseen antamastaan "hoidosta". Esimerkiksi Porin maaseurakunta kuulutti Satakunta-lehdessä hoidolle tällaista heikkomielistä renkiä 11.12.1880. Tällainen ihminen on luultavasti ollut harmittomalla tavalla heikkomielinen ja osannut jonkin verran autella talon töissä. Keisarillinen senaatti määräsi, että lääninsairaaloihin oli avattava osastoja mielisairaita varten vuonna 1882 (Suomalainen Virallinen Lehti 9.8.1882).
Sana "hullu" oli 1880-luvulla puhekielisyys, jolla ei enää välttämättä viitattu mielisairauteen. Se oli kuitenkin jäänteenä sanassa "hullujenhuone". Sanaa "mielisairas" puolestaan käytettiin vain virallisissa yhteyksissä. Sairastuneesta saatettiin käyttää sanaa "houru", joka tarkoitti sekavaa ihmistä, jolla oli houreita ja joka houraili. Mielisairaasta puhuttaessa sanottiin yleisimmin hänen olevan mielenviassa, heikkomielinen tai raskasmielinen. Mielisairauteen tunnuttiin suhtautuvan melko suvaitsevaisesti, ajateltiin, että raskaissa elämäntilanteissa kuka tahansa saattoi sairastua. Jopa Venäjän keisarista uutisoitiin vuoden 1880 alussa, että monet murhayritykset häntä vastaan olivat tehneet hänet niin levottomaksi ja raskasmieliseksi, ettei hän enää jaksanut keskittyä hallitustoimiin (Keski-Suomi 28.1.1880).
torstai 29. joulukuuta 2016
tiistai 27. joulukuuta 2016
Hirvilauma Kuhmalahdella
Päijänne 25.8.1880
Neljä hirveä, siis oikein pienen hirvilauman, näki eräs poika eilispäivästä viikko sitte Kuhmoisten ja Sahalahden [Kuhmalahden] rajalla, lähellä Vehkalahden sahaa, hyppäävän aidan ylitse. Poika ei ollut tietänyt, mitä nuo näkemänsä eläimet olivat, vaan oli rientänyt kummastuneena ja "sydän kourassa" kertomaan ihmeellistä näkyänsä. Hänen kertomisestansa noista isoista eläimistä, joilla oli suuret haarasarvet j. n. e. huomattiin selvään niiden olleen hirviä. Saakoot nuo majesteetilliset eläimet rauhassa kulkea salojemme kaunistuksena ja kunniana, ja muistakoon jokainen, että niiden hätyyttäminen ja tappaminen on kielletty suuren ja ankaran sakon uhalla!
Hirvi oli 1800-luvun lopulla niin harvinainen eläin, että yhdenkin hirven näkeminen oli tavaton tapaus ja uutisoitiin lehdissä. Hirvet olivat suojeltuja ja niiden kaatamisesta sai maksaa 200 markan sakon eli renkimiehen koko vuoden palkan verran rahaa. Neljän hirven näkeminen riitti jo hirvilaumaksi asti. Uutisen paikanmääritys on hivenen epävarma, Kuhmoisten rajalla sijaitsee nykyään Kuhmalahti, ei Sahalahti. Vehkalahden saha tarkoittaa ilmeisesti Vehkajärven sahaa.
Hirvi (Alces alces) on nykyään Suomen merkittävin riistaeläin, joten ajatus sen häälymisestä sukupuuton partaalla on yllättävä. Hämäläinen-lehti kertoi 21.7.1880, että hirviä surmattiin metsästäjä Martti Kitusen (1747-1833) päivinä niin, että niitä jäi Suomeen tuskin nimeksikään. Sakosta huolimatta hirviä salametsästettiin myös 1800-luvun lopulla. Luultavasti 1860-luvun nälkävuosina tätä toimintaa katsottiin jonkin verran läpi sormien. Myös sudet verottivat hirvikantaa ja hirvieläinten vähetessä ne alkoivat hyökkäillä ihmisten karjan ja pikkulasten kimppuun.
Pirkkalasta uutisoitiin syksyllä 1879 harvinaisesta vieraasta, sillä hirvi oli oleskellut Korvolan kylän mailla lehmien seurassa ja kaksintaistellut erään talon ison ja vihaisen sonnin kanssa. Tällöin perimätieto kertoi, että pitäjässä oli pari kolme miespolvea aiemmin elänyt runsaasti hirviä ja hirvi-alkuiset paikannimet Pirkkalassa olivat tätä perua (Hämäläinen 25.10.1879). 1880-luvulla nähtiin seitsemän hirven lauma Jaalan pitäjässä Lahden lähistöllä, Tyrväällä puolestaan kolme hirveä, uros, emä ja vasikka (Tampereen Sanomat 18.7.1882 ja 15.12.1885).
Satakunta-lehti kertoi vuonna 1874 hirvestä, sukupuuton uhkaamasta eläimestä, joka oli "meidän metsiemme kallein kaunistus". Useimmin hirviä nähtiin Kaakkois-Suomessa. Hirvi on "märehtivä, sorkkaljalkanen ja sarvilla varustettu eläin", lehti tiedotti ja jatkoi kuvausta: hirvellä on kyssäniska, töpöhäntä ja korkeudeltaan se voittaa hevosen. Karvaltaan hirvi on "ruuninläntä" ja tummanharmaa. Sarvet ovat litteät, lapiomaiset, sormijakoiset ja "tyvipuolelta liereät". Hirvi on hyvä juoksija, ui hyvin ja kulkee "kulkee ihmeellisen taitavasti syvien soitten poikki, vajoomatta, kun taitaa levittää sorkkansa lappeelleen".
"Luonteeltaan hirvi on laakottelia [laiskottelija] ja lepoon taipuva; se hakee hiljaista oloa ja runsaasti ravintoa. Siitä syystä hän mielellään oleskelee avaroissa ja ihmisasumuksista kaukasissa metsissä, nevaisilla ja rämeisillä takamailla, joissa on tarpeeksi vettä ja lehtipuita", Satakunta kuvaili lukijoilleen (25.4.1874). Hirven suojelutoimiin herättiin laajemmin vasta 1900-luvun puolella ja voikin pitää onnellisena ihmeenä, että hirvi saatiin säilymään Suomen metsissä meidän päiviimme asti.
