Tampereen Sanomat 17.10.1882
Taksa, voimassa oleva vuokra-ajajille eli hyyry-kuskeille Tampereen kaupungissa 1. päivästä Lokakuuta 1882. Ajopalkat matkan jälkeen: Yksinkertaisesta ajosta sillan kumpasellakin puolella 25 penniä. Mustanlahden olutpryille [oluttehtaalle] ja haminaan 50 penniä. Ajosta Tammerkosken sillan ylitse lisääntyvät edelliset maksut 25 p. Seisaukset korkeintaan 1/4 tunnin viivytyksellä 25 p. Hatanpään kartanoon, rullaradoille Pispalan kylässä, Koukkuniemen huvilaan 1 mk 25 p. Hautausmaan matkasta itäpuolella koskea olevasta kaupunginosasta 1 mk 75 p. Samoin länsipuolella koskea olevasta kaupunginosasta 2 mk.
Tampereen maistraatti oli laatinut uudet ohjesäännöt ja taksat kaupungin vuokra-ajajille eli "hyyrykuskeille" ja "isvosikoille". Hyyrykuskiksi pääsyä anottiin maistraatilta, joka tutki hakijan iän, maineen ja soveliaisuuden tähän ammattiin. Ohjesäännössä oli kymmenen pykälää ja niitä oli noudatettava sakon ja ajo-oikeuden menettämisen uhalla. Ajuri ei ollut velvollinen kyyditsemään asiakkaita taksassa luetellun alueen ulkopuolelle. Siten julkisen liikenteen A-vyöhyke ulottui tuolloin Hatanpään kartanosta Kalevankankaalle, Koukkuniemeen, Mustanlahden satamaan ja Pispalan rullaradoille. Viimeksi mainittua rataa pitkin uitettiin tukkeja Näsi- ja Pyhäjärven välillä. Hämeensillan yli ajaminen lisäsi matkan hintaa. Ehkä ajateltiin, että kuskilla oli asemapaikka joko itä- tai länsipuolella kaupunkia ja sillan ylittäessään hän joutui väärälle puolelle Tamperetta.
Halutessaan matkustaja sai valita, että hän maksaa matkan mieluummin käytetyn ajan mukaan. Kuskin tuntipalkka oli kaksi markkaa. Jos matkustaja nousi välillä pois kyydistä, matkan hinta oli 1 markka 25 penniä. Jos ajaja odotti tunnin verran kyydittävää, hän sai odotusajalta palkkaa 75 penniä. Yöllä kello 12:sta eteenpäin aamukuuteen asti maksut olivat kaksinkertaiset. Hintoja voi verrata torihintoihin. Reilut 2,5 litraa eli kannullinen maitoa maksoi torilla 50 penniä. Kappa perunoita, reilut 4,5 litraa, maksoi 30 penniä. "Yksinkertaisesta ajosta" ansaitulla palkalla kuski ei saanut edes kapallista perunoita. Ajuriksi ryhtyvällä oli melko kovat alkuinvestoinnit, täytyihän hänellä olla hevonen ja rattaat. Ohjesäännöissä vieläpä korostettin, että hevosten piti olla hyvin ruokittuja ja ajokalujen ja valjaitten siistit, mukavat ja sievät sekä vuodenajan mukaiset. Kesti kauan, ennen kuin ajuri pääsi omilleen ammattinsa vaatimien kulkupelien aiheuttamasta rahanmenosta.
Ohjesäännöissä oli melko erikoisia pykäliä, jotka tarkensivat taksaa ja rajasivat asiakaskuntaa. Jos asiakas tilasi kuskilta meno-paluumatkan, hänen ei tarvinnut maksaa ajopalkkaa menomatkasta. Kaksi aikuista sai matkustaa yhden hinnalla, lisäksi alaikäiset lapset ja "siistit matkakapineet" pääsivät ilman maksua. Useampia henkilöitä ajuri ei saanut kerralla kuljettaakaan. Ajurilla piti olla hinnasto käden ulottuvilla ja rattaiden takana piti olla hänen numeronsa näkyvissä. Hänen oli ajettava varovasti, pysähdyttävä poliisin kehotuksesta, käyttäydyttävä säädyllisesti ja pidettävä itsensä siistinä. Taksan ylittäviä maksuja tai juomarahaa ei saanut pyytää. Kuski ei saanut myöskään astua alas rattailta kehottaakseen ohikulkijoita kyytiinsä. Kiellettyä oli niin ikään herättää ikävää huomiota kiljumalla ja piiskaamalla hevosta. Erikseen kiellettiin kuskia "ympärivetelemästä" juopuneita henkilöitä, elleivät nämä olleet matkalla asuntoonsa tai kaupungin "säilytyshuoneeseen", siis eräänlaiselle selviämisasemalle. Sen sijaan ajurin tuli kuljettaa virantoimituksessa olevaa poliisia ilman palkkiota. Tämä koski tilanteita, jolloin poliisi korjasi juopuneita kadulta tai otti kiinni muita pahantekijöitä. Eri asia oli, jos kiinniotettavalla oli rahaa maksaa ajurille.
Tampere oli jo melko iso kaupunki, asukkaita 14 000, ja siellä kävi paljon väkeä läheltä ja kauempaa. Ajureille oli varmasti paljon kysyntää. Voisi kuvitella, että junalla Helsingistä tuleva herrasväki matkatavaroineen tarvitsi rautatieasemalla ajuria ja pyysi esimerkiksi kyydin Mustanlahden satamaan, josta jatkoi matkaansa Teiskoon tai kauemmaksikin. Kaupungin oma työväki sen sijaan saattoi pitää ajurin kyydissä ajelemista herraskaisena ja kalliina huvina. 1880-luvulla oltiin totuttu kävelemään pitkiäkin matkoja ja matkantekoon varattiin paljon aikaa. Entisajan matkustavaisilla harvoin oli tulenpalava kiire. Vene, laiva ja juna ulottivat Tampereen vaikutusalueen rajat yhä kauemmas. Jos kaupungin oma ajuri jätti matkustajan taksa-alueensa rajalle, hyvässä lykyssä loppumatka maaseudulle taittui jonkun samaan suuntaan kulkevan isäntämiehen rattailla.
(Lähdetekstissä markan lyhenne on m. Vasta sitten kun pituutta alettiin mitata metreissä, markan lyhenteeksi tuli mk.)
tiistai 31. tammikuuta 2017
torstai 26. tammikuuta 2017
Sähkövalaistusta puuvillatehtaalla
Aamulehti 11.3.1882
Sähkövalaistusta. Puuvillatehtaalla [Tampereella] asetetaan nyt paraikaa sähkövalaistuksen johtajia [sähköjohtoja]. Ensi alussa tulee puoli kankuria [kutomosalia] ja molemmat konttoorit sähköllä valaistuksi, jota tarkoitusta varten tarvittavain liekkien luku nousee 240:een. Jos hanke hyvin onnistuu, valaistaan sittemmin toinen puoli kankuria ja tehtaan muut osat samalla tavalla. Sähkövalon toimeen paneva kone [turbiini], joka tulee käymään veden voimalla ja painaa 120 leiviskää [yli tuhat kiloa], on valmistettu Amerikassa ja maksaa noin 7 500 markkaa. Lyhdyt, tehdyt Pariisissa, ovat jo tänne saapuneet mutta eivät vielä ole paikoilleen asetetut, kuitenkin luullaan ensimäinen koe tämän uuden valaistusaineen kanssa tapahtuvan jo tulevalla viikolla. Työn pääjohtoa hoitaa insinööri K. [Carl] von Nottbeck.
Sähkövalo oli uusinta uutta, Thomas Alva Edisonin (1847-1931) keksintö. Ensimmäisten joukossa se otettiin käyttöön New Yorkissa, Lontoossa ja - tietenkin - Tampereella Suomessa. Finlaysonin tehtaanomistajan Wilhelm von Nottbeckin poika Carl von Nottbeck (1848-1904) oli Edisonin ikätoveri ja ilmeisen vakuuttunut siitä, että uusi valonlähde toimii isänkin tehtaalla.
Sähkövaloa kokeiltiin puuvillatehtaalla näytösluonteisesti 15. maaliskuuta 1882. Tällöin lamppuja oli paikoillaan 150. Yksi lamppu valaisi 50 steariinikynttilän voimalla. Koe onnistui täydellisesti ja yhtiö päätti kesän kuluessa asentaa sähkövalot koko tehtaalle. "Liekkejä" eli lamppuja ajateltiin tarvittavan tuhat kappaletta, joten päätettiin myös hankkia isompi, sadan hevosvoiman suuruinen turbiini, joka maksoi 35 000 markkaa. Lamput maksoivat 7 markkaa 50 penniä kappaleelta ja niiden arveltiin palavan 1 200 tuntia eli vuoden päivät.
