Päivätär 18.11.1865
Noin kymmenen vuotta siten ei Kyttälässä ollut kuin joku kymmenkunta taloa eli asumusta, vaan nyt niitä on kolmeen sataan. Pieniä tosin nämä talot ovat, ainoastaan "numero-torpparia", mutta löytyy täällä suuriakin taloja, esimerkiksi rauta-, pellava- ja verkatehtaat, jotka myös kuuluvat tähän paikkakuntaan eli Kyttälän kylään. Kaksi viimeksi mainittua ovat rakennetut noin 8 eli 9 vuotta sitten, rauta- eli valaustehdas on jo vanhempi. Näissä tehtaissa on yhteensä toistatuhatta henkeä työssä, joista myöskin enin osa Kyttälässä asuu. ... Jos emme totuutta häpeä, niin voimme sanoa, että Kyttälä on maassamme yksi nykyajan työ- ja teollisuuden pesä, eikä niin kuin sanotaan "hylkyin hyysäyspaikka!" Nimi, jolla tätä paikkakuntaa mainitaan, mielestämme on vähän sopimaton, mutta koska ei sille ole varsinaista sepittäjää syntynyt, niin emme me häntä toiseksi väitä, ehkä jotkut sitä jo ovat nimittäneet "Suomen Manchesteriksi!" G. A. F-r.
Suomen Manchester ei siis alkujaan ollut Tampere vaan sen esikaupunki Kyttälä! Manchester oli Englannissa saanut kaupunkioikeudet vuonna 1853 ja oli ehkä sen myötä saanut Suomessakin enemmän julkisuutta. Manchesterissa kaikki oli vain mittakaavaltaan isompaa ja 1800-luvun puolivälissä siellä oli jo yli 300 000 asukasta. Kaupunki tunnettiin vanhastaan Englannin puuvillateollisuuden keskuksena ja sen merkitys oli suuri teollisessa vallankumouksessa 1800-luvun alussa.
Päivättären kirjoittajan tarkoitus oli todistaa Kyttälä mainettaan paremmaksi paikaksi. Kirjoittamishetkellä Kyttälä oli osa Messukylää ja sen kasvu oli pienessä ajassa kaksinkertaistanut rauhallisen emäpitäjänsä asukasmäärän. Kyttälä liitettiin osaksi Tamperetta 1.7.1877, jolloin Tampereen väkiluku kasvoi yli kolmella tuhannella hengellä. Tampereen sanomat julkaisi tilaston kaupungin kasvusta 11.10.1979. Vuonna 1820 Tampereella oli tuhat asukasta, vuonna 1850 asukkaita oli 3200, vuonna 1870 seitsemän tuhatta ja Kyttälän liittämisen jälkeen vuonna 1879 jo 12 000.
Kyttälän kylä oli saanut nimensä vanhasta Skyttälän torpasta Tammerkosken itärannalla. Ruotsin sana "skytte" eli "ampuja" oli nimen taustalla ja viittasi ilmeisesti eränkäyntiin. Suomalaisittain nimestä oli kuitenkin helppo johtaa sana "kyttä". Kyttälää oli väheksyvästi nimitetty "hylkyjen hyysäyspaikaksi". Siellä siis asui "hylkiöitä", joita virkavallan oli syytä "kytätä", näin ainakin kuviteltiin.
Kyttälä rajoittui pohjoisessa Uudensillankatuun eli nykyiseen Satakunnankatuun, etelässä Ratinaan ja lännessä Tammerkoskeen. Verrattain pienelle alueelle oli ahtautunut paljon väkeä ja tämä oli paikan pahamaineisuuden taustalla. Suurin osa heistä kuitenkin oli tavallisia nuoria ihmisiä, jotka Tampereen teollisuus työpaikkoineen oli houkutellut asettumaan Kyttälään. Nimitys "numero-torpparit" tarkoitti sitä, että Kyttälässä ei ollut taloilla nimiä, ainoastaan numerot. Alue oli rakennettu varsinaisen kaupungin ulkopuolelle ilman asemakaavaa ja se sai kaupunkimaisemman ilmeen vasta 1900-luvun vaihteessa.
Miksi nimimerkki G. A. F-r. oli tarttunut kynään Kyttälän maineen kirkastamiseksi? Oli virinnyt ajatus rautatien saamisesta Tampereelle ja rautatieasemaa suunniteltiin juuri Kyttälän alueelle. Ilmassa oli jo varmasti suunnitelmia esikaupungin liittämisestä Tampereen yhteyteen virallisestikin. Tätä kautta alue tulisi myös kaupungin järjestyksenvalvonnan piiriin. Mutta mikä melu olisi noussut, jos kaupunkiin olisi liitetty varsinainen varkaitten paratiisi. Siitähän olisi kaupungille vain haittaa ja kuluja. "Ei me haluta Kyttälää!" saattoi joku porvari jo huutaa. Asia oli aivan eri, kun Kyttälässä asui kunnollista väkeä, paikallisten tehtaiden työläisiä, ja kyse oli Suomen Manchesterista.
torstai 29. syyskuuta 2016
keskiviikko 28. syyskuuta 2016
Tampereen palo
Sanomia Turusta 25.8.1865
Tampereelta elokuun 20. p. Hirmuinen tulipalo raivosi kaupungissamme. Viime yönä, noin puoli 11 edellä puolen yön, herätettiin asujaimet makeasta ehtoounestaan kellojen soitolla ja huudolla: "Valkea on valloillaan!"