Neljä hirveä, siis oikein pienen hirvilauman, näki eräs poika eilispäivästä viikko sitte Kuhmoisten ja Sahalahden [Kuhmalahden] rajalla, lähellä Vehkalahden sahaa, hyppäävän aidan ylitse. Poika ei ollut tietänyt, mitä nuo näkemänsä eläimet olivat, vaan oli rientänyt kummastuneena ja "sydän kourassa" kertomaan ihmeellistä näkyänsä. Hänen kertomisestansa noista isoista eläimistä, joilla oli suuret haarasarvet j. n. e. huomattiin selvään niiden olleen hirviä. Saakoot nuo majesteetilliset eläimet rauhassa kulkea salojemme kaunistuksena ja kunniana, ja muistakoon jokainen, että niiden hätyyttäminen ja tappaminen on kielletty suuren ja ankaran sakon uhalla!
Hirvi oli 1800-luvun lopulla niin harvinainen eläin, että yhdenkin hirven näkeminen oli tavaton tapaus ja uutisoitiin lehdissä. Hirvet olivat suojeltuja ja niiden kaatamisesta sai maksaa 200 markan sakon eli renkimiehen koko vuoden palkan verran rahaa. Neljän hirven näkeminen riitti jo hirvilaumaksi asti. Uutisen paikanmääritys on hivenen epävarma, Kuhmoisten rajalla sijaitsee nykyään Kuhmalahti, ei Sahalahti. Vehkalahden saha tarkoittaa ilmeisesti Vehkajärven sahaa.
Hirvi (Alces alces) on nykyään Suomen merkittävin riistaeläin, joten ajatus sen häälymisestä sukupuuton partaalla on yllättävä. Hämäläinen-lehti kertoi 21.7.1880, että hirviä surmattiin metsästäjä Martti Kitusen (1747-1833) päivinä niin, että niitä jäi Suomeen tuskin nimeksikään. Sakosta huolimatta hirviä salametsästettiin myös 1800-luvun lopulla. Luultavasti 1860-luvun nälkävuosina tätä toimintaa katsottiin jonkin verran läpi sormien. Myös sudet verottivat hirvikantaa ja hirvieläinten vähetessä ne alkoivat hyökkäillä ihmisten karjan ja pikkulasten kimppuun.
Pirkkalasta uutisoitiin syksyllä 1879 harvinaisesta vieraasta, sillä hirvi oli oleskellut Korvolan kylän mailla lehmien seurassa ja kaksintaistellut erään talon ison ja vihaisen sonnin kanssa. Tällöin perimätieto kertoi, että pitäjässä oli pari kolme miespolvea aiemmin elänyt runsaasti hirviä ja hirvi-alkuiset paikannimet Pirkkalassa olivat tätä perua (Hämäläinen 25.10.1879). 1880-luvulla nähtiin seitsemän hirven lauma Jaalan pitäjässä Lahden lähistöllä, Tyrväällä puolestaan kolme hirveä, uros, emä ja vasikka (Tampereen Sanomat 18.7.1882 ja 15.12.1885).
Satakunta-lehti kertoi vuonna 1874 hirvestä, sukupuuton uhkaamasta eläimestä, joka oli "meidän metsiemme kallein kaunistus". Useimmin hirviä nähtiin Kaakkois-Suomessa. Hirvi on "märehtivä, sorkkaljalkanen ja sarvilla varustettu eläin", lehti tiedotti ja jatkoi kuvausta: hirvellä on kyssäniska, töpöhäntä ja korkeudeltaan se voittaa hevosen. Karvaltaan hirvi on "ruuninläntä" ja tummanharmaa. Sarvet ovat litteät, lapiomaiset, sormijakoiset ja "tyvipuolelta liereät". Hirvi on hyvä juoksija, ui hyvin ja kulkee "kulkee ihmeellisen taitavasti syvien soitten poikki, vajoomatta, kun taitaa levittää sorkkansa lappeelleen".
"Luonteeltaan hirvi on laakottelia [laiskottelija] ja lepoon taipuva; se hakee hiljaista oloa ja runsaasti ravintoa. Siitä syystä hän mielellään oleskelee avaroissa ja ihmisasumuksista kaukasissa metsissä, nevaisilla ja rämeisillä takamailla, joissa on tarpeeksi vettä ja lehtipuita", Satakunta kuvaili lukijoilleen (25.4.1874). Hirven suojelutoimiin herättiin laajemmin vasta 1900-luvun puolella ja voikin pitää onnellisena ihmeenä, että hirvi saatiin säilymään Suomen metsissä meidän päiviimme asti.
tiistai 20. joulukuuta 2016
Räjähdys Vilppulassa
Tampereen Sanomat 21.1.1880
Kauhea onnettomuus tapahtui viime lauantaina [17.1.1880] Ruoveden Filppulassa. Dynamiittia oli viety pajaan lämpösen ääreen sulatettavaksi; se jollain tuntemattomalla tavalla syttyi ja lennätti pajan ilmaan sekä sisällä olevat paitsi yhtä, joka sattui seisomaan ahjon muurin takana ja säästyi melkein terveeksi.
Onnettomuus tapahtui rakennettaessa rautatietä Tampereelta Vaasaan. Uhrit olivat Pohjanmaalta, viisi naimatonta miestä, jotka työskentelivät kivensärkijöinä rautatietyömaalla. He olivat liottaneet dynamiittia lämpimässä vedessä sen notkistamiseksi. Dynamiittipatruunoita oli niin ikään viisi, jokaisessa neljäsosa naulaa dynamiittia. Yhteensä se teki reilut puoli kiloa. Räjähdyksessä kuoli välittömästi kaksi työmiestä ja kaksi muutaman tunnin kuluttua. Viidennen arveltiin säästyneen sillä, että hän sai haavan korvaansa. Hän kuoli kuitenkin myöhemmin ilmeisesti jonkinlaisen aivovaurion seurauksena (Suomalainen Virallinen Lehti 10.2.1880).