Hanke oli äärettömän kallis, kun ajattelee että hautapaikan Kalevankankaalta sai tuohon aikaan neljällä markalla. Sähkövalaistus tuli kuitenkin maksamaan vain kolmasosan kaasuvalaistuksen kustannuksista. Lisäksi hankinta oli valtava parannus paloturvallisuuden kannalta, sillä rikkimennessään sähkövalo sammui sytyttämättä silti tulipaloa, toisin kuin kaasuvalo. Valonlähteenä sähkövalo oli erinomainen ja sitä kuvailtiin sanoilla kaunis, loistava, valkoisenhohtava ja kirkkaanheleä (Tampereen Sanomat 16.3.1882 ja Aamulehti 18.3.1882).
Tampereen Sanomat ja Aamulehti yrittivät parhaansa mukaan kuvailla lukijoille, millaisesta keksinnöstä oli kyse. Sanaa sähkölamppu tai hehkulamppu ei vielä käytetty vaan puhuttiin liekistä, leimusta, lasipallosta ja lyhdystä. "Pieneen lasikupukkaan" oli asetettu jouhen paksuinen hiilipyörre, johon sähkövirta kulki metallilankojen kautta. Hiili oli hiillytetty bambupuusta. Valo sytytettiin vääntämällä "lyhdyn likelle sovitettua ruuvia" eli katkaisijaa. Onnistuneen kokeen jälkeen juotiin maljat Edisonin kunniaksi sekä isä ja poika Nottbeckille ja hihkaistiin kolminkertainen hurraa-huuto.
Varsinaisen sähkölaitoksen perustamista tamperelaiset saivat odottaa vielä kuutisen vuotta. Siihen asti ja monelta osin sen jälkeenkin hyvä valaistus oli ylellisyyttä. Nykyihminen rentoutuu ja tunnelmoi kynttilän valossa mutta ennen 1880-lukua kaikki tärkeätkin askareet sisätiloissa tehtiin melkoisessa hämyvalaistuksessa. Puuvillatehtaan työntekijöiden näkökulmasta tehdassalin paremman valaistuksen on täytynyt olla suunnaton edistysaskel. Tämän jälkeen työpaikalle varmaankin meni mielellään ja tuottavuus työntekijää kohden kohosi.
Sähkövalaistusta. Puuvillatehtaalla [Tampereella] asetetaan nyt paraikaa sähkövalaistuksen johtajia [sähköjohtoja]. Ensi alussa tulee puoli kankuria [kutomosalia] ja molemmat konttoorit sähköllä valaistuksi, jota tarkoitusta varten tarvittavain liekkien luku nousee 240:een. Jos hanke hyvin onnistuu, valaistaan sittemmin toinen puoli kankuria ja tehtaan muut osat samalla tavalla. Sähkövalon toimeen paneva kone [turbiini], joka tulee käymään veden voimalla ja painaa 120 leiviskää [yli tuhat kiloa], on valmistettu Amerikassa ja maksaa noin 7 500 markkaa. Lyhdyt, tehdyt Pariisissa, ovat jo tänne saapuneet mutta eivät vielä ole paikoilleen asetetut, kuitenkin luullaan ensimäinen koe tämän uuden valaistusaineen kanssa tapahtuvan jo tulevalla viikolla. Työn pääjohtoa hoitaa insinööri K. [Carl] von Nottbeck.
Sähkövalo oli uusinta uutta, Thomas Alva Edisonin (1847-1931) keksintö. Ensimmäisten joukossa se otettiin käyttöön New Yorkissa, Lontoossa ja - tietenkin - Tampereella Suomessa. Finlaysonin tehtaanomistajan Wilhelm von Nottbeckin poika Carl von Nottbeck (1848-1904) oli Edisonin ikätoveri ja ilmeisen vakuuttunut siitä, että uusi valonlähde toimii isänkin tehtaalla.
Sähkövaloa kokeiltiin puuvillatehtaalla näytösluonteisesti 15. maaliskuuta 1882. Tällöin lamppuja oli paikoillaan 150. Yksi lamppu valaisi 50 steariinikynttilän voimalla. Koe onnistui täydellisesti ja yhtiö päätti kesän kuluessa asentaa sähkövalot koko tehtaalle. "Liekkejä" eli lamppuja ajateltiin tarvittavan tuhat kappaletta, joten päätettiin myös hankkia isompi, sadan hevosvoiman suuruinen turbiini, joka maksoi 35 000 markkaa. Lamput maksoivat 7 markkaa 50 penniä kappaleelta ja niiden arveltiin palavan 1 200 tuntia eli vuoden päivät.
Hanke oli äärettömän kallis, kun ajattelee että hautapaikan Kalevankankaalta sai tuohon aikaan neljällä markalla. Sähkövalaistus tuli kuitenkin maksamaan vain kolmasosan kaasuvalaistuksen kustannuksista. Lisäksi hankinta oli valtava parannus paloturvallisuuden kannalta, sillä rikkimennessään sähkövalo sammui sytyttämättä silti tulipaloa, toisin kuin kaasuvalo. Valonlähteenä sähkövalo oli erinomainen ja sitä kuvailtiin sanoilla kaunis, loistava, valkoisenhohtava ja kirkkaanheleä (Tampereen Sanomat 16.3.1882 ja Aamulehti 18.3.1882).
Tampereen Sanomat ja Aamulehti yrittivät parhaansa mukaan kuvailla lukijoille, millaisesta keksinnöstä oli kyse. Sanaa sähkölamppu tai hehkulamppu ei vielä käytetty vaan puhuttiin liekistä, leimusta, lasipallosta ja lyhdystä. "Pieneen lasikupukkaan" oli asetettu jouhen paksuinen hiilipyörre, johon sähkövirta kulki metallilankojen kautta. Hiili oli hiillytetty bambupuusta. Valo sytytettiin vääntämällä "lyhdyn likelle sovitettua ruuvia" eli katkaisijaa. Onnistuneen kokeen jälkeen juotiin maljat Edisonin kunniaksi sekä isä ja poika Nottbeckille ja hihkaistiin kolminkertainen hurraa-huuto.
Varsinaisen sähkölaitoksen perustamista tamperelaiset saivat odottaa vielä kuutisen vuotta. Siihen asti ja monelta osin sen jälkeenkin hyvä valaistus oli ylellisyyttä. Nykyihminen rentoutuu ja tunnelmoi kynttilän valossa mutta ennen 1880-lukua kaikki tärkeätkin askareet sisätiloissa tehtiin melkoisessa hämyvalaistuksessa. Puuvillatehtaan työntekijöiden näkökulmasta tehdassalin paremman valaistuksen on täytynyt olla suunnaton edistysaskel. Tämän jälkeen työpaikalle varmaankin meni mielellään ja tuottavuus työntekijää kohden kohosi.
tiistai 24. tammikuuta 2017
Uusi kirkko Tampereelle
Aamulehti 3.12.1881
Uuden kirkon valmistuminen ja vihkiminen, joka tapahtui marraskuun 27. päivänä, on tällä kertaa kaupunkimme huomattavin tapahtuma. ... Kirkon ulko- mutta erittäin sisäpuoli näyttää kauniilta, juhlalliselta, ja tekee katsojaan kunnioittavan vaikutuksen. Siihen on laskettu mahtuvan 2800 - 3000 henkeä, ja on se varustettu neljällä rautauunilla lämmitystä varten. Lähimmässä tulevaisuudessa hankitaan uudet urut. ... Alttaritaulu on tilattu ja kolme uutta, kaunisäänistä teräskelloa kutsuu seurakuntaa juhlallisesti herranhuoneeseen.
Tampereen "uusi kirkko" oli Aleksanterin kirkko, joka ironista kyllä nousi kaupungin vanhan eikä uuden hautausmaan viereen. Kirkon vihkiäisistä uutisoi Aamulehti kaikkien aikojen ensimmäisessä numerossaan. Vihkimisen toimittivat Messukylän kirkkoherra, rovasti Joosef Grönberg sekä Virolahden kirkkoherra Törnudd, Tampereen kirkkoherra Tallqwist ja Messukylän kappalainen Hermonen. Rovasti Grönberg saarnasi Luukkaan evankeliumin 19. luvun perusteella. Mahtoiko Grönberg verrata tamperlaisia ja erityisesti kaupungin porvareita Sakkeukseen, rikkaaseen ja syntiseen mieheen, joka kuitenkin lupasi antaa puolet omaisuudestaan köyhille?
Kirkko oli täynnä kansaa ja Aamulehti pahoitteli, ettei väkimäärän aiheuttaman "huminan" takia puhujan sanoja voinut kuulla kunnolla. Mitään äänentoistolaitteita tuohon aikaan ei ollut. Kuuluva ääni olikin 1800-luvulla yksi papin tärkeimmistä ominaisuuksista. Hetkeä pidettiin silti hyvin juhlallisena ja suuri soittokunta sekä kuoro oli säestämässä virsiä. Vihkimistilaisuuden jälkeen pidettiin sekä ruotsinkielinen että suomenkielinen jumalanpalvelus. Ensimmäisen adventin kunniaksi veisattiin Hoosianna-hymni ja tämä oli Aamulehden mukaan "juhlallisuuden korkein aste".