Tuli oli päässyt irti kauppias Hildénin tai leipuri Palmqvistin talossa Kauppakadun varrella. Palo levisi etelään ja länteen päin Turkuun menevän tien puolelle. Noin 500 ihmistä menetti omaisuutensa ja kotinsa. Tampereella ei tuohon aikaan vielä ollut palolaitosta. Pahaksi onneksi ilta oli tuulinen ja tämä levitti tulta laajemmalle. Palaneita taloja oli kaikkiaan 33, niiden joukossa neljä kivitaloa. Puutaloista jäivät vain uunit ja sortuvat savupiiput jäljelle. Paloalue käsitti viidesosan silloista kaupunkia, noin 440 m x 240 m käsittävän alueen. Onneksi ihmisuhreilta vältyttiin.
Tulipalot olivat 1800-luvun suomalaisissa kaupungeissa varsin tavallisia. Tunnetuin niistä on Turun kaupungin lähes kokonaan syyskuussa 1827 tuhonnut palo. Kaupunkien historiassa vanhan tuho on usein uuden alku. Tamperelaisten luonteenlaatua kuvaa, että asia otettiin pahemmin surkuttelematta vastaan ja jatkettiin uusin suunnitelmin eteenpäin. Asemakaava kaupungin jälleenrakentamiseksi vahvistettiin loppuvuodesta 1868. Siinä levennettiin Hämeenpuistoa ja tehtiin entistä leveämpi puistokatu myös Hämeenkadusta paloturvallisuuden vuoksi.
Tampereelta elokuun 20. p. Hirmuinen tulipalo raivosi kaupungissamme. Viime yönä, noin puoli 11 edellä puolen yön, herätettiin asujaimet makeasta ehtoounestaan kellojen soitolla ja huudolla: "Valkea on valloillaan!"
Tuli oli päässyt irti kauppias Hildénin tai leipuri Palmqvistin talossa Kauppakadun varrella. Palo levisi etelään ja länteen päin Turkuun menevän tien puolelle. Noin 500 ihmistä menetti omaisuutensa ja kotinsa. Tampereella ei tuohon aikaan vielä ollut palolaitosta. Pahaksi onneksi ilta oli tuulinen ja tämä levitti tulta laajemmalle. Palaneita taloja oli kaikkiaan 33, niiden joukossa neljä kivitaloa. Puutaloista jäivät vain uunit ja sortuvat savupiiput jäljelle. Paloalue käsitti viidesosan silloista kaupunkia, noin 440 m x 240 m käsittävän alueen. Onneksi ihmisuhreilta vältyttiin.
Tulipalot olivat 1800-luvun suomalaisissa kaupungeissa varsin tavallisia. Tunnetuin niistä on Turun kaupungin lähes kokonaan syyskuussa 1827 tuhonnut palo. Kaupunkien historiassa vanhan tuho on usein uuden alku. Tamperelaisten luonteenlaatua kuvaa, että asia otettiin pahemmin surkuttelematta vastaan ja jatkettiin uusin suunnitelmin eteenpäin. Asemakaava kaupungin jälleenrakentamiseksi vahvistettiin loppuvuodesta 1868. Siinä levennettiin Hämeenpuistoa ja tehtiin entistä leveämpi puistokatu myös Hämeenkadusta paloturvallisuuden vuoksi.
torstai 22. syyskuuta 2016
Höyrylaiva Vesilahdelle
Sanomia Turusta 1.8.1862
Ilahuttavaahan on ollut pitäjäläisillemme [Vesilahdella] tuo höyrykone eli laiva "Laukko" nimeltä, jonka yksi tilanhaltija pitäjässämme on laittanut, pitäjäläisillemme hyödyksi ja vesillemme hauskuudeksi, kuin myös on tuottanut monen sadan ruplan hyödyn pitäjäämme, onpa myös estänyt hevosraukoilta ne monet lyömiset, jotka monikin renkimies olisi saattanut hevoselle tehdä, ja vieläpä on ihmistenkin käsille helppouden tuottanut venheen soudussa Tampereen ja Vesilahden välillä.
Silloin kun maantiet olivat huonot tai niitä ei vielä ollut, ja rautatiestäkin vasta haaveiltiin, helpointa oli kulkea vesiä pitkin. 1850-luvun lopun ja 1860-luvun alun juhlituin tapaus Tampereen suunnalla oli höyrylaivaliikenteen aloittaminen. Tampereelle vietiin vaikkapa viljakuorma omasta takaa ja takaisin tullessa mukana oli tuomisia kaupungista, esimerkiksi pussillinen kahvia vaimoväelle.
Pyhäjärvellä Tampereen ja Hämeenlinnan välillä alkoi Laukon lisäksi liikennöidä myös laiva nimeltä Ilmarinen ja kolmas alus oli keväällä 1864 tekeillä. Laivaliikenne vaati myös jonkinlaisen satamalaiturin perustamista. Alaranta eli Laukontori sai sitten nimensä sieltä liikennöivän aluksen mukaan.