Dynamiitti oli uudehko aine. Seuraavana vuonna 1881 se tuli hätkähdyttävästi esille terroriyhteyksissä. Keisari Aleksanteri II, Suomen suuriruhtinas, surmattiin lumipalloiksi naamioiduilla dynamiittipommeilla Pietarissa (Sanomia Turusta 15.3.1881). Jos joku jäi vielä epätietoiseksi, mistä aineesta oli kysymys, Keski-Suomi selosti asiaa perusteellisemmin 19.4.1884. Lehti kertoi, että dynamiitin keksi eräs ruotsalainen insinööri Alfred Nobel. Ainetta valmistettiin siten, että multaa pantiin mataliin puulaatikoihin. Sekaan valutettiin hitaasti nitroglyseriiniä. Sekoitus vaivattiin käsin taikinaksi. Valmiista taikinasta voi muovata suuria ja pieniä kappaleita. "Se on aivan kuin talia", lehti kuvasi.
Aikalaiset pitivät dynamiittia varsin turvallisena aineena ja sitä se tietysti olikin verrattuna nestemäiseen nitroglyseriiniin. "Multa", johon nitroglyseriini imeytettiin, oli piimaata. Alfred Nobel (1833-1896) kehitti dynamiitin vuonna 1866. Sitä alettiin käyttää Venäjällä erityisesti öljyteollisuudessa. Suomalaisilla rakennustyömailla sillä oli kätevä räjäyttää kivet ja kalliot esimerkiksi rautatielinjan tieltä. Yrityksen ja erehdyksen kautta sitten opittiin, että dynamiitti räjähtää lämmetessään sangen arvaamattomasti.
Kauhea onnettomuus tapahtui viime lauantaina [17.1.1880] Ruoveden Filppulassa. Dynamiittia oli viety pajaan lämpösen ääreen sulatettavaksi; se jollain tuntemattomalla tavalla syttyi ja lennätti pajan ilmaan sekä sisällä olevat paitsi yhtä, joka sattui seisomaan ahjon muurin takana ja säästyi melkein terveeksi.
Onnettomuus tapahtui rakennettaessa rautatietä Tampereelta Vaasaan. Uhrit olivat Pohjanmaalta, viisi naimatonta miestä, jotka työskentelivät kivensärkijöinä rautatietyömaalla. He olivat liottaneet dynamiittia lämpimässä vedessä sen notkistamiseksi. Dynamiittipatruunoita oli niin ikään viisi, jokaisessa neljäsosa naulaa dynamiittia. Yhteensä se teki reilut puoli kiloa. Räjähdyksessä kuoli välittömästi kaksi työmiestä ja kaksi muutaman tunnin kuluttua. Viidennen arveltiin säästyneen sillä, että hän sai haavan korvaansa. Hän kuoli kuitenkin myöhemmin ilmeisesti jonkinlaisen aivovaurion seurauksena (Suomalainen Virallinen Lehti 10.2.1880).
Dynamiitti oli uudehko aine. Seuraavana vuonna 1881 se tuli hätkähdyttävästi esille terroriyhteyksissä. Keisari Aleksanteri II, Suomen suuriruhtinas, surmattiin lumipalloiksi naamioiduilla dynamiittipommeilla Pietarissa (Sanomia Turusta 15.3.1881). Jos joku jäi vielä epätietoiseksi, mistä aineesta oli kysymys, Keski-Suomi selosti asiaa perusteellisemmin 19.4.1884. Lehti kertoi, että dynamiitin keksi eräs ruotsalainen insinööri Alfred Nobel. Ainetta valmistettiin siten, että multaa pantiin mataliin puulaatikoihin. Sekaan valutettiin hitaasti nitroglyseriiniä. Sekoitus vaivattiin käsin taikinaksi. Valmiista taikinasta voi muovata suuria ja pieniä kappaleita. "Se on aivan kuin talia", lehti kuvasi.
Aikalaiset pitivät dynamiittia varsin turvallisena aineena ja sitä se tietysti olikin verrattuna nestemäiseen nitroglyseriiniin. "Multa", johon nitroglyseriini imeytettiin, oli piimaata. Alfred Nobel (1833-1896) kehitti dynamiitin vuonna 1866. Sitä alettiin käyttää Venäjällä erityisesti öljyteollisuudessa. Suomalaisilla rakennustyömailla sillä oli kätevä räjäyttää kivet ja kalliot esimerkiksi rautatielinjan tieltä. Yrityksen ja erehdyksen kautta sitten opittiin, että dynamiitti räjähtää lämmetessään sangen arvaamattomasti.
keskiviikko 14. joulukuuta 2016
Uneton Tampereella
Tampereen Sanomat 20.9.1879
Jos on hyvä, että päivällä ollaan valveilla, niin haluaa luullakseni jokainen kunnon ihminen yönsä viettää levossa ja rauhassa. Mutta meillä, täällä Tampereella, on se melkein mahdotointa. Puhumattakaan issikoista ja muista yölevon häiritsijöistä, löytyy meillä muuan kasti eli säätyluokka, jonka muuanna toimena on pitää ihmisiä valveilla öiseen aikaan. Tarkoitan tässä palovartijoita. Jos väsyneenä päivän toimista ennen kello 10 käyt vuoteellesi ja juuri olet unen päähän pääsemäisilläsi, kuulet huudon, joka bassolla alkaa, muuttuu vähitellen barytoniksi ja loppuu mitä venytetyimpään mollisävellykseen monine luikerruksineen. Sanoista eroitat ensin: "Lokkan äär [s]laaken" ja sitten: "Kello on kymmenen lyönyt." Pidä kitas! ärjäset, mitä se minua liikuttaa vaikka olis viistoista lyönyt. Tunnin kuluttua heräät samanlaiseen huutoon j. n. e. aina aamuun asti. Tämä on varsin vastenmielistä. Toivomme siis että kaupungin hallitusmiehet käskevät palovartijoitten tällaisista herätyshuudoista lakkaamaan. Rinne.