Kirkko oli arkkitehti Theodor Deckerin käsialaa ja sen kustannukset nousivat yli 400 000 markkaan. Kirkkosalin korkein kohta kohosi liki 19 metriin ja kirkon torni 58 metriin. Nimensä kirkko sai perustuskivensä laskupäivänä 2. maaliskuuta 1880. Päivä oli yleinen juhlapäivä Suomessa, sillä silloin vietettiin keisari Aleksanteri II:n 25-vuotisen vallassaolon riemupäivää. Perustusjuhlassa oli väkeä niin ikään runsaasti liikkeellä, enemmän kuin milloinkaan ennen Tampereella oli nähty. Tuolloin virsiä säesti kapellimestari Schneevoigtin 27-miehinen soittokunta, ilmeisesti sama joka myöhemmin soitti kirkon vihkiäisissäkin. Kirkon perustuskiven alle pantiin lyijylaatikko, joka sisälsi Suomessa tuolloin käytössä olleet kolikot: 20 markan kultarahan, 10 markan hopearahan, kahden ja yhden markan sekä 50 pennin ja 25 pennin hopearahat sekä kupariset 10 pennin, viiden pennin ja pennin kolikot.
Ilmeisesti tamperelaiset tottuivat tähän uuteen maamerkkiinsä Esplanadin eli Hämeenpuiston varrella varsin pian: siitä tuli arkinen osa katu- ja kaupunkikuvaa. Kirkon vihkiäisistä kertonut Aamulehti arveli silti, että kirkko tarjosi "varsinkin kauempaa tulijalle, joka ei niin usein sitä satu näkemään, sydäntä ylentävän näön". Vuotta myöhemmin, vuoden 1883 vaihtumista odotellessa Aleksanterin kirkko otettiin osaksi kaupungin uudenvuoden juhlallisuuksia. Kaupungin torvisoittokunta päätti soittaa kirkon tornista fanfaarin uudelle vuodelle. Tampereen Sanomien (30.12.1882) mukaan tämä oli "sievänläntäinen tapa".
Kirkon perustuskiven alle sijoitetussa laatikossa on myös kaupungin 100-vuotishistoriikki vuodelta 1879. Vaikka kirkko virallisesti juhlisti Aleksanteri II:n hallitusvaltaa, voisi ajatella myös, että kirkko juhlisti 100 vuotta täyttänyttä Tampereen kaupunkia. Samalla se toki juhlisti myös kaikkia kaupungin arjen ja juhlan askareissa ahertaneita asukkaita.
(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 3.3.1880 ja 30.11.1881.)
Uuden kirkon valmistuminen ja vihkiminen, joka tapahtui marraskuun 27. päivänä, on tällä kertaa kaupunkimme huomattavin tapahtuma. ... Kirkon ulko- mutta erittäin sisäpuoli näyttää kauniilta, juhlalliselta, ja tekee katsojaan kunnioittavan vaikutuksen. Siihen on laskettu mahtuvan 2800 - 3000 henkeä, ja on se varustettu neljällä rautauunilla lämmitystä varten. Lähimmässä tulevaisuudessa hankitaan uudet urut. ... Alttaritaulu on tilattu ja kolme uutta, kaunisäänistä teräskelloa kutsuu seurakuntaa juhlallisesti herranhuoneeseen.
Tampereen "uusi kirkko" oli Aleksanterin kirkko, joka ironista kyllä nousi kaupungin vanhan eikä uuden hautausmaan viereen. Kirkon vihkiäisistä uutisoi Aamulehti kaikkien aikojen ensimmäisessä numerossaan. Vihkimisen toimittivat Messukylän kirkkoherra, rovasti Joosef Grönberg sekä Virolahden kirkkoherra Törnudd, Tampereen kirkkoherra Tallqwist ja Messukylän kappalainen Hermonen. Rovasti Grönberg saarnasi Luukkaan evankeliumin 19. luvun perusteella. Mahtoiko Grönberg verrata tamperlaisia ja erityisesti kaupungin porvareita Sakkeukseen, rikkaaseen ja syntiseen mieheen, joka kuitenkin lupasi antaa puolet omaisuudestaan köyhille?
Kirkko oli täynnä kansaa ja Aamulehti pahoitteli, ettei väkimäärän aiheuttaman "huminan" takia puhujan sanoja voinut kuulla kunnolla. Mitään äänentoistolaitteita tuohon aikaan ei ollut. Kuuluva ääni olikin 1800-luvulla yksi papin tärkeimmistä ominaisuuksista. Hetkeä pidettiin silti hyvin juhlallisena ja suuri soittokunta sekä kuoro oli säestämässä virsiä. Vihkimistilaisuuden jälkeen pidettiin sekä ruotsinkielinen että suomenkielinen jumalanpalvelus. Ensimmäisen adventin kunniaksi veisattiin Hoosianna-hymni ja tämä oli Aamulehden mukaan "juhlallisuuden korkein aste".
Kirkko oli arkkitehti Theodor Deckerin käsialaa ja sen kustannukset nousivat yli 400 000 markkaan. Kirkkosalin korkein kohta kohosi liki 19 metriin ja kirkon torni 58 metriin. Nimensä kirkko sai perustuskivensä laskupäivänä 2. maaliskuuta 1880. Päivä oli yleinen juhlapäivä Suomessa, sillä silloin vietettiin keisari Aleksanteri II:n 25-vuotisen vallassaolon riemupäivää. Perustusjuhlassa oli väkeä niin ikään runsaasti liikkeellä, enemmän kuin milloinkaan ennen Tampereella oli nähty. Tuolloin virsiä säesti kapellimestari Schneevoigtin 27-miehinen soittokunta, ilmeisesti sama joka myöhemmin soitti kirkon vihkiäisissäkin. Kirkon perustuskiven alle pantiin lyijylaatikko, joka sisälsi Suomessa tuolloin käytössä olleet kolikot: 20 markan kultarahan, 10 markan hopearahan, kahden ja yhden markan sekä 50 pennin ja 25 pennin hopearahat sekä kupariset 10 pennin, viiden pennin ja pennin kolikot.
Ilmeisesti tamperelaiset tottuivat tähän uuteen maamerkkiinsä Esplanadin eli Hämeenpuiston varrella varsin pian: siitä tuli arkinen osa katu- ja kaupunkikuvaa. Kirkon vihkiäisistä kertonut Aamulehti arveli silti, että kirkko tarjosi "varsinkin kauempaa tulijalle, joka ei niin usein sitä satu näkemään, sydäntä ylentävän näön". Vuotta myöhemmin, vuoden 1883 vaihtumista odotellessa Aleksanterin kirkko otettiin osaksi kaupungin uudenvuoden juhlallisuuksia. Kaupungin torvisoittokunta päätti soittaa kirkon tornista fanfaarin uudelle vuodelle. Tampereen Sanomien (30.12.1882) mukaan tämä oli "sievänläntäinen tapa".
Kirkon perustuskiven alle sijoitetussa laatikossa on myös kaupungin 100-vuotishistoriikki vuodelta 1879. Vaikka kirkko virallisesti juhlisti Aleksanteri II:n hallitusvaltaa, voisi ajatella myös, että kirkko juhlisti 100 vuotta täyttänyttä Tampereen kaupunkia. Samalla se toki juhlisti myös kaikkia kaupungin arjen ja juhlan askareissa ahertaneita asukkaita.
(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 3.3.1880 ja 30.11.1881.)
keskiviikko 18. tammikuuta 2017
Mustat tanssitytöt Tampereella
Tampereen Sanomat 7.9.1881
Tulkaa katsoon! Tulkaa katsoon! Markkina-aikana näytetään entisessä Oslanderin talossa Hämeenkatu N:o 36 kello 10 e.p.p. kello 10 j.p.p. [kello 10-22] sunnuntaina kello 6-10 j.p.p. [kello 18-22] kaksi [mustaihoista] naista Mobile Alabamasta Mississippivirran vieressä, jotka laulavat ja tanssivat kansantanssejansa. Ketti Janson on 27 vuoden vanha ja on ollut orjana Etelä-Amerikassa; Alice Rosseu, 11 vuoden vanha, on sisareni tytär. Syömme parhaiten tuoretta lihaa, merirapuja, simpukoita ja ranskanleipää. Meidät vietteli ruotsalainen merikapteeni laivaansa, josta Ruotsiin tultuamme karkasimme. Tahdon huomauttaa että kaikkialla kuin meitä on näytetty olemme voittaneet yleisön suosion ja mielihyvyyden, jota samaa toivomme täälläkin. Olemme siististi puettu, joten herrasnaiset ja herrat voivat käydä meitä katsomaan. Kaikkia, suuria ja vähäsiä kehoitamme tulemaan meitä katsoon. Näytäntö kestää 1/2 tuntia. Sisällepääsö 50 ja 25 penniä. Kunnioituksella Ketti Janson Etelä-Amerikasta
Ensimmäisen kerran mustaihoisia show-alan ihmisiä esiintyi Tampereella. Heitä mainostettiin harvinaisen suurella ilmoituksella. Käännös oli hieman ontuva, naiset olivat Yhdysvaltojen Alabamasta, eivät Etelä-Amerikasta. Lähes kesken lauseen kerronta vaihtuu minä-muotoon ja syntyy vaikutelma, että esittely on vanhemman naisen itsensä kertomaa. Todennäköisesti naisilla oli kuitenkin jonkinlainen manageri, joka kierrätti heitä markkinoilla eri puolilla Suomea, kenties otti ison osan pääsylipputuloistakin. Mainosteksti on tämän managerin kynäilemä.