Näsijärvellä matkustettiin höyrylaivalla nimeltä Ahti ja tämä olikin ensimmäinen Suomessa valmistettu höyrylaiva. Sen neitsytmatka eli "koetusmatka" 19. heinäkuuta vuonna 1859 oli suuri uutinen. Ahdin höyrymoottorin oli teettänyt Gustaf Wasastjerna (1823-1905) omassa konepajassaan Tampereella.
Suometar kertoi 29. heinäkuuta, että Ahdin "masiinassa" oli kahdeksan hevosvoimaa eli "vähäinen mutta hyvä alku". Kansaa oli kokoontunut rannoille katselemaan ja hurraamaan tälle Ahdin ensipurjehdukselle. Harva oli moista ennen nähnyt ja nyt tämä "ihmeellinen rakennus" eli laiva rupesi oikein "omilla rannoilla vilisemään". Laukko oli jo Ahtia isompi alus ja siinä oli kaksikymmentä hevosvoimaa.
Höyrylaivaliikenteen perustajina toimi kaksi teollisuusmiestä, Gustaf Wasastjernan lisäksi Laukon kartanon omistaja Vesilahdelta, Adolf Törngren (1824-1895). He olivat myös Tampereen pellavatehdasta perustamassa, molemmat kolmekymppisiä miehiä parhaassa iässään. Yrittäjillä oli myös yrittäjien riskit, sillä molempia kohtasi konkurssi 1860-luvun lopun huonoina, nälkävuosina tunnettuina vuosina. Siitä ei silti lannistuttu. Pellavatehtaasta kehittyi aikaa myöten Tampella.
Nykyaikaista ihmistä ajatus matkasta höyrylaivalla houkuttaa lähinnä huvin vuoksi mutta aikoinaan kyse oli vakavasta asiasta. Höyrylaivaliikenteen mullistavaa vaikutusta voi arvioida jokainen soututaitoinen. Soutaisikohan tässä puuveneellä Tampereelle vai mennäänkö sittenkin laivalla...?
Ilahuttavaahan on ollut pitäjäläisillemme [Vesilahdella] tuo höyrykone eli laiva "Laukko" nimeltä, jonka yksi tilanhaltija pitäjässämme on laittanut, pitäjäläisillemme hyödyksi ja vesillemme hauskuudeksi, kuin myös on tuottanut monen sadan ruplan hyödyn pitäjäämme, onpa myös estänyt hevosraukoilta ne monet lyömiset, jotka monikin renkimies olisi saattanut hevoselle tehdä, ja vieläpä on ihmistenkin käsille helppouden tuottanut venheen soudussa Tampereen ja Vesilahden välillä.
Silloin kun maantiet olivat huonot tai niitä ei vielä ollut, ja rautatiestäkin vasta haaveiltiin, helpointa oli kulkea vesiä pitkin. 1850-luvun lopun ja 1860-luvun alun juhlituin tapaus Tampereen suunnalla oli höyrylaivaliikenteen aloittaminen. Tampereelle vietiin vaikkapa viljakuorma omasta takaa ja takaisin tullessa mukana oli tuomisia kaupungista, esimerkiksi pussillinen kahvia vaimoväelle.
Pyhäjärvellä Tampereen ja Hämeenlinnan välillä alkoi Laukon lisäksi liikennöidä myös laiva nimeltä Ilmarinen ja kolmas alus oli keväällä 1864 tekeillä. Laivaliikenne vaati myös jonkinlaisen satamalaiturin perustamista. Alaranta eli Laukontori sai sitten nimensä sieltä liikennöivän aluksen mukaan.
Näsijärvellä matkustettiin höyrylaivalla nimeltä Ahti ja tämä olikin ensimmäinen Suomessa valmistettu höyrylaiva. Sen neitsytmatka eli "koetusmatka" 19. heinäkuuta vuonna 1859 oli suuri uutinen. Ahdin höyrymoottorin oli teettänyt Gustaf Wasastjerna (1823-1905) omassa konepajassaan Tampereella.
Suometar kertoi 29. heinäkuuta, että Ahdin "masiinassa" oli kahdeksan hevosvoimaa eli "vähäinen mutta hyvä alku". Kansaa oli kokoontunut rannoille katselemaan ja hurraamaan tälle Ahdin ensipurjehdukselle. Harva oli moista ennen nähnyt ja nyt tämä "ihmeellinen rakennus" eli laiva rupesi oikein "omilla rannoilla vilisemään". Laukko oli jo Ahtia isompi alus ja siinä oli kaksikymmentä hevosvoimaa.
Höyrylaivaliikenteen perustajina toimi kaksi teollisuusmiestä, Gustaf Wasastjernan lisäksi Laukon kartanon omistaja Vesilahdelta, Adolf Törngren (1824-1895). He olivat myös Tampereen pellavatehdasta perustamassa, molemmat kolmekymppisiä miehiä parhaassa iässään. Yrittäjillä oli myös yrittäjien riskit, sillä molempia kohtasi konkurssi 1860-luvun lopun huonoina, nälkävuosina tunnettuina vuosina. Siitä ei silti lannistuttu. Pellavatehtaasta kehittyi aikaa myöten Tampella.