Kyseessä on varhainen mielipidekirjoitus ja närkästys oli varmasti aiheellista, kukapa haluaisi tunnin välein herätä kellonaikaa ilmoittavaan joikuun. Huudon alkuperäinen tarkoitus oli ehkä päinvastoin rauhoittaa kaupunkilaisten mieltä, kertoihan se, että joku valvoi heidän puolestaan ja huolehti paloturvallisuudesta. Palovartija oli hyödyllisessä toimessa. Juuri vuonna 1879 Tampereella sattui useita tulipaloja, niistä kuusi öiseen aikaan. Tammikuussa tuhoutuivat porvari Rosenqwistin talo sekä Kuninkaankadulla Rikalan talo, helmikuussa kauppias Blomin talo Kauppa- ja Kuninkaankadun kulmauksessa ja maaliskuussa muurari Henrikssonin talo uudessa Amurin kaupunginosassa. Syksyllä paloi palovartija Hellforsin talo. Kaupunkilaiset herätettiin palokelloja soittamalla, seiniin jyskyttämällä ja "valkea on valloillaan" -huudolla sammutustöihin. Kaupungissa toimi vapaaehtoinen palokunta mutta sen lisäksi tulipalon hetkellä tarvittiin kaikki kynnelle kykenevät apumiehiksi.
Joulukuussa 1879 tuli hävitti kauppatorin eli Keskustorin laidasta 17 kauppapuotia nykyisen Raatihuoneen paikalta. Palo oli lisäksi sytytetty tahallaan samoin kuin tulipalon alku samoihin aikoihin porvari Granqwistin talon ullakolla. Tämä sai tamperelaiset pohtimaan yövartijoiden lisäämistä. Tulipaloja tuntui syttyvän niin taajaan, että vaara uhkasi "melkein joka yö ja välistä päivälläkin" (Tampereen Sanomat 10.12.1879). Kaupunkilaiset kutsuttiin vielä joulun alla maistraatin kokoukseen ja väkeä saapuikin runsaasti paikalle. Päätettiin, että talonomistajat liittyvät kortteleittain yhteen ja kustantavat kaksi yövartijaa kulkemaan kaduilla ja tarkastamaan palokujia. Myös Tampereen tehtailla oli useita yövartijoita. Puuvillatehtaalla oli vielä erikseen yövartijoiden tarkastaja, joka valvoi "ettei Nukku-Matti saa unettaren humulla silmiä sitoa" (Tampereen Sanomat 24.12.1879). Lopputuloksena oli, että Tampereen kaupungissa nukuttiin huonosti, osa tulipaloa peläten ja osa palovartijoiden huutoon heräten.
(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 11.1, 25.1, 26.2, 26.3, 19.11, 6.12, 13.12, ja 20.12.1879.)
Jos on hyvä, että päivällä ollaan valveilla, niin haluaa luullakseni jokainen kunnon ihminen yönsä viettää levossa ja rauhassa. Mutta meillä, täällä Tampereella, on se melkein mahdotointa. Puhumattakaan issikoista ja muista yölevon häiritsijöistä, löytyy meillä muuan kasti eli säätyluokka, jonka muuanna toimena on pitää ihmisiä valveilla öiseen aikaan. Tarkoitan tässä palovartijoita. Jos väsyneenä päivän toimista ennen kello 10 käyt vuoteellesi ja juuri olet unen päähän pääsemäisilläsi, kuulet huudon, joka bassolla alkaa, muuttuu vähitellen barytoniksi ja loppuu mitä venytetyimpään mollisävellykseen monine luikerruksineen. Sanoista eroitat ensin: "Lokkan äär [s]laaken" ja sitten: "Kello on kymmenen lyönyt." Pidä kitas! ärjäset, mitä se minua liikuttaa vaikka olis viistoista lyönyt. Tunnin kuluttua heräät samanlaiseen huutoon j. n. e. aina aamuun asti. Tämä on varsin vastenmielistä. Toivomme siis että kaupungin hallitusmiehet käskevät palovartijoitten tällaisista herätyshuudoista lakkaamaan. Rinne.
Kyseessä on varhainen mielipidekirjoitus ja närkästys oli varmasti aiheellista, kukapa haluaisi tunnin välein herätä kellonaikaa ilmoittavaan joikuun. Huudon alkuperäinen tarkoitus oli ehkä päinvastoin rauhoittaa kaupunkilaisten mieltä, kertoihan se, että joku valvoi heidän puolestaan ja huolehti paloturvallisuudesta. Palovartija oli hyödyllisessä toimessa. Juuri vuonna 1879 Tampereella sattui useita tulipaloja, niistä kuusi öiseen aikaan. Tammikuussa tuhoutuivat porvari Rosenqwistin talo sekä Kuninkaankadulla Rikalan talo, helmikuussa kauppias Blomin talo Kauppa- ja Kuninkaankadun kulmauksessa ja maaliskuussa muurari Henrikssonin talo uudessa Amurin kaupunginosassa. Syksyllä paloi palovartija Hellforsin talo. Kaupunkilaiset herätettiin palokelloja soittamalla, seiniin jyskyttämällä ja "valkea on valloillaan" -huudolla sammutustöihin. Kaupungissa toimi vapaaehtoinen palokunta mutta sen lisäksi tulipalon hetkellä tarvittiin kaikki kynnelle kykenevät apumiehiksi.
Joulukuussa 1879 tuli hävitti kauppatorin eli Keskustorin laidasta 17 kauppapuotia nykyisen Raatihuoneen paikalta. Palo oli lisäksi sytytetty tahallaan samoin kuin tulipalon alku samoihin aikoihin porvari Granqwistin talon ullakolla. Tämä sai tamperelaiset pohtimaan yövartijoiden lisäämistä. Tulipaloja tuntui syttyvän niin taajaan, että vaara uhkasi "melkein joka yö ja välistä päivälläkin" (Tampereen Sanomat 10.12.1879). Kaupunkilaiset kutsuttiin vielä joulun alla maistraatin kokoukseen ja väkeä saapuikin runsaasti paikalle. Päätettiin, että talonomistajat liittyvät kortteleittain yhteen ja kustantavat kaksi yövartijaa kulkemaan kaduilla ja tarkastamaan palokujia. Myös Tampereen tehtailla oli useita yövartijoita. Puuvillatehtaalla oli vielä erikseen yövartijoiden tarkastaja, joka valvoi "ettei Nukku-Matti saa unettaren humulla silmiä sitoa" (Tampereen Sanomat 24.12.1879). Lopputuloksena oli, että Tampereen kaupungissa nukuttiin huonosti, osa tulipaloa peläten ja osa palovartijoiden huutoon heräten.