Naisista kerrotaan sanomalehdissä myös pari vuotta myöhemmin, jolloin he esiintyivät Vähänkyrön ja Jalasjärven markkinoilla. Tällöin vanhempaa naista mainitaan edelleen 27-vuotiaaksi. He lauloivat, tanssivat ja "tekivätpä temppuja, konstia, joita emme konsanaan ole uneksiakaan voineet", Vaasan Lehti kertoi 25.1.1883. Lehti hämmästeli myös vanhemman esiintyjän lihavuutta: "harvassa löytyy noin muhkeaa kahvitätiä". Kahvitäti viittasi ehkä siihen, että esiintyjän iho oli kahvinmusta. Naisen ohjelmanumeroon kuului myös tulennielijänä esiintyminen. Nuorempi nainen osasi laulaa vähän suomeksikin. Yleisö nauroi esitykselle "suun täydeltä". Pohdittiin myös, mihin naiset käyttävät esiintymispalkkionsa ja todettiin, että heidän pitäisi koota varoja itsensä kasvattamiseen ja opiskeluun eikä nautintoihin ja ylellisyyteen. "Nuo hyväkkäät ovat saaneet sadoin markoin illassa", Vaasan lehdessä kadehdittiin 11.6.1883.
Oli ymmärrettävää, että suomalaiset olivat uteliaita näkemään tummaihoisia ihmisiä ensimmäistä kertaa elämässään. Satamakaupungeissa Turussa ja Raumalla nähtiin silloin tällöin mustia merimiehiä ja he herättivät niin suurta huomiota, etteivät saaneet kulkea kadulla rauhassa ilman ihmettelevää kansanjoukkoa. Tummaihoisista oltiin yleensä vain luettu lehtien ulkomaanuutisista. Ajan lehdet saattoivat hämmästellä esimerkiksi sitä, että mustia toimi Yhdysvalloissa opettajina ja sanomalehdentoimittajina. Tamperelaiset saivat lukea jutun pumpulin eli puuvillan alkuperästä, jossa kerrottiin että paras pumpuli tuli Pohjois-Amerikasta ja sen poimijat olivat mustia. Näitä kirjoituksia ei välttämättä tarkoitettu loukkaaviksi tai rasistisiksi. Sen sijaan vuonna 1883 lehdestä toiseen kiertänyt kahvinvalmistukseen liittynyt kehotus oli ajatusperustaltaan rasistinen. Suomalaisia valistettiin, että kahvipavut pitäisi pestä ennen käyttöä, koska pavut olivat mustaihoisten poimimia ja nämä käsittelivät niitä epäsiististi.
(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 27.10.1880, Sanomia Turusta 17.7.1880, 29.9.1883, Kuopion Sanomat 2.11.1882, Hämeen Sanomat 16.1.1883 ja Rauman Lehti 11.8.1883.)
Tulkaa katsoon! Tulkaa katsoon! Markkina-aikana näytetään entisessä Oslanderin talossa Hämeenkatu N:o 36 kello 10 e.p.p. kello 10 j.p.p. [kello 10-22] sunnuntaina kello 6-10 j.p.p. [kello 18-22] kaksi [mustaihoista] naista Mobile Alabamasta Mississippivirran vieressä, jotka laulavat ja tanssivat kansantanssejansa. Ketti Janson on 27 vuoden vanha ja on ollut orjana Etelä-Amerikassa; Alice Rosseu, 11 vuoden vanha, on sisareni tytär. Syömme parhaiten tuoretta lihaa, merirapuja, simpukoita ja ranskanleipää. Meidät vietteli ruotsalainen merikapteeni laivaansa, josta Ruotsiin tultuamme karkasimme. Tahdon huomauttaa että kaikkialla kuin meitä on näytetty olemme voittaneet yleisön suosion ja mielihyvyyden, jota samaa toivomme täälläkin. Olemme siististi puettu, joten herrasnaiset ja herrat voivat käydä meitä katsomaan. Kaikkia, suuria ja vähäsiä kehoitamme tulemaan meitä katsoon. Näytäntö kestää 1/2 tuntia. Sisällepääsö 50 ja 25 penniä. Kunnioituksella Ketti Janson Etelä-Amerikasta
Ensimmäisen kerran mustaihoisia show-alan ihmisiä esiintyi Tampereella. Heitä mainostettiin harvinaisen suurella ilmoituksella. Käännös oli hieman ontuva, naiset olivat Yhdysvaltojen Alabamasta, eivät Etelä-Amerikasta. Lähes kesken lauseen kerronta vaihtuu minä-muotoon ja syntyy vaikutelma, että esittely on vanhemman naisen itsensä kertomaa. Todennäköisesti naisilla oli kuitenkin jonkinlainen manageri, joka kierrätti heitä markkinoilla eri puolilla Suomea, kenties otti ison osan pääsylipputuloistakin. Mainosteksti on tämän managerin kynäilemä.
Naisista kerrotaan sanomalehdissä myös pari vuotta myöhemmin, jolloin he esiintyivät Vähänkyrön ja Jalasjärven markkinoilla. Tällöin vanhempaa naista mainitaan edelleen 27-vuotiaaksi. He lauloivat, tanssivat ja "tekivätpä temppuja, konstia, joita emme konsanaan ole uneksiakaan voineet", Vaasan Lehti kertoi 25.1.1883. Lehti hämmästeli myös vanhemman esiintyjän lihavuutta: "harvassa löytyy noin muhkeaa kahvitätiä". Kahvitäti viittasi ehkä siihen, että esiintyjän iho oli kahvinmusta. Naisen ohjelmanumeroon kuului myös tulennielijänä esiintyminen. Nuorempi nainen osasi laulaa vähän suomeksikin. Yleisö nauroi esitykselle "suun täydeltä". Pohdittiin myös, mihin naiset käyttävät esiintymispalkkionsa ja todettiin, että heidän pitäisi koota varoja itsensä kasvattamiseen ja opiskeluun eikä nautintoihin ja ylellisyyteen. "Nuo hyväkkäät ovat saaneet sadoin markoin illassa", Vaasan lehdessä kadehdittiin 11.6.1883.
Oli ymmärrettävää, että suomalaiset olivat uteliaita näkemään tummaihoisia ihmisiä ensimmäistä kertaa elämässään. Satamakaupungeissa Turussa ja Raumalla nähtiin silloin tällöin mustia merimiehiä ja he herättivät niin suurta huomiota, etteivät saaneet kulkea kadulla rauhassa ilman ihmettelevää kansanjoukkoa. Tummaihoisista oltiin yleensä vain luettu lehtien ulkomaanuutisista. Ajan lehdet saattoivat hämmästellä esimerkiksi sitä, että mustia toimi Yhdysvalloissa opettajina ja sanomalehdentoimittajina. Tamperelaiset saivat lukea jutun pumpulin eli puuvillan alkuperästä, jossa kerrottiin että paras pumpuli tuli Pohjois-Amerikasta ja sen poimijat olivat mustia. Näitä kirjoituksia ei välttämättä tarkoitettu loukkaaviksi tai rasistisiksi. Sen sijaan vuonna 1883 lehdestä toiseen kiertänyt kahvinvalmistukseen liittynyt kehotus oli ajatusperustaltaan rasistinen. Suomalaisia valistettiin, että kahvipavut pitäisi pestä ennen käyttöä, koska pavut olivat mustaihoisten poimimia ja nämä käsittelivät niitä epäsiististi.
(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 27.10.1880, Sanomia Turusta 17.7.1880, 29.9.1883, Kuopion Sanomat 2.11.1882, Hämeen Sanomat 16.1.1883 ja Rauman Lehti 11.8.1883.)
tiistai 17. tammikuuta 2017
Puuvillatehtaan ruumisvaunut
Tampereen Sanomat 2.3.1881
Ruumisvaunuista on tänä talvena ollut tuntuva puute, kun hautausmaan kauemmaksi jouduttua ei yhtenä iltana voida kahta ruumista sinne erityisillä ajoneuvoilla viedä. Tämän puutteen poistamiseksi toimittaa puumulitehtaan [puuvillatehtaan] väestö nyt itsellensä omat ruumisvaunut. Vaunumaakari Waltman on ottanut ne tehdäksensä 675 markalla ja satulamaakari Rosengrén ajokalut 150 markalla. Tehtaan isäntä W. von Nottbeck suorittaa maksuista 500 mk, jäännöksen tehtaan työväki.