Nykyaikaista ihmistä ajatus matkasta höyrylaivalla houkuttaa lähinnä huvin vuoksi mutta aikoinaan kyse oli vakavasta asiasta. Höyrylaivaliikenteen mullistavaa vaikutusta voi arvioida jokainen soututaitoinen. Soutaisikohan tässä puuveneellä Tampereelle vai mennäänkö sittenkin laivalla...?
keskiviikko 21. syyskuuta 2016
Rautatie Tampereelle
Hämäläinen 14.6.1861
Tampereen kaupungin ja sen ympäristön asujaimet ovat Suomen senaatissa pyytäneet, että jos rautatie Hämeenlinnasta johonkinpäin jatketaan, se johdettaisiin Tampereelle.
Tamperelaiset olivat hyvissä ajoin liikkeellä, sillä ensimmäinen rataosuus Helsingin ja Hämeenlinnan välillä oli vasta valmistumassa. Se avattiin vuoden 1862 alussa. Yhteys Helsingistä Pietariin valmistui vuonna 1870.
Tamperelaiset perustelivat radan jatkamista sillä, että Tampereen ympäristössä asui nerokasta ja ahkeraa maalaiskansaa. Paikkakunnan maanviljelijät ja tehdastyöväki olivat verrattavissa työväkeen ulkomailla. Tampereella oli anomuksen tekohetkellä kuusi tuhatta asukasta, mutta radan vaikutuspiiriin arveltiin tulevan ainakin kymmenkertainen määrä väkeä. Anomuksessa muistettiin myös mainita, että rata hyödyttäisi tuontia ja vientiä kaupungin tehtaista (pumpuli-, paperi-, rauta-, liina- ja verkatehdas) ja olisi hyödyllinen laajemmankin alueen viljanviennin ja puutavaranviennin kannalta.
Ilmeisesti perustelut olivat riittävät, sillä rataosuutta laajennettiin Toijalan kautta Tampereelle vuonna 1876. Tässä yhteydessä Kyttälään rakennettiin Tampereen ensimmäinen, puinen asemarakennus. Kyttälä liitettiin osaksi kaupunkia vasta seuraavana vuonna. Rautatieasemaa oli harkittu myös Hämeenpuistoon, jos rata olisi ylittänyt Tammerkosken Ratinanniemen kohdalla. Myös Messukylä oli yksi vaihtoehto aseman sijoituspaikaksi mutta sen arveltiin olevan liian kaukana kantakapungista. Rata jatkui Tampereelta kohti Pohjanmaata seuraavalla vuosikymmenellä, vuonna 1883. Matkat taittuivat rattoisasti höyryveturilla...
Taitaa olla ikuisuuskysymys, toiko rautatie nykyajan Tampereelle vai kehittyikö liikennöinti siksi, että nykyaika vaati sitä. Olisipa Tampere kuitenkin melkoinen takapajula ilman rautatietä.
Tampereen kaupungin ja sen ympäristön asujaimet ovat Suomen senaatissa pyytäneet, että jos rautatie Hämeenlinnasta johonkinpäin jatketaan, se johdettaisiin Tampereelle.
Tamperelaiset olivat hyvissä ajoin liikkeellä, sillä ensimmäinen rataosuus Helsingin ja Hämeenlinnan välillä oli vasta valmistumassa. Se avattiin vuoden 1862 alussa. Yhteys Helsingistä Pietariin valmistui vuonna 1870.
Tamperelaiset perustelivat radan jatkamista sillä, että Tampereen ympäristössä asui nerokasta ja ahkeraa maalaiskansaa. Paikkakunnan maanviljelijät ja tehdastyöväki olivat verrattavissa työväkeen ulkomailla. Tampereella oli anomuksen tekohetkellä kuusi tuhatta asukasta, mutta radan vaikutuspiiriin arveltiin tulevan ainakin kymmenkertainen määrä väkeä. Anomuksessa muistettiin myös mainita, että rata hyödyttäisi tuontia ja vientiä kaupungin tehtaista (pumpuli-, paperi-, rauta-, liina- ja verkatehdas) ja olisi hyödyllinen laajemmankin alueen viljanviennin ja puutavaranviennin kannalta.
Ilmeisesti perustelut olivat riittävät, sillä rataosuutta laajennettiin Toijalan kautta Tampereelle vuonna 1876. Tässä yhteydessä Kyttälään rakennettiin Tampereen ensimmäinen, puinen asemarakennus. Kyttälä liitettiin osaksi kaupunkia vasta seuraavana vuonna. Rautatieasemaa oli harkittu myös Hämeenpuistoon, jos rata olisi ylittänyt Tammerkosken Ratinanniemen kohdalla. Myös Messukylä oli yksi vaihtoehto aseman sijoituspaikaksi mutta sen arveltiin olevan liian kaukana kantakapungista. Rata jatkui Tampereelta kohti Pohjanmaata seuraavalla vuosikymmenellä, vuonna 1883. Matkat taittuivat rattoisasti höyryveturilla...
Taitaa olla ikuisuuskysymys, toiko rautatie nykyajan Tampereelle vai kehittyikö liikennöinti siksi, että nykyaika vaati sitä. Olisipa Tampere kuitenkin melkoinen takapajula ilman rautatietä.
torstai 15. syyskuuta 2016
Jättiläinen Mouhijärveltä
Suometar 7.12.1852
Jättiläinen Jaakko Rauva, kotoisin Mouhijärveltä Hämeestä, tuli menneellä viikolla [joulukuussa 1852] pääkaupunkiin yleisölle itseään näyttämään. Näyttörahaa otetaan hengeltä 20 hopeakopeekkaa, paitsi lapsilta ja pelvelusväeltä puolet hinnasta. Kyllä on miehellä kokoa, sillä hän on 3 kyynärän ja 17 tuuman pituinen [221,5 cm] ja painaa 18 leiviskää [153 kg].