(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 11.1, 25.1, 26.2, 26.3, 19.11, 6.12, 13.12, ja 20.12.1879.)
tiistai 13. joulukuuta 2016
Ruoveden puoskari
Hämäläinen 2.4.1879
Vaarallisia lääkkeitä. Piirikunnan lääkäri Ruovedessä, tohtori Hirn, on lääkintäylihallitukselle ilmoittanut, että Keuruulla ja Ruovedessä liikkuu lääkkeitä, joita eräs Kaarle Nuijantaipale Pohjoslahden kylästä, viimeksi mainittua pitäjää, tarjoilee, ja jotka muun ohessa sisältävät tuota vaarallista strychniiniä. Mainittu lääkäri valittaa, että yhteinen kansa pitää noiden puoskarien puolta, vieläpä papistokin, jotta niitä on vaikea saada langetetuiksi [lain piiriin].
Ruovedellä on vaikuttanut kansanparantaja, ilmeisesti paikkakunnalla arvostettu mies, joka on joutunut selkkaukseen piirilääkärin kanssa. 1800-luvun lopulla ei ollut tavatonta, että virallisen lääketieteen ulkopuolella toimi itseoppineita "puoskareita", jotka sekoittivat itse omat rohtonsa. Erilaisia aineita kokeiltiin sormituntumalta, sellaisiakin, jotka myöhempi aika oppi määrittelemään myrkyksi tai huumeeksi. Niiden ja mainiona pidetyn, tepsivän lääkkeen välinen raja oli ohut. Annostus ratkaisi, oliko lääke potilaalle hyväksi vai paraniko vaiva niin sanotusti "lopullisesti". Kun paikalliset tiesivät, että tämän parantajan luona vaivat helpottuivat eikä pahempia kömmähdyksiä sattunut, häneen luotettiin.
Ilmeisesti potilaiden elimistö kesti jopa pienen määrän myrkkyäkin, Ruoveden tapauksessa strykniiniä. Sanomia Turusta kertoo 29.10.1879 "akasta", joka asioi apteekissa. Lääke sekoitettiin hänen omaan pulloonsa. Siihen pantiin muun ohessa hyppysellinen arsenikkia. Asiakkaan mielestä se oli liian niukasti. Hän pyysi tuohtuneena laittamaan sitä lajia vähän enemmän, sillä lääke oli tarkoitettu pienelle orpolapselle. Itä-Suomessa puolestaan sattui syksyllä 1880 tapaus, jossa äiti sekoitti pimeässä tuvassa lääkepullot ja antoi 3-vuotiaalle lapselleen puoli lusikallista morfiinia (Uusi Suometar 24.11.1880). Lapsi kuoli. Morfiini oli määrätty äidille itselleen. Sitä käytettiin esimerkiksi yskänlääkkeenä aikana, jolloin ei ymmärretty sen olevan voimakasta riippuvuutta aiheuttava huumaava aine.
Eri puolilla maaseutupaikkakuntia on ollut omat parantajansa. Kirje Keikiöstä eli Keikyästä kertoo paikallisesta lukkarista, joka oli taitava lääkitsemään sekä ihmisiä että eläimiä (Sanomia Turusta 3.9.1879). Paljon ihmisiä parani sekä sisäisistä kivuista että ulkoisista ruumiinvammoista niin kauan kuin lukkarin määräämä annostus oli oikea ja tapahtui tarpeen mukaan. Vanhemmiten hän kuitenkin lääkitsi etenkin miesväkeä liiankin kanssa, kirjeessä valitettiin. Lääke kun oli "sitä niin sanottua ilo-öljyä" eli "karvasta lientä", toisin sanoen jokin alkoholipohjainen mikstuura. Uudessa Suomettaressa herättiin 17.9.1880 vaatimaan terveydenhoitoseuran perustamista, niin että suomalaiset lakkaisivat turvautumasta puoskarien apuun ja käyttämästä lääkkeinä sopimattomia rohtoja. Virheitä sattui toki myös koulutetuille lääkäreille ja apteekkareille, mutta he saattoivat aina vedota virkaansa ja asemaansa. Jos virhe sattui itseoppineelle puoskarille, hän sai virkavallan peräänsä.
Vaarallisia lääkkeitä. Piirikunnan lääkäri Ruovedessä, tohtori Hirn, on lääkintäylihallitukselle ilmoittanut, että Keuruulla ja Ruovedessä liikkuu lääkkeitä, joita eräs Kaarle Nuijantaipale Pohjoslahden kylästä, viimeksi mainittua pitäjää, tarjoilee, ja jotka muun ohessa sisältävät tuota vaarallista strychniiniä. Mainittu lääkäri valittaa, että yhteinen kansa pitää noiden puoskarien puolta, vieläpä papistokin, jotta niitä on vaikea saada langetetuiksi [lain piiriin].
Ruovedellä on vaikuttanut kansanparantaja, ilmeisesti paikkakunnalla arvostettu mies, joka on joutunut selkkaukseen piirilääkärin kanssa. 1800-luvun lopulla ei ollut tavatonta, että virallisen lääketieteen ulkopuolella toimi itseoppineita "puoskareita", jotka sekoittivat itse omat rohtonsa. Erilaisia aineita kokeiltiin sormituntumalta, sellaisiakin, jotka myöhempi aika oppi määrittelemään myrkyksi tai huumeeksi. Niiden ja mainiona pidetyn, tepsivän lääkkeen välinen raja oli ohut. Annostus ratkaisi, oliko lääke potilaalle hyväksi vai paraniko vaiva niin sanotusti "lopullisesti". Kun paikalliset tiesivät, että tämän parantajan luona vaivat helpottuivat eikä pahempia kömmähdyksiä sattunut, häneen luotettiin.