Tampereelle perustettiin uusi hautausmaa Kalevankankaalle vuonna 1880. Kaupungissa oli jo yli 13600 asukasta ja kuolleita vuonna 1880 yhteensä 370. Hautajaisia oli useammat joka viikko mutta ilmeisesti vain yhdet vaunut ruumiin kuljettamiseen. Puuvillatehtaan työläiset tekivätkin melko kalliin investoinnin hankkiessaan tehtaalle omat ruumisvaunut. Vaunut oli todennäköisesti tarkoitettu myös tehtaalaisten perheenjäsenten ja sukulaisten hautajaisia varten.
Uusi hautausmaa oli tamperelaisia kuohuttanut asia, sillä sen koettiin sijaitsevan kaukana kaupungista. Hautausmaan vihki käyttöön rovasti Grönberg 25. heinäkuuta 1880. Vanha hautausmaa kaupungin länsipuolella tunnettiin "rauhallisena puistona ja ihanan kukkatarhana" ja Kalevankaan vihkiäisiin osallistunut tamperelainen kauhisteli: "Kylmältä tuntui sydän ajatellessa joutuvansa lepäämään tänne autioon kuivaan hiekka-aroon pienten, vähäpätöisten mäntyin joukkoon" (Koi 27.7.1880).
Myös kirkolliskokouksessa elokuussa 1880 todettiin, että uusi hautausmaa oli sangen ikävä, kun pienet männyt peittivät sen pintaa toisin paikoin hyvinkin tiheään. Kalevankagas koettiin tuuliseksi ja kylmäksi paikaksi, joka etenkin talvisin oli vaarallinen papin, lukkarin ja saattoväen terveydelle. Koska kirkon kellotornista ei voinut nähdä hautaussaaton liikkeitä, hautausmaan portille jouduttiin pystyttämään merkkitanko. Kesällä siihen vedettiin valkoinen, talvella musta lippu ja pimeän aikaan lyhty merkiksi kellojen soittajille.
Kaupungin ruumisvaunujen pito annettiin urakalle vähiten maksua vaativalle ja niiden ajajalle hankittiin hattu kiiltonahasta. Haudankaivaksi lupautui räätäri [räätäli] Ståhlman ja hänelle maksettiin kaivuumaksu yksityishaudoista 3 markkaa. Yksityishauta oli kooltaan 4 x 1,5 kyynärää (2,4 m x 0,9 m) ja maksoi 4 markkaa. Sukuhaudan 4 x 4 kyynärää (2,4 m x 2,4 m) sai ostettua 12 markalla ja jokaiselta haudattavalta oli maksettava kaivajalle 4 markkaa. Köyhimpiä varten oli lisäksi linjahautoja, joista hautapaikan sai yhdellä markalla ja suorittamalla kaivuumaksua 1 - 1,5 markkaa.
Hautauskuluja lisäsi se, että "ruumiita veisaavalle papille" piti maksaa erityinen veisuuraha 2 markkaa ruumiilta sekä hänen matkakulunsa eli hevoskyyti. Luonnollisesti vainajalle hankittiin myös arkku ja varakkaimmilla oli hautajaisten jälkeen jonkinlainen kahvi- tai muistotilaisuus. Hautakiveen varaa on ollut vain rikkailla, puiset ristit lienevät olleet tavallisimpia muistomerkkejä. Jos samasta perheestä kuoli lyhyellä ajalla useampia perheenjäseniä, hautajaiskulut ovat saattaneet olla melko isokin taloudellinen rasite. Ensimmäinen Kalevankankaalle haudattu oli työmies Lindán-vainajan muutaman kuukauden vanha poikalapsi. Kaupunkilaisten suunnitelmissa oli koota vapaaehtoisvoimin varoja muistomerkin pystyttämiseksi tämän ensimmäisen vainajan haudalle.
(Lähteenä myös Koi 3.8.1880, 26.10.1880 ja Tampereen Sanomat 4.8.1880, 21.8.1880, 5.1.1881.)
Ruumisvaunuista on tänä talvena ollut tuntuva puute, kun hautausmaan kauemmaksi jouduttua ei yhtenä iltana voida kahta ruumista sinne erityisillä ajoneuvoilla viedä. Tämän puutteen poistamiseksi toimittaa puumulitehtaan [puuvillatehtaan] väestö nyt itsellensä omat ruumisvaunut. Vaunumaakari Waltman on ottanut ne tehdäksensä 675 markalla ja satulamaakari Rosengrén ajokalut 150 markalla. Tehtaan isäntä W. von Nottbeck suorittaa maksuista 500 mk, jäännöksen tehtaan työväki.
Tampereelle perustettiin uusi hautausmaa Kalevankankaalle vuonna 1880. Kaupungissa oli jo yli 13600 asukasta ja kuolleita vuonna 1880 yhteensä 370. Hautajaisia oli useammat joka viikko mutta ilmeisesti vain yhdet vaunut ruumiin kuljettamiseen. Puuvillatehtaan työläiset tekivätkin melko kalliin investoinnin hankkiessaan tehtaalle omat ruumisvaunut. Vaunut oli todennäköisesti tarkoitettu myös tehtaalaisten perheenjäsenten ja sukulaisten hautajaisia varten.
Uusi hautausmaa oli tamperelaisia kuohuttanut asia, sillä sen koettiin sijaitsevan kaukana kaupungista. Hautausmaan vihki käyttöön rovasti Grönberg 25. heinäkuuta 1880. Vanha hautausmaa kaupungin länsipuolella tunnettiin "rauhallisena puistona ja ihanan kukkatarhana" ja Kalevankaan vihkiäisiin osallistunut tamperelainen kauhisteli: "Kylmältä tuntui sydän ajatellessa joutuvansa lepäämään tänne autioon kuivaan hiekka-aroon pienten, vähäpätöisten mäntyin joukkoon" (Koi 27.7.1880).
Myös kirkolliskokouksessa elokuussa 1880 todettiin, että uusi hautausmaa oli sangen ikävä, kun pienet männyt peittivät sen pintaa toisin paikoin hyvinkin tiheään. Kalevankagas koettiin tuuliseksi ja kylmäksi paikaksi, joka etenkin talvisin oli vaarallinen papin, lukkarin ja saattoväen terveydelle. Koska kirkon kellotornista ei voinut nähdä hautaussaaton liikkeitä, hautausmaan portille jouduttiin pystyttämään merkkitanko. Kesällä siihen vedettiin valkoinen, talvella musta lippu ja pimeän aikaan lyhty merkiksi kellojen soittajille.
Kaupungin ruumisvaunujen pito annettiin urakalle vähiten maksua vaativalle ja niiden ajajalle hankittiin hattu kiiltonahasta. Haudankaivaksi lupautui räätäri [räätäli] Ståhlman ja hänelle maksettiin kaivuumaksu yksityishaudoista 3 markkaa. Yksityishauta oli kooltaan 4 x 1,5 kyynärää (2,4 m x 0,9 m) ja maksoi 4 markkaa. Sukuhaudan 4 x 4 kyynärää (2,4 m x 2,4 m) sai ostettua 12 markalla ja jokaiselta haudattavalta oli maksettava kaivajalle 4 markkaa. Köyhimpiä varten oli lisäksi linjahautoja, joista hautapaikan sai yhdellä markalla ja suorittamalla kaivuumaksua 1 - 1,5 markkaa.
Hautauskuluja lisäsi se, että "ruumiita veisaavalle papille" piti maksaa erityinen veisuuraha 2 markkaa ruumiilta sekä hänen matkakulunsa eli hevoskyyti. Luonnollisesti vainajalle hankittiin myös arkku ja varakkaimmilla oli hautajaisten jälkeen jonkinlainen kahvi- tai muistotilaisuus. Hautakiveen varaa on ollut vain rikkailla, puiset ristit lienevät olleet tavallisimpia muistomerkkejä. Jos samasta perheestä kuoli lyhyellä ajalla useampia perheenjäseniä, hautajaiskulut ovat saattaneet olla melko isokin taloudellinen rasite. Ensimmäinen Kalevankankaalle haudattu oli työmies Lindán-vainajan muutaman kuukauden vanha poikalapsi. Kaupunkilaisten suunnitelmissa oli koota vapaaehtoisvoimin varoja muistomerkin pystyttämiseksi tämän ensimmäisen vainajan haudalle.