1800-luvun puolivälin suurin suomalainen oli Jaakko, talonpojan poika Rauan tilalta Mouhijärveltä. Tarkka pituus Jaakolla oli oikeamin 3 kyynärää ja 17,5 tuumaa. (Yksi kyynärä on 24 tuumaa ja yksi tuuma 24,742 mm.) Jalan koko Jaakolla oli 18 tuumaa eli 44,5 cm. Luonteeltaan hän oli hiljainen ja sopuisa. Lehdet eivät ihmetelleet pelkästään Mouhijärven miehen pituutta vaan hänen suunnattomia voimiaan.
Jaakko oli herättänyt huomiota Tampereen markkinoilla kantamalla täysikasvuista hevosta käsivarsillaan. Kotitilallaan Mouhijärvellä hän nosti hevosen aidan yli tuosta vain. Myllyssä hän siirteli myllynkiveä, jonka liikuttamiseen tavallisesti tarvittiin neljä riskiä miestä. Jaakko oli tuolloin 32-vuotias ja kertoi kasvavansa vielä lisää pituutta. Paitakangasta miehelle tarvittiin yhdeksän kyynärää [5,3 metriä]. Jaakon sisaret olivat normaalikasvuisia eivätkä veljetkään olleet lähellekään Jaakon kokoisia.
Jaakko oli niin poikkeuksellinen voimamies, että eräs kauppias Tampereelta houkutteli hänet mukaansa Venäjälle. Siellä Mouhijärven jättiläistä kierrätettiin esiintymässä muun muassa Pietarissa, Moskovassa ja Nizhni Novgorodissa. Viimeksi mainitussa kaupungissa Jaakon siihen asti keräämät esiintymispalkkiot varastettiin. Kokoamillaan rahoilla Jaakko oli suunnitellut talon ostoa. Sittemmin hän jatkoi maailmanmatkailuaan ja kuoli parhaassa miehuutensa iässä Puolassa.
Jaakon pituuskasvu, joka jatkui vielä aikuisiällä, saattoi johtua aivolisäkkeen kasvaimesta ja sen seurauksena erittyneestä liiasta kasvuhormonista. Jaakkoa vuosina 1852 ja 1853 hämmästelleet lehdet (Suomettaren lisäksi Maamiehen ystävä ja Sanomia Turusta) kertoivat, että 1700-luvun alkupuolella elänyt Daniel Kajanus Paltamosta oli ollut vielä pitempi, neljän kyynärän ja neljän tuuman pituinen (247 cm). Meidän päiviimme asti pisin suomalaismies on ollut Väinö Myllyrinne (1909-1963), 248 cm.
Jaakosta kertoneet lehdet jopa säälittelivät "miesrukkaa", jota kierrätettiin maailmalla rahan edestä näytteillä. Ajan mittapuun mukaan touhussa oli jotakin noloa. Mahtoiko hyväluontoinen Jaakko silti pahastua sitä, että hän näki maailmaa myös kotikulmia laajemmalta? Huomiotaherättävä koko ja voimat saattoivat hänet seikkailuihin, joista toiset saattoivat kateellisina vain haaveilla.
(Lähteenä myös Maamiehen ystävä 3.4.1852, Suometar 6.4.1852, Sanomia Turusta 21.12.1852 ja Aamulehti 8.12.1883.)
Jättiläinen Jaakko Rauva, kotoisin Mouhijärveltä Hämeestä, tuli menneellä viikolla [joulukuussa 1852] pääkaupunkiin yleisölle itseään näyttämään. Näyttörahaa otetaan hengeltä 20 hopeakopeekkaa, paitsi lapsilta ja pelvelusväeltä puolet hinnasta. Kyllä on miehellä kokoa, sillä hän on 3 kyynärän ja 17 tuuman pituinen [221,5 cm] ja painaa 18 leiviskää [153 kg].
1800-luvun puolivälin suurin suomalainen oli Jaakko, talonpojan poika Rauan tilalta Mouhijärveltä. Tarkka pituus Jaakolla oli oikeamin 3 kyynärää ja 17,5 tuumaa. (Yksi kyynärä on 24 tuumaa ja yksi tuuma 24,742 mm.) Jalan koko Jaakolla oli 18 tuumaa eli 44,5 cm. Luonteeltaan hän oli hiljainen ja sopuisa. Lehdet eivät ihmetelleet pelkästään Mouhijärven miehen pituutta vaan hänen suunnattomia voimiaan.
Jaakko oli herättänyt huomiota Tampereen markkinoilla kantamalla täysikasvuista hevosta käsivarsillaan. Kotitilallaan Mouhijärvellä hän nosti hevosen aidan yli tuosta vain. Myllyssä hän siirteli myllynkiveä, jonka liikuttamiseen tavallisesti tarvittiin neljä riskiä miestä. Jaakko oli tuolloin 32-vuotias ja kertoi kasvavansa vielä lisää pituutta. Paitakangasta miehelle tarvittiin yhdeksän kyynärää [5,3 metriä]. Jaakon sisaret olivat normaalikasvuisia eivätkä veljetkään olleet lähellekään Jaakon kokoisia.