Ilmeisesti potilaiden elimistö kesti jopa pienen määrän myrkkyäkin, Ruoveden tapauksessa strykniiniä. Sanomia Turusta kertoo 29.10.1879 "akasta", joka asioi apteekissa. Lääke sekoitettiin hänen omaan pulloonsa. Siihen pantiin muun ohessa hyppysellinen arsenikkia. Asiakkaan mielestä se oli liian niukasti. Hän pyysi tuohtuneena laittamaan sitä lajia vähän enemmän, sillä lääke oli tarkoitettu pienelle orpolapselle. Itä-Suomessa puolestaan sattui syksyllä 1880 tapaus, jossa äiti sekoitti pimeässä tuvassa lääkepullot ja antoi 3-vuotiaalle lapselleen puoli lusikallista morfiinia (Uusi Suometar 24.11.1880). Lapsi kuoli. Morfiini oli määrätty äidille itselleen. Sitä käytettiin esimerkiksi yskänlääkkeenä aikana, jolloin ei ymmärretty sen olevan voimakasta riippuvuutta aiheuttava huumaava aine.
Eri puolilla maaseutupaikkakuntia on ollut omat parantajansa. Kirje Keikiöstä eli Keikyästä kertoo paikallisesta lukkarista, joka oli taitava lääkitsemään sekä ihmisiä että eläimiä (Sanomia Turusta 3.9.1879). Paljon ihmisiä parani sekä sisäisistä kivuista että ulkoisista ruumiinvammoista niin kauan kuin lukkarin määräämä annostus oli oikea ja tapahtui tarpeen mukaan. Vanhemmiten hän kuitenkin lääkitsi etenkin miesväkeä liiankin kanssa, kirjeessä valitettiin. Lääke kun oli "sitä niin sanottua ilo-öljyä" eli "karvasta lientä", toisin sanoen jokin alkoholipohjainen mikstuura. Uudessa Suomettaressa herättiin 17.9.1880 vaatimaan terveydenhoitoseuran perustamista, niin että suomalaiset lakkaisivat turvautumasta puoskarien apuun ja käyttämästä lääkkeinä sopimattomia rohtoja. Virheitä sattui toki myös koulutetuille lääkäreille ja apteekkareille, mutta he saattoivat aina vedota virkaansa ja asemaansa. Jos virhe sattui itseoppineelle puoskarille, hän sai virkavallan peräänsä.
keskiviikko 7. joulukuuta 2016
Ihmiskilpailu Teiskossa
Tampereen Sanomat 24.5.1879
Huomaitkaa nuorukaiset! Ihmiskilpailu toimitetaan ensi kesäkuun 2. päivänä Teiskon Ala-Yrjölän vainiolla, maantiellä. Juoksumatka on 400 kyynäröä alamaata ja parhaille juoksijoille jaetaan kolme erilaista palkintoa.
Aikalaisten huomiota kiinnitti se, että kilpailu oli tarkoitettu ihmisille eikä hevosille. Kilpailijan ominaisuudet määriteltiin tarkemmin Tampereen Sanomissa 28.5.1879. Hän on "urhea, notkea ja iloinen ihmis-nuorukainen, joka vapaalla tahdolla, ruoskan pakoituksetta, rientää kilpakentälle saamaan mainetta, kunniaa ja palkintoa". Kilpailun hengeksi toivottiin siveyttä, raittiutta ja sopuisuutta. Maalla tähän olisikin hyvät mahdollisuudet, toimittaja arveli.
Kilpajuoksun tulokset uutisoitiin 7.6.1879 (Tampereen Sanomat). Ensimmäisen palkinnon sai Juha Koskinen Kurusta, joka juoksi 400 kyynärän matkan 33 sekunnissa. Matkan pituus metreissä olisi 237,6 m. Matka oli alamaata, ehkä oikeammin tasamaata? Yllättäen myös naisia osallistui kisaan. Naisten sarjan voitti Johanna Ylivieskasta, hän juoksi saman matkan 43 sekunnissa. Ilmeisesti hame hidasti vauhtia, 1800-luvulla naiset eivät käyttäneet housuja.
Vuosi 1879 oli erilaisten kansanhuvien luvattu kesä. Aiemmin kilpailuilla oli ymmärretty eläinten kasvatukseen liittyvää toimintaa mutta nyt lehdet täyttyivät uutisista ja ilmoituksista, joissa oli kyse ihmisten hiihtokilpailusta, kilpajuoksusta, metsästysseuralaisten kilpa-ammunnasta tai kilpasoudusta. Tampereellakin järjestettiin sinä kesänä kolme eri kilpajuoksutapahtumaa. Kansanjuhlassa Pälkäneellä 6.7. oli jo melkeinpä triathlonin tuntua, sillä kilpa-ammunnassa, kilpasoudussa ja kilpajuoksussa oli sarjat sekä naisille että miehille (Tampereen Sanomat 16.7.1879).
Kilpasoutu Pyhäjärvellä 13.7.1879 sai eri kisatapahtumista eniten huomiota. Katselijat seurasivat kilpailua Pyynikin rinteiltä ja jopa veneistään läheltä soutajia. Kilpailu käytiin peilityvenessä säässä. Reittinä oli soutaa Pyynikiltä Härmälään, kiertää pieni Härmälänsaari ja soutaa takaisin. Matkaa ei ikävä kyllä mitattu. Kilpailuun osallistui 29 soutajaa. Voittaja viipyi matkalla 20 minuuttia 44 sekuntia. Hän oli kauppias Selinin renki B. Davidsson. Palkintona oli 25 markkaa sekä viiri, vaaleansininen lippu, joka oli kaunistettu mustalla ristillä.
Muut kilpailussa menestyneet olivat kauppias E. Renfors, paperitehtaan työmies H. Tamlander ja verkatehtaan työmies Wickström. Palkintojenjakoa säestivät hurraahuudot ja soittokunnan sävelet kun voittajaa kieputettiin "suosion-osoitusten esineenä korkeudessa". Tampereen Sanomien toimittaja kehotti maalaisia hankkimaan "hyviä veneitä ja veneenkapineita", jotta he voisivat seuraavana kesänä koettaa voimiaan kaupungin nuorten miesten keralla (16.7.1879).