(Lähteenä myös Koi 3.8.1880, 26.10.1880 ja Tampereen Sanomat 4.8.1880, 21.8.1880, 5.1.1881.)
keskiviikko 11. tammikuuta 2017
Kerjäläislapset Tampereella
Tampereen Sanomat 26.2.1881
Työhuone Tampereella avataan ensi tiistaina maaliskuun 1. päivänä. Laitos sijaitsee Itäisen Esplanatikadun [Hämeenpuiston] varrella talossa n:o 147 eli seppä Ahlqvistin talossa. Se on avoinna kaikkina arkipäivinä. Köyhät lapset, olkoot kotoisin Tampereelta eli muualta, saavat siellä ruokaa työtä vastaan. Toimikunta katsoo tarpeelliseksi yleisöä huomauttaa: a) älkäät antako almuja kerjääville lapsille, b) osoittakaat kerjääviä lapsia työhuoneeseen.
Tampereella oli kerjäläislapsia. He eivät olleet orpoja vaan vähävaraisten vanhempien lapsia. Vanhempia pyydettiinkin kirjoittamaan lapsilleen todistus, jossa ilmoitetaan lapsen nimi, asunto ja vanhempien nimi. Kehotettiin myös pesemään lapsen kasvot ennen työhuoneelle lähettämistä. Kyseessä oli siten eräänlainen köyhien lasten päivähoitopaikka sillä edellytyksellä, että lapset tekevät työtä. Tamperelaisille ilmoitettiin, että "mukavia lasten toimitettavia töitä otetaan vastaan työhuoneessa".
Työhuoneen säännöt julkaistiin Tampereen Sanomissa 2.3.1881. Tarkoituksena oli hankkia työtä ja tarjota "kohtuullista ruokaa" lapsille, jotka muuten kerjäisivät. Rikoksista rangaistuja lapsia paikkaan ei otettu. Lapset neljännestä ikävuodesta ylöspäin olivat sinne tervetulleita mutta 12-vuotiaiden oletettiin jo etsivän itselleen työpaikan muualta. Jos lapsi ei asunut Tampereella, hänet lähetettiin takaisin kotiseudulleen neljän päivän jälkeen. Lapsille annettiin käsityöopetusta ja heidät ohjattiin käymään koulua.
Lasten työ tarkoitti käytännössä käsitöitä. Työhuoneella tehtiin vaatteiden ja jalkineiden paikkausta. Jo seuraavana päivänä työhuoneen avaamisesta sinne ilmestyi 81 lasta, joista 33 oli poikia ja 48 tyttöjä (Koi 4.3.1881). "Tällä viikolla on hoidettu työhuoneessa 111 pienokaista", Tampereen Sanomat kertoi 19.3.1881. Työ aloitettiin lapsen omien vaatteiden paikkauksesta mutta työhuone antoi vaatteet niille lapsille, "joiden omista rievuista ei enään ole voitu mitään kokoon saada" (Tampereen Sanomat 2.4.1881).
Tampereen väkiluku oli jo 13 500 asukkaan tienoilla. Kaikilla työssäkäyvillä vanhemmilla ei ollut varaa tai mahdollisuutta järjestää lapsilleen hoitajaa ja lapset olivat päivisin oman onnensa nojassa. Leskien tai muusta syystä yksinhuoltajavanhempien lapsilla oli varmasti vaikeaa. Ilmeisesti Tampereella oli kierrellyt lapsiryhmiä kerjäämässä ruokaa ja tähän puututtiin työhuoneen perustamisella. Toiminta alkoi hyväntekeväisyytenä mutta lapsien suuri määrä, yli sata lasta, edellytti pian kaupungin avustuksen saamista lasten työhuoneelle. Leikki on lapsen työtä -lausetta ei vielä ollut keksittykään vaan pidettiin selvänä asiana, että lapsen pienestä pitäen oli ansaittava elantonsa työllä.
Työhuone Tampereella avataan ensi tiistaina maaliskuun 1. päivänä. Laitos sijaitsee Itäisen Esplanatikadun [Hämeenpuiston] varrella talossa n:o 147 eli seppä Ahlqvistin talossa. Se on avoinna kaikkina arkipäivinä. Köyhät lapset, olkoot kotoisin Tampereelta eli muualta, saavat siellä ruokaa työtä vastaan. Toimikunta katsoo tarpeelliseksi yleisöä huomauttaa: a) älkäät antako almuja kerjääville lapsille, b) osoittakaat kerjääviä lapsia työhuoneeseen.
Tampereella oli kerjäläislapsia. He eivät olleet orpoja vaan vähävaraisten vanhempien lapsia. Vanhempia pyydettiinkin kirjoittamaan lapsilleen todistus, jossa ilmoitetaan lapsen nimi, asunto ja vanhempien nimi. Kehotettiin myös pesemään lapsen kasvot ennen työhuoneelle lähettämistä. Kyseessä oli siten eräänlainen köyhien lasten päivähoitopaikka sillä edellytyksellä, että lapset tekevät työtä. Tamperelaisille ilmoitettiin, että "mukavia lasten toimitettavia töitä otetaan vastaan työhuoneessa".
Työhuoneen säännöt julkaistiin Tampereen Sanomissa 2.3.1881. Tarkoituksena oli hankkia työtä ja tarjota "kohtuullista ruokaa" lapsille, jotka muuten kerjäisivät. Rikoksista rangaistuja lapsia paikkaan ei otettu. Lapset neljännestä ikävuodesta ylöspäin olivat sinne tervetulleita mutta 12-vuotiaiden oletettiin jo etsivän itselleen työpaikan muualta. Jos lapsi ei asunut Tampereella, hänet lähetettiin takaisin kotiseudulleen neljän päivän jälkeen. Lapsille annettiin käsityöopetusta ja heidät ohjattiin käymään koulua.
Lasten työ tarkoitti käytännössä käsitöitä. Työhuoneella tehtiin vaatteiden ja jalkineiden paikkausta. Jo seuraavana päivänä työhuoneen avaamisesta sinne ilmestyi 81 lasta, joista 33 oli poikia ja 48 tyttöjä (Koi 4.3.1881). "Tällä viikolla on hoidettu työhuoneessa 111 pienokaista", Tampereen Sanomat kertoi 19.3.1881. Työ aloitettiin lapsen omien vaatteiden paikkauksesta mutta työhuone antoi vaatteet niille lapsille, "joiden omista rievuista ei enään ole voitu mitään kokoon saada" (Tampereen Sanomat 2.4.1881).
Tampereen väkiluku oli jo 13 500 asukkaan tienoilla. Kaikilla työssäkäyvillä vanhemmilla ei ollut varaa tai mahdollisuutta järjestää lapsilleen hoitajaa ja lapset olivat päivisin oman onnensa nojassa. Leskien tai muusta syystä yksinhuoltajavanhempien lapsilla oli varmasti vaikeaa. Ilmeisesti Tampereella oli kierrellyt lapsiryhmiä kerjäämässä ruokaa ja tähän puututtiin työhuoneen perustamisella. Toiminta alkoi hyväntekeväisyytenä mutta lapsien suuri määrä, yli sata lasta, edellytti pian kaupungin avustuksen saamista lasten työhuoneelle. Leikki on lapsen työtä -lausetta ei vielä ollut keksittykään vaan pidettiin selvänä asiana, että lapsen pienestä pitäen oli ansaittava elantonsa työllä.
tiistai 10. tammikuuta 2017
Kaksi jättiläistä Mänttään
Uusi Suometar 19.1.1881
Mänttä paisuu ruumiinsa puolesta; uusi paperitehdas, joka talven kuluessa tulee käymiseen, on hyvä todistus asialle. ... Niinpä saapui tänne tämän kuun (tammikuun) kuudentena päivänä kaksi jättiläistä, jommoisia ei ainakaan näillä seuduin ennen ole nähty. Ensinnäkin vetää huomion puoleensa tuo pallon muotoinen, 9 jalkaa [2,7 m] läpimitaten, rautainen lumppujen hautomuskuula, joka painaa 875 leiviskää [7437,5 kg]. Toinen, lumppujen hautomuskattila, 24 jalkaa [7 m] pitkä ja 5 jalkaa [1,5 m] läpimitaten, joka on melkein kirnun muotoinen, painaa 500 leiviskää [4250 kg].
Oli melkoinen operaatio saada painavia, paperinvalmistuksessa käytettäviä kattiloita kuljetetuksi Tampereelta Mänttään. Keväällä 1881 G. A. Serlachius (1830-1901) avasi sinne uuden paperitehtaan. Serlachius oli perustanut Mänttään puuhiomon vuonna 1868 ja nyt yritystä laajennettiin. Mänttään ei ollut vielä kunnollista tietä. Kevyempää kuormaa olisi voitu kuljettaa talviteitä eli jäitä pitkin mutta usean tonnin painoiset kattilat olisivat uponneet jäihin. Niinpä kattiloiden kulku maanteitä myöten Tampereelta Mänttään kesti yhdeksän päivää.