Jaakko oli niin poikkeuksellinen voimamies, että eräs kauppias Tampereelta houkutteli hänet mukaansa Venäjälle. Siellä Mouhijärven jättiläistä kierrätettiin esiintymässä muun muassa Pietarissa, Moskovassa ja Nizhni Novgorodissa. Viimeksi mainitussa kaupungissa Jaakon siihen asti keräämät esiintymispalkkiot varastettiin. Kokoamillaan rahoilla Jaakko oli suunnitellut talon ostoa. Sittemmin hän jatkoi maailmanmatkailuaan ja kuoli parhaassa miehuutensa iässä Puolassa.
Jaakon pituuskasvu, joka jatkui vielä aikuisiällä, saattoi johtua aivolisäkkeen kasvaimesta ja sen seurauksena erittyneestä liiasta kasvuhormonista. Jaakkoa vuosina 1852 ja 1853 hämmästelleet lehdet (Suomettaren lisäksi Maamiehen ystävä ja Sanomia Turusta) kertoivat, että 1700-luvun alkupuolella elänyt Daniel Kajanus Paltamosta oli ollut vielä pitempi, neljän kyynärän ja neljän tuuman pituinen (247 cm). Meidän päiviimme asti pisin suomalaismies on ollut Väinö Myllyrinne (1909-1963), 248 cm.
Jaakosta kertoneet lehdet jopa säälittelivät "miesrukkaa", jota kierrätettiin maailmalla rahan edestä näytteillä. Ajan mittapuun mukaan touhussa oli jotakin noloa. Mahtoiko hyväluontoinen Jaakko silti pahastua sitä, että hän näki maailmaa myös kotikulmia laajemmalta? Huomiotaherättävä koko ja voimat saattoivat hänet seikkailuihin, joista toiset saattoivat kateellisina vain haaveilla.
(Lähteenä myös Maamiehen ystävä 3.4.1852, Suometar 6.4.1852, Sanomia Turusta 21.12.1852 ja Aamulehti 8.12.1883.)
keskiviikko 14. syyskuuta 2016
Silkinkasvattaja Tyrväällä
Suometar 7.12.1847
Kruunun nimismies herra Gallén Tyrväällä on myös tänä suvena [kesällä 1847] silkkiä kasvattanut. Keino on luonnistunut varsin hyvin ja omasta sadostansa antoi herra Gallén pyydettäessä tännekin [Suomettaren toimitukseen] näytteeksi silkkiperhosen ynnä muutamia munia ja yhden kokongin [silkkiäiskotelon]. Herra Gallén on elättänyt matojansa osaksi sianjuuren, osaksi muuramapuun (morus alba) lehdellä.
Suomettaren vanhanen kertoo, että silkinkasvatuksen aloitti Suomessa puutarhuri Lindgren Mynämäellä. Tyrvään nimismies Peter Wilhelm Gallén (1817-1879) seurasi Lindgrenin esimerkkiä. Gallén oli virkatointensa ohella harvinaisten kasvien rakastaja, joka onnistui kasvattamaan mulperipuita eli "muuramapuita" myös itse.
Gallén kasvatti silkkiperhosten lisäksi taimen Suomen taidehistorialle, sillä hän oli taidemaalari Akseli Gallén-Kallelan (1865-1931) isä. Akseli vietti lapsuutensa Tyrväällä Jaatsin tilalla. Nykyään Tyrvää on osa Sastamalaa. Akseli oli vasta 14-vuotias, kun isä kuoli syksyllä 1879.
Peter Wilhelm Gallén oli paitsi nimismies myös pankkimies, lakimies ja Vännin ratsutilan omistaja. Tyrväälle hän oli perustamassa kirjastoa, säästöpankkia ja ensimmäistä kansakoulua. Sanomia Turusta julkaisi 5.11.1879 hänen muistokirjoituksensa. Siinä kerrottiin, että P. W. Gallén oli virkatointensa ohella ahkera puutarhanhoitaja ja -harrastaja.
Silkinkasvatusta oli yritetty Suomessa jo 1700-luvun puolivälissä, mutta silkkiperhosten ravintokasvi mulperipuu ei kestänyt kylmiä talvia. Siksi Gallén oli käyttänyt toukkien ruokinnassa myös sikojuurta (Scorzonera humilis), joka on mykerökukkainen, monivuotinen sikurikasvi ja kelpaa periaatteessa ihmistenkin ravinnoksi.
P. W. Gallénin elämästä tulee mieleen ajatus "yrittänyttä ei laiteta". Näin yritteliäs ja toimelias, sivistynyt mies ansaitsee tulla muistetuksi myös nykypäivänä, vaikka silkinkasvatus ei Suomeen juurtunutkaan.
Kruunun nimismies herra Gallén Tyrväällä on myös tänä suvena [kesällä 1847] silkkiä kasvattanut. Keino on luonnistunut varsin hyvin ja omasta sadostansa antoi herra Gallén pyydettäessä tännekin [Suomettaren toimitukseen] näytteeksi silkkiperhosen ynnä muutamia munia ja yhden kokongin [silkkiäiskotelon]. Herra Gallén on elättänyt matojansa osaksi sianjuuren, osaksi muuramapuun (morus alba) lehdellä.