Näin alkoi kilpaileminen urheilun luvatussa maassa Suomessa. Toiminnan edellytyksenä oli vapaa-aika eli ihmisten päivät eivät enää täyttyneet pelkästä arkisesta aherruksesta. Kun urheilemisen käsite oli uusi, kisoihin lähdettiin luultavasti pahemmin harjoittelematta. Ne, joilta löytyi voimaa ja kuntoa, uskalsivat osallistua. Kilpailumuodoista näyttäisi puuttuvan uinti. 1800-luvun suomalainen ei ehkä osannutkaan uida? Olisikin mielenkiintoista selvittää, milloin pidettiin Suomen ensimmäinen uintikilpailu.
Huomaitkaa nuorukaiset! Ihmiskilpailu toimitetaan ensi kesäkuun 2. päivänä Teiskon Ala-Yrjölän vainiolla, maantiellä. Juoksumatka on 400 kyynäröä alamaata ja parhaille juoksijoille jaetaan kolme erilaista palkintoa.
Aikalaisten huomiota kiinnitti se, että kilpailu oli tarkoitettu ihmisille eikä hevosille. Kilpailijan ominaisuudet määriteltiin tarkemmin Tampereen Sanomissa 28.5.1879. Hän on "urhea, notkea ja iloinen ihmis-nuorukainen, joka vapaalla tahdolla, ruoskan pakoituksetta, rientää kilpakentälle saamaan mainetta, kunniaa ja palkintoa". Kilpailun hengeksi toivottiin siveyttä, raittiutta ja sopuisuutta. Maalla tähän olisikin hyvät mahdollisuudet, toimittaja arveli.
Kilpajuoksun tulokset uutisoitiin 7.6.1879 (Tampereen Sanomat). Ensimmäisen palkinnon sai Juha Koskinen Kurusta, joka juoksi 400 kyynärän matkan 33 sekunnissa. Matkan pituus metreissä olisi 237,6 m. Matka oli alamaata, ehkä oikeammin tasamaata? Yllättäen myös naisia osallistui kisaan. Naisten sarjan voitti Johanna Ylivieskasta, hän juoksi saman matkan 43 sekunnissa. Ilmeisesti hame hidasti vauhtia, 1800-luvulla naiset eivät käyttäneet housuja.
Vuosi 1879 oli erilaisten kansanhuvien luvattu kesä. Aiemmin kilpailuilla oli ymmärretty eläinten kasvatukseen liittyvää toimintaa mutta nyt lehdet täyttyivät uutisista ja ilmoituksista, joissa oli kyse ihmisten hiihtokilpailusta, kilpajuoksusta, metsästysseuralaisten kilpa-ammunnasta tai kilpasoudusta. Tampereellakin järjestettiin sinä kesänä kolme eri kilpajuoksutapahtumaa. Kansanjuhlassa Pälkäneellä 6.7. oli jo melkeinpä triathlonin tuntua, sillä kilpa-ammunnassa, kilpasoudussa ja kilpajuoksussa oli sarjat sekä naisille että miehille (Tampereen Sanomat 16.7.1879).
Kilpasoutu Pyhäjärvellä 13.7.1879 sai eri kisatapahtumista eniten huomiota. Katselijat seurasivat kilpailua Pyynikin rinteiltä ja jopa veneistään läheltä soutajia. Kilpailu käytiin peilityvenessä säässä. Reittinä oli soutaa Pyynikiltä Härmälään, kiertää pieni Härmälänsaari ja soutaa takaisin. Matkaa ei ikävä kyllä mitattu. Kilpailuun osallistui 29 soutajaa. Voittaja viipyi matkalla 20 minuuttia 44 sekuntia. Hän oli kauppias Selinin renki B. Davidsson. Palkintona oli 25 markkaa sekä viiri, vaaleansininen lippu, joka oli kaunistettu mustalla ristillä.
Muut kilpailussa menestyneet olivat kauppias E. Renfors, paperitehtaan työmies H. Tamlander ja verkatehtaan työmies Wickström. Palkintojenjakoa säestivät hurraahuudot ja soittokunnan sävelet kun voittajaa kieputettiin "suosion-osoitusten esineenä korkeudessa". Tampereen Sanomien toimittaja kehotti maalaisia hankkimaan "hyviä veneitä ja veneenkapineita", jotta he voisivat seuraavana kesänä koettaa voimiaan kaupungin nuorten miesten keralla (16.7.1879).
Näin alkoi kilpaileminen urheilun luvatussa maassa Suomessa. Toiminnan edellytyksenä oli vapaa-aika eli ihmisten päivät eivät enää täyttyneet pelkästä arkisesta aherruksesta. Kun urheilemisen käsite oli uusi, kisoihin lähdettiin luultavasti pahemmin harjoittelematta. Ne, joilta löytyi voimaa ja kuntoa, uskalsivat osallistua. Kilpailumuodoista näyttäisi puuttuvan uinti. 1800-luvun suomalainen ei ehkä osannutkaan uida? Olisikin mielenkiintoista selvittää, milloin pidettiin Suomen ensimmäinen uintikilpailu.
torstai 1. joulukuuta 2016
Messukylän vanhan kirkon repiminen
Päijänne 2.1.1879
Taas yhden vanhan kirkon suottainen repiminen. Uuden Suomettaren 153:nnessa numerossa on Messukylän eli kivikirkon pitäjästä kirjoitus, jossa sanotaan pitäjän päättäneen rakentaa uusi kirkko, jonka rakennukseksi "vanhasta kirkosta saadaan käyttää aineita, mitä katsotaan kelpaavaksi, ja kellotapuli tykkänänsä hajoitetaan ja pannaan siitä aineet uuden kirkon tarpeiksi." Hämmästyksellä ja mielipahalla olemme lukeneet nämä sanat. Mainittu kirkko ja muistaaksemme myös kellotapuli ovat kivestä ja kirkko niin vanha, että sen ikää ... ei tiedetä. Tätä vielä vankkaa, vanhojen aikojen muistona seisovaa rakennusta, jonka seinien sisällä niin monet polvet ovat notkistauneet lähettääksensä hartaita huokauksia kaikkitietävän Jumalan armoistuimen eteen, aikovat nyt Messukylän arvoisat pitäjäläiset omin käsin raiskata.