Aikalaisten näkökulmasta kattiloiden kuljetus kävi silti joutuisasti, sillä matkan varrella oli vahvistettava siltoja ja purettava liian ahtaita portteja. Kuorman edellä jouduttiin erikseen vetämään lumiauraa. Painavampaa kattilaa oli vetämässä 12 hevosta, kevyempää kattilaa veti 10 hevosta. Kuljetusta turvaamassa hääri 40 miestä. Urakoitsijana toimi talonomistaja Rosenlind Tampereelta. Mäntän tehtaalle tuotiin kevään kuluessa vielä kolmas jättiläiskattila. Urakan kustannukset olivat kaksi tuhatta markkaa. Kyse oli valtavasta rahasummasta, jolla olisi saanut vaikkapa rakennettua puutalon kaupunkiin. Esimerkiksi kanttorin vuosipalkka Turussa oli 2000 markkaa.
Se, että tällaiseen voimanponnistukseen ylipäänsä ryhdyttiin, kertoo Serlachiuksen uskosta asiaansa. Hän oli perustanut puuhiomonsa käytännössä katsoen erämaahan teollisuudessa tarvittavan voimanlähteen eli kosken tuntumaan. Pieni teollisuusyhdyskunta syntyi ja lähti kasvamaan hänen yritteliäisyytensä varassa. Alunperin Serlachius oli tamperelainen apteekkari. Se minkä farmasia hänessä menetti koitui Suomen paperiteollisuuden hyödyksi.
Mänttä paisuu ruumiinsa puolesta; uusi paperitehdas, joka talven kuluessa tulee käymiseen, on hyvä todistus asialle. ... Niinpä saapui tänne tämän kuun (tammikuun) kuudentena päivänä kaksi jättiläistä, jommoisia ei ainakaan näillä seuduin ennen ole nähty. Ensinnäkin vetää huomion puoleensa tuo pallon muotoinen, 9 jalkaa [2,7 m] läpimitaten, rautainen lumppujen hautomuskuula, joka painaa 875 leiviskää [7437,5 kg]. Toinen, lumppujen hautomuskattila, 24 jalkaa [7 m] pitkä ja 5 jalkaa [1,5 m] läpimitaten, joka on melkein kirnun muotoinen, painaa 500 leiviskää [4250 kg].
Oli melkoinen operaatio saada painavia, paperinvalmistuksessa käytettäviä kattiloita kuljetetuksi Tampereelta Mänttään. Keväällä 1881 G. A. Serlachius (1830-1901) avasi sinne uuden paperitehtaan. Serlachius oli perustanut Mänttään puuhiomon vuonna 1868 ja nyt yritystä laajennettiin. Mänttään ei ollut vielä kunnollista tietä. Kevyempää kuormaa olisi voitu kuljettaa talviteitä eli jäitä pitkin mutta usean tonnin painoiset kattilat olisivat uponneet jäihin. Niinpä kattiloiden kulku maanteitä myöten Tampereelta Mänttään kesti yhdeksän päivää.
Aikalaisten näkökulmasta kattiloiden kuljetus kävi silti joutuisasti, sillä matkan varrella oli vahvistettava siltoja ja purettava liian ahtaita portteja. Kuorman edellä jouduttiin erikseen vetämään lumiauraa. Painavampaa kattilaa oli vetämässä 12 hevosta, kevyempää kattilaa veti 10 hevosta. Kuljetusta turvaamassa hääri 40 miestä. Urakoitsijana toimi talonomistaja Rosenlind Tampereelta. Mäntän tehtaalle tuotiin kevään kuluessa vielä kolmas jättiläiskattila. Urakan kustannukset olivat kaksi tuhatta markkaa. Kyse oli valtavasta rahasummasta, jolla olisi saanut vaikkapa rakennettua puutalon kaupunkiin. Esimerkiksi kanttorin vuosipalkka Turussa oli 2000 markkaa.
Se, että tällaiseen voimanponnistukseen ylipäänsä ryhdyttiin, kertoo Serlachiuksen uskosta asiaansa. Hän oli perustanut puuhiomonsa käytännössä katsoen erämaahan teollisuudessa tarvittavan voimanlähteen eli kosken tuntumaan. Pieni teollisuusyhdyskunta syntyi ja lähti kasvamaan hänen yritteliäisyytensä varassa. Alunperin Serlachius oli tamperelainen apteekkari. Se minkä farmasia hänessä menetti koitui Suomen paperiteollisuuden hyödyksi.
torstai 5. tammikuuta 2017
Oluenmyynti herätti paheksuntaa Tampereella
Tampereen Sanomat 3.11.1880
Olutmyymälöistä. Muuanna päivänä tänä syksynä, kun lunta oli jo maa harmaana, nähtiin eräs paljasjalkainen poika juoksevan ulos paperossi [tupakka] suussa yhdestä olutpuodista, ja samaa kipakkaa pistävän pitkin katua. Pojalla näytti olevan kiiru työpaikalleen, hän oli tehtaalainen, sillä jälkimäiset sinne riensivät jo puoli juoksua. Hänellä oli muutoin rikkiömet housut, polvien alipuolelta melkein siekaleina, huono hatturäysä päässä, rääpäleinen takki yllä ja kaikki vaatteet sitä paitsi inhoittavan likaiset. Niin hurja ulkonäkö todisti nuorukaisen köyhää, puutteellista tilaa. Ja kuitenkin hänen varansa riittivät ostamaan, niin kuin sittemmin saatiin kuulla, pullollisen olutta ja parin paperossia.
Nykylukija saattaa hämmästyä, mitä tapahtui siistille ja sivistyneelle tamperelaiselle tehdastyöläiselle, kun historian hämärästä yhtäkkiä juoksee tämä resupekka. Eivätkö Tampereen tehtaat levittäneetkään onnea ja hyvinvointia ympäristöönsä? Kirjoituksesta ei käy ilmi, missä tehtaassa poika oli työssä. Eikö hän saanut palkkaa, jos ulkomuoto oli kuin kerjäläisellä? Kuinka vanha hän oli? Enemmän siis kysymyksiä kuin vastauksia.
Kirjoituksen tähtäin ei kuitenkaan ole Tampereen työväestön elintason esittelyssä vaan siinä, että Tampereelle oli avattu - hyi - olutmyymälöitä. Kirjoitus jatkuu kuvauksella siitä, mitkä ovat oluen, "tuon paremmin uudenaikaisen juoman" vaikutukset kaupungeissa. Oluenmyynti paljastuu moraalittomaksi toiminnaksi, joka johtaa kurjuuden ja rikosten lisääntymiseen ja nuorukaisten houkuttelemiseen juomarin tielle.
Olut ei ollut 1800-luvulla uudenaikainen juoma, sillä suomalaiset olivat osanneet valmistaa sitä jo kalevalaisten luuloteltujen esi-isiensä päivistä lähtien. Uutta sen sijaan oli oluen kaupallistuminen, uusien oluttehtaiden perustaminen ja olutmyymälöiden avaaminen. Olutta sai myydä kunnan luvalla ja monet kunnat olivat sen myymisen kieltäneet, mutta oluttehtaat katsoivat olevansa kiellon ulkopuolella. Niiden mukaan myyntikielto koski vain maakauppiaita. (Ks. esim. Hämeen Sanomat 30.4. ja 18.6.1880 tai Hämäläinen 22.5.1880.) Koska tehtaat saivat valmistaa olutta, niillä oli omasta mielestään oikeus perustaa olutmyymälöitä minne halusivat, mieluiten siis sinne missä riitti asiakkaita.
Tampereella asiakkaita oli ja kaupunki oli myös sallinut myymälöiden perustamisen. Niinkin viaton oluenmyynti-ilmoitus nähtiin Tampereen Sanomissa (20.11.1880) kuin Anna Liljebladin ilmoitus, että hän myy Sirénin talossa "olutta, nisusta ja trekoolikasveja", toisin sanoen olutta, leivonnaisia ja puutarhakasveja. Olipa toiminta miten viatonta tahansa, oluenmyynnin kauhistelijat yhdistivät oluen, sivukaduilla sijaitsevat salakapakat, kortinpeluun ja "irstaiset naiset" toisiinsa ja kehottivat poliiseja pitämään näistä "tarkempaa huolta" (Koi 22.6.1880).
Tavallinen kansa ei olutta juodessaan luultavasti kokenut tekevänsä mitään ihmeellistä. Viinanjuonti oli eri asia. Oluen ei ajateltu olevan alkoholia, koska koko sanaa ei pahemmin tunnettu tai käytetty. Pari vuotta myöhemmin (13.5.1882) helsinkiläislehti Kansan Ystävä selitti, että olut sisälsi väkiviinaa [alkoholia] noin viisi prosenttia. Tislaamalla saatiin paloviinaa, jossa vastaava prosentti oli 40-50.
Lehti valisti, että väkiviina oli myrkky, joka vähän nautittuna elähdytti ja virkisti mutta pian vaikutti huumaavasti, himmensi ymmärryksen ja tylsytti järjen. Lehti kuvasi värikkäästi, miten väkiviinan vaikutuksesta ihminen menettää jalkojensa hallinnan, alkaa puhua kummallisesti ja katkonaisesti eikä hänellä enää ole "valtaa ajatustensa eikä tekojensa yli". Humalainen oli verrattavissa mielipuoleen, joten oluttakin tuli nauttia vain kohtuullisesti.