Suomettaren vanhanen kertoo, että silkinkasvatuksen aloitti Suomessa puutarhuri Lindgren Mynämäellä. Tyrvään nimismies Peter Wilhelm Gallén (1817-1879) seurasi Lindgrenin esimerkkiä. Gallén oli virkatointensa ohella harvinaisten kasvien rakastaja, joka onnistui kasvattamaan mulperipuita eli "muuramapuita" myös itse.
Gallén kasvatti silkkiperhosten lisäksi taimen Suomen taidehistorialle, sillä hän oli taidemaalari Akseli Gallén-Kallelan (1865-1931) isä. Akseli vietti lapsuutensa Tyrväällä Jaatsin tilalla. Nykyään Tyrvää on osa Sastamalaa. Akseli oli vasta 14-vuotias, kun isä kuoli syksyllä 1879.
Peter Wilhelm Gallén oli paitsi nimismies myös pankkimies, lakimies ja Vännin ratsutilan omistaja. Tyrväälle hän oli perustamassa kirjastoa, säästöpankkia ja ensimmäistä kansakoulua. Sanomia Turusta julkaisi 5.11.1879 hänen muistokirjoituksensa. Siinä kerrottiin, että P. W. Gallén oli virkatointensa ohella ahkera puutarhanhoitaja ja -harrastaja.
Silkinkasvatusta oli yritetty Suomessa jo 1700-luvun puolivälissä, mutta silkkiperhosten ravintokasvi mulperipuu ei kestänyt kylmiä talvia. Siksi Gallén oli käyttänyt toukkien ruokinnassa myös sikojuurta (Scorzonera humilis), joka on mykerökukkainen, monivuotinen sikurikasvi ja kelpaa periaatteessa ihmistenkin ravinnoksi.
P. W. Gallénin elämästä tulee mieleen ajatus "yrittänyttä ei laiteta". Näin yritteliäs ja toimelias, sivistynyt mies ansaitsee tulla muistetuksi myös nykypäivänä, vaikka silkinkasvatus ei Suomeen juurtunutkaan.
tiistai 13. syyskuuta 2016
Pumpulifabriikki Tampereella
Maamiehen ystävä 19.10.1844 ja 1.2.1845
Pumpulifabriikki Tampereella on suurin ja kaunein rakennus meidän maassamme. Siellä on 209 rautaista kangastuolia alinomaa liikkeellä, joista parhaat saavat 250 kyynärää [150 m] kangasta valmiiksi viikossa, ja 34 kehruuasetta yli kuuden tuhannen rullan kanssa, jotka valmistavat päälle 6000 naulaa [noin 2600 kg] pumpulilankaa viikossa. Siellä valmistetun tavaran hinta on vuosittain yli sata tuhatta hopearuplaa ja työntekijöitten luku nousee viiteen sataan. Paperiruukeista suurin ja meidän maamme kauneimpia rakennuksia on herra Frenckellin paperiruukki Tampereella. Siinä on sata työntekijää.
James Finlaysonin vuonna 1828 perustama pumpuli- eli puuvillatehdas oli 1840-luvulla Suomen suurin tehdas ja seuraavalla vuosikymmenellä jo Pohjoismaiden suurin. Tampereella oli tämän vanhasen julkaisemisaikaan hieman yli kaksi tuhatta asukasta. Puuvillatehdas kävi kahdella vesirattaalla, joista isompi oli noin yhdeksän metriä ja pienempi noin kuusi metriä korkea. 1840-luvulla tehtaassa ei vielä ollut sähkövaloa vaan tehdassalissa paloi 300 kirkasta "gaasivalkeaa". Kyseinen "gaasi" valmistettiin eri rakennuksessa ja juoksutettiin maanalaista "rautaruuhta" pitkin ylös tehtaaseen.
Myös Frenckellin paperitehdas oli edistyksellinen, sillä Maamiehen ystävä kertoi, että siellä "pahanpäiväsistä verhoksi kelvottomista ryysyn retkaleista tulee varsin valmista paperia". Toisin sanoen paperia tehtiin lumpuista. Tehtaassa kävi jo Suomen ensimmäinen paperikone, joka käynnistettiin vuonna 1842. Ensimmäiset yritykset paperin valmistamiseksi Tammerkosken rannalla ja samalla koko Suomessa olivat alkaneet 1780-luvulla. Paperin kysyntä siivitti Frenckellin suvun aatelisarvoon asti, sillä valtiopäivämies, kauppaneuvos Frans Frenckell aateloitiin vuonna 1868.
1840-luvun puolivälissä James Finlayson oli jo myynyt puuvillatehtaansa, jonka toiminta jatkui Nottbeckien johdolla. Finlayson palasi vanhuutensa päiviksi synnyinmaahansa Skotlantiin ja kuoli lapsettomana vuonna 1852 Edinburghissa. Hänet muistetaan Suomen teollisuuden isänä. Eikö hän tavallaan ole kaikkien tamperelaisten "esi-isä"? Olihan Tampereen kasvu 1800-luvulla pitkälti Finlaysonin perustaman tehtaan ja sen tarvitseman työvoiman varassa.