Lopuksi kirjoittaja manaa vielä esiin messukyläläisten esi-isien haamut kieltämään kirkon repimisen. Kirkkoon kajoamalla rikottaisiin neljättä käskyä (kunnioita isääsi ja äitiäsi) vastaan. Uusi Suometar oli 23.12.1878 julkaissut kirjeen Messukylästä, jossa sinänsä ei puhuta vanhan kirkon täydellisestä hävittämisestä. Pikemminkin kirjeestä välittyy innostus uudesta, tiilistä rakennettavasta kirkosta, josta tulee niin avara, että sinne mahtuu tuhat henkeä istumaan. Kauhistuneen vastareaktion aiheutti maininta, että uuden kirkon teossa käytetään aineksia vanhasta kirkosta. Tampereen Sanomat vetosi 11.1.1879 messukyläläisiin, että he antaisivat "vanhan Herranhuoneen kajoamatta paikoillaan seisoa".
Ilmeisesti Messukylässä vallitsi epäselvyyttä ja eriäviä mielipiteitä siitä, missä määrin vanhaa kirkkoa tullaan "repimään". Messukylän rovasti Josef Grönberg (1813-1903) kirjoitti asiasta Turun tuomiokapitulille, joka hälytti Suomen Muinaismuistoyhdistyksen tutkimaan asiaa. Tohtori Eliel Aspelin[-Haapkylä] (1847-1917) lähetettiin paikan päälle Messukylään. Sakastin rakennustavasta päätellen Aspelin arvioi, että kirkko olisi alkujaan jopa 1300-luvulta (Uusi Suometar 7.2.1879 ja Suomalainen Virallinen Lehti 12.4.1879).
Messukylän uusi kirkko valmistui nopeasti marraskuussa 1879. Sen rakentamisessa käytettiin aineksia vanhan kirkon kellotapulista, joka ei ollut kiveä vaan puuta. Uuden kirkon oli suunnitellut arkkitehti Theodor Höijer (1843-1910). Kirkko vihittiin käyttöön ensimmäisenä adventtina ja vihkimisen toimitti rovasti Grönberg (Tampereen Sanomat 19.11.1879). Vanhan kirkon osalta noussut kohu pohjautui joko erehdykseen tai siihen, että kirkon ikää ja arvoa ei alunperin ilman Muinaismuistoyhdistyksen väliintuloa täysin ymmärretty. Joka tapauksessa kivikirkko on keskiaikainen, useita satoja vuosia vanha rakennus, jonka rappeutuminen ja raunioituminen olisi ollut häpeäksi paitsi Messukylän myös koko Suomen kulttuurihistorialle.
Taas yhden vanhan kirkon suottainen repiminen. Uuden Suomettaren 153:nnessa numerossa on Messukylän eli kivikirkon pitäjästä kirjoitus, jossa sanotaan pitäjän päättäneen rakentaa uusi kirkko, jonka rakennukseksi "vanhasta kirkosta saadaan käyttää aineita, mitä katsotaan kelpaavaksi, ja kellotapuli tykkänänsä hajoitetaan ja pannaan siitä aineet uuden kirkon tarpeiksi." Hämmästyksellä ja mielipahalla olemme lukeneet nämä sanat. Mainittu kirkko ja muistaaksemme myös kellotapuli ovat kivestä ja kirkko niin vanha, että sen ikää ... ei tiedetä. Tätä vielä vankkaa, vanhojen aikojen muistona seisovaa rakennusta, jonka seinien sisällä niin monet polvet ovat notkistauneet lähettääksensä hartaita huokauksia kaikkitietävän Jumalan armoistuimen eteen, aikovat nyt Messukylän arvoisat pitäjäläiset omin käsin raiskata.
Lopuksi kirjoittaja manaa vielä esiin messukyläläisten esi-isien haamut kieltämään kirkon repimisen. Kirkkoon kajoamalla rikottaisiin neljättä käskyä (kunnioita isääsi ja äitiäsi) vastaan. Uusi Suometar oli 23.12.1878 julkaissut kirjeen Messukylästä, jossa sinänsä ei puhuta vanhan kirkon täydellisestä hävittämisestä. Pikemminkin kirjeestä välittyy innostus uudesta, tiilistä rakennettavasta kirkosta, josta tulee niin avara, että sinne mahtuu tuhat henkeä istumaan. Kauhistuneen vastareaktion aiheutti maininta, että uuden kirkon teossa käytetään aineksia vanhasta kirkosta. Tampereen Sanomat vetosi 11.1.1879 messukyläläisiin, että he antaisivat "vanhan Herranhuoneen kajoamatta paikoillaan seisoa".
Ilmeisesti Messukylässä vallitsi epäselvyyttä ja eriäviä mielipiteitä siitä, missä määrin vanhaa kirkkoa tullaan "repimään". Messukylän rovasti Josef Grönberg (1813-1903) kirjoitti asiasta Turun tuomiokapitulille, joka hälytti Suomen Muinaismuistoyhdistyksen tutkimaan asiaa. Tohtori Eliel Aspelin[-Haapkylä] (1847-1917) lähetettiin paikan päälle Messukylään. Sakastin rakennustavasta päätellen Aspelin arvioi, että kirkko olisi alkujaan jopa 1300-luvulta (Uusi Suometar 7.2.1879 ja Suomalainen Virallinen Lehti 12.4.1879).
Messukylän uusi kirkko valmistui nopeasti marraskuussa 1879. Sen rakentamisessa käytettiin aineksia vanhan kirkon kellotapulista, joka ei ollut kiveä vaan puuta. Uuden kirkon oli suunnitellut arkkitehti Theodor Höijer (1843-1910). Kirkko vihittiin käyttöön ensimmäisenä adventtina ja vihkimisen toimitti rovasti Grönberg (Tampereen Sanomat 19.11.1879). Vanhan kirkon osalta noussut kohu pohjautui joko erehdykseen tai siihen, että kirkon ikää ja arvoa ei alunperin ilman Muinaismuistoyhdistyksen väliintuloa täysin ymmärretty. Joka tapauksessa kivikirkko on keskiaikainen, useita satoja vuosia vanha rakennus, jonka rappeutuminen ja raunioituminen olisi ollut häpeäksi paitsi Messukylän myös koko Suomen kulttuurihistorialle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)