Pumpulifabriikki Tampereella on suurin ja kaunein rakennus meidän maassamme. Siellä on 209 rautaista kangastuolia alinomaa liikkeellä, joista parhaat saavat 250 kyynärää [150 m] kangasta valmiiksi viikossa, ja 34 kehruuasetta yli kuuden tuhannen rullan kanssa, jotka valmistavat päälle 6000 naulaa [noin 2600 kg] pumpulilankaa viikossa. Siellä valmistetun tavaran hinta on vuosittain yli sata tuhatta hopearuplaa ja työntekijöitten luku nousee viiteen sataan. Paperiruukeista suurin ja meidän maamme kauneimpia rakennuksia on herra Frenckellin paperiruukki Tampereella. Siinä on sata työntekijää.
James Finlaysonin vuonna 1828 perustama pumpuli- eli puuvillatehdas oli 1840-luvulla Suomen suurin tehdas ja seuraavalla vuosikymmenellä jo Pohjoismaiden suurin. Tampereella oli tämän vanhasen julkaisemisaikaan hieman yli kaksi tuhatta asukasta. Puuvillatehdas kävi kahdella vesirattaalla, joista isompi oli noin yhdeksän metriä ja pienempi noin kuusi metriä korkea. 1840-luvulla tehtaassa ei vielä ollut sähkövaloa vaan tehdassalissa paloi 300 kirkasta "gaasivalkeaa". Kyseinen "gaasi" valmistettiin eri rakennuksessa ja juoksutettiin maanalaista "rautaruuhta" pitkin ylös tehtaaseen.
Myös Frenckellin paperitehdas oli edistyksellinen, sillä Maamiehen ystävä kertoi, että siellä "pahanpäiväsistä verhoksi kelvottomista ryysyn retkaleista tulee varsin valmista paperia". Toisin sanoen paperia tehtiin lumpuista. Tehtaassa kävi jo Suomen ensimmäinen paperikone, joka käynnistettiin vuonna 1842. Ensimmäiset yritykset paperin valmistamiseksi Tammerkosken rannalla ja samalla koko Suomessa olivat alkaneet 1780-luvulla. Paperin kysyntä siivitti Frenckellin suvun aatelisarvoon asti, sillä valtiopäivämies, kauppaneuvos Frans Frenckell aateloitiin vuonna 1868.
1840-luvun puolivälissä James Finlayson oli jo myynyt puuvillatehtaansa, jonka toiminta jatkui Nottbeckien johdolla. Finlayson palasi vanhuutensa päiviksi synnyinmaahansa Skotlantiin ja kuoli lapsettomana vuonna 1852 Edinburghissa. Hänet muistetaan Suomen teollisuuden isänä. Eikö hän tavallaan ole kaikkien tamperelaisten "esi-isä"? Olihan Tampereen kasvu 1800-luvulla pitkälti Finlaysonin perustaman tehtaan ja sen tarvitseman työvoiman varassa.
torstai 8. syyskuuta 2016
Tampereen markkinoilla
Turun viikkosanomat 27.10.1821
Siihen aikaan kun pellavakankaiden hinnat olivat halvemmat, toi akka liina- eli palttinakangasta Tampereen markkinoille. Kauppias tarjosi hänelle kuusi markkaa kyynärästä. Akka ei ymmärtänyt, paljonko se teki taalereissa, vaikka kauppias yritti sitä hänelle selittää. Akka sanoi: "Älä minua makoin markottele, pane mulle tasainen taaleri." Kauppias vastasi: "No saamaan lankeat." Näin myi se höperö akka palttinansa puolta vähempään hintaan, kuin hänelle oli tarjottu.
Tämä vanhanen eli vanha uutinen pilailee sen kustannuksella, ettei pellavakankaansa myynyt nainen ymmärtänyt rahan vaihtosuhdetta. Taalereita ja markkoja käytettiin Ruotsin vallan ajalla. Tapaus oli siis jo uutisen kirjoittamishetkellä vanha, ehkäpä 1800-luvun vaihteessa sattunut.
Ruotsin vallan aikaan taaleri oli tärkein rahayksikkö. 1600-luvun alussa kaksi hopeamarkkaa vastasi yhtä kuparitaaleria. Nainen tyytyi nyt yhteen taaleriin kyynärältä vaikka olisi voinut saada kuusi markkaa, uutisen mukaan kaksinkertaisen hinnan. 1800-luvun vaihteessa ilmeisesti kolme hopeamarkkaa olisi vastannut yhtä taaleria.
Kyynärä oli perusmitta ja pituudeltaan noin 60 cm. Joka kaupungilla oli entisaikaan omat mittansa, mistä juontuu sanonta "Porvoon mitalla" (reilusti). Mitä lienee "Tampereen mitalla" tarkoittanut? Virallisesti kyynärä oli kaksi jalkaa eli 24 tuumaa pitkä.
Akan myymä kangas oli pellavaa (Linum usitatissimum), joka on yksivuotinen Linaceae-suvun kuitu- ja öljykasvi. Ruotsin sana "lin", pellava, on ollut sekä kasvin latinankielisen nimen että suomen sanan "liinakangas" taustalla. Pellava on maailman vanhimpia viljelykasveja ja sitä on käytetty jo kivikaudella.
Pahoilla mielin totean, että hyväuskoista ihmistä on osattu huiputtaa kaupankäynnissä jo kaksisataa vuotta sitten. Kuinkahan moni ihminen nykyään miettii, mitä eurot ennen olivatkaan markoissa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)