Jos esi-isämme olivatkin joskus humalassa, lohduttanee tieto, että alkoholisteja oli vähänlaisesti. Alkoholin suurkulutus vaati melkoiset tulot, joten 1800-luvun suomalaiset resupekat olivat liian köyhiä juodakseen.
Olutmyymälöistä. Muuanna päivänä tänä syksynä, kun lunta oli jo maa harmaana, nähtiin eräs paljasjalkainen poika juoksevan ulos paperossi [tupakka] suussa yhdestä olutpuodista, ja samaa kipakkaa pistävän pitkin katua. Pojalla näytti olevan kiiru työpaikalleen, hän oli tehtaalainen, sillä jälkimäiset sinne riensivät jo puoli juoksua. Hänellä oli muutoin rikkiömet housut, polvien alipuolelta melkein siekaleina, huono hatturäysä päässä, rääpäleinen takki yllä ja kaikki vaatteet sitä paitsi inhoittavan likaiset. Niin hurja ulkonäkö todisti nuorukaisen köyhää, puutteellista tilaa. Ja kuitenkin hänen varansa riittivät ostamaan, niin kuin sittemmin saatiin kuulla, pullollisen olutta ja parin paperossia.
Nykylukija saattaa hämmästyä, mitä tapahtui siistille ja sivistyneelle tamperelaiselle tehdastyöläiselle, kun historian hämärästä yhtäkkiä juoksee tämä resupekka. Eivätkö Tampereen tehtaat levittäneetkään onnea ja hyvinvointia ympäristöönsä? Kirjoituksesta ei käy ilmi, missä tehtaassa poika oli työssä. Eikö hän saanut palkkaa, jos ulkomuoto oli kuin kerjäläisellä? Kuinka vanha hän oli? Enemmän siis kysymyksiä kuin vastauksia.
Kirjoituksen tähtäin ei kuitenkaan ole Tampereen työväestön elintason esittelyssä vaan siinä, että Tampereelle oli avattu - hyi - olutmyymälöitä. Kirjoitus jatkuu kuvauksella siitä, mitkä ovat oluen, "tuon paremmin uudenaikaisen juoman" vaikutukset kaupungeissa. Oluenmyynti paljastuu moraalittomaksi toiminnaksi, joka johtaa kurjuuden ja rikosten lisääntymiseen ja nuorukaisten houkuttelemiseen juomarin tielle.
Olut ei ollut 1800-luvulla uudenaikainen juoma, sillä suomalaiset olivat osanneet valmistaa sitä jo kalevalaisten luuloteltujen esi-isiensä päivistä lähtien. Uutta sen sijaan oli oluen kaupallistuminen, uusien oluttehtaiden perustaminen ja olutmyymälöiden avaaminen. Olutta sai myydä kunnan luvalla ja monet kunnat olivat sen myymisen kieltäneet, mutta oluttehtaat katsoivat olevansa kiellon ulkopuolella. Niiden mukaan myyntikielto koski vain maakauppiaita. (Ks. esim. Hämeen Sanomat 30.4. ja 18.6.1880 tai Hämäläinen 22.5.1880.) Koska tehtaat saivat valmistaa olutta, niillä oli omasta mielestään oikeus perustaa olutmyymälöitä minne halusivat, mieluiten siis sinne missä riitti asiakkaita.
Tampereella asiakkaita oli ja kaupunki oli myös sallinut myymälöiden perustamisen. Niinkin viaton oluenmyynti-ilmoitus nähtiin Tampereen Sanomissa (20.11.1880) kuin Anna Liljebladin ilmoitus, että hän myy Sirénin talossa "olutta, nisusta ja trekoolikasveja", toisin sanoen olutta, leivonnaisia ja puutarhakasveja. Olipa toiminta miten viatonta tahansa, oluenmyynnin kauhistelijat yhdistivät oluen, sivukaduilla sijaitsevat salakapakat, kortinpeluun ja "irstaiset naiset" toisiinsa ja kehottivat poliiseja pitämään näistä "tarkempaa huolta" (Koi 22.6.1880).
Tavallinen kansa ei olutta juodessaan luultavasti kokenut tekevänsä mitään ihmeellistä. Viinanjuonti oli eri asia. Oluen ei ajateltu olevan alkoholia, koska koko sanaa ei pahemmin tunnettu tai käytetty. Pari vuotta myöhemmin (13.5.1882) helsinkiläislehti Kansan Ystävä selitti, että olut sisälsi väkiviinaa [alkoholia] noin viisi prosenttia. Tislaamalla saatiin paloviinaa, jossa vastaava prosentti oli 40-50.
Lehti valisti, että väkiviina oli myrkky, joka vähän nautittuna elähdytti ja virkisti mutta pian vaikutti huumaavasti, himmensi ymmärryksen ja tylsytti järjen. Lehti kuvasi värikkäästi, miten väkiviinan vaikutuksesta ihminen menettää jalkojensa hallinnan, alkaa puhua kummallisesti ja katkonaisesti eikä hänellä enää ole "valtaa ajatustensa eikä tekojensa yli". Humalainen oli verrattavissa mielipuoleen, joten oluttakin tuli nauttia vain kohtuullisesti.
Jos esi-isämme olivatkin joskus humalassa, lohduttanee tieto, että alkoholisteja oli vähänlaisesti. Alkoholin suurkulutus vaati melkoiset tulot, joten 1800-luvun suomalaiset resupekat olivat liian köyhiä juodakseen.
tiistai 3. tammikuuta 2017
Puukko kurkkuun Luopioisten tytön takia
Hämäläinen 29.9.1880
Onneton rakkaus. Torpparin poika Nuutti Paavonpoika [nimi muutettu], Liesojärventaan kylästä Lammin pitäjää, pisti puukon kurkkuunsa, kun ei eräs Luopioisten tyttö hänestä huolinut, vaikka hän neljä vuotta oli kosinut.
Rakkauden takia tehtiin epätoivoisia tekoja siis jo ennen vanhaan. Tämä on vähän yllättävääkin, luulisi esivanhempiemme suhtautuneen rakkausasioihin järkiperäisesti. Rakkaus ja romantiikka oli kuitenkin päivän sana vuonna 1880. Sanomalehdet julkaisivat jatkokertomuksina siirappisia rakkaustarinoita, joita luultavasti kirjallisuudennälkäänsä lukivat naisten ohella myös miehet. Kaunokirjallisuus loi mielikuvaa siitä, että jokaiselle oli olemassa "se oikea".
Tamperelainen sanomalehti Koi varoitti lukijoitaan "onnettomuutta tuottavasta himollisuudesta" ja piti ihanteena tilannetta, jossa "nuorukaisella ja neitosella on todellinen rakastettunsa" (20.4.1880). Avioliiton tuli perustua rakkaudelle, sillä ilman rakkautta se teki "ihmisen maallisen elämän ajalliseksi helvetiksi", Koi ohjeisti (27.4.1880). Tampereen Sanomat oli samoilla linjoilla. Sen mukaan synnin pääsisältö oli oman "itsen rakkaus", jolloin perheellisissä oloissa ihminen luulee omat ajatuksensa etevimmiksi ja vaatii asiat käymään oman mielensä mukaan (1.5.1880).
Jonkinlaisena varoittavana esimerkkinä lehdet julkaisivat myös uutisia isosta maailmasta. "Muuan 18 vuotias poika on nykyisin nainut erään 71 vuotiaan ämmän Georgiassa Amerikassa", kertoi Päijänne 21.4.1880. Tämä oli tietysti asia, jota lehden lukija ei voinut mistään lähteestä tarkistaa. Saattoihan olla, että painovirhepaholainen oli vain jossakin avioliittokuulutuksessa kääntänyt morsiamen iän muotoon 71 eikä 17.
Rakkausasioissa ylimmäksi ihanteeksi kohosi Venäjän keisarin ja Suomen suuriruhtinaan Aleksanteri II:n avioliitto. Kun hänen puolisonsa Maria kuoli 55-vuotiaana keväällä 1880, uutisoitiin, että keisariparilla oli ollut rakkausavioliitto. "Tämä avioliitto tapahtui kokonaan sydänten taipumuksesta, ilman minkäänlaisia valtiollisia sivuvaikutuksia", Uusi Suometar hehkutti 4.6.1880. Keisarinna Marian suuhun ympättiin myös ohjelause kaikille Venäjän ja Suomen naisille. Sen mukaan naisen elämä oli ainoastaan rakkautta, ensin rakkautta vanhempiin, sitten mieheen ja lopulta lapsiin. "Jos tytöillä ei ole oikea käsitys rakkaudesta, ovat he huonosti varustetut elämää varten", keisarinnan kerrotaan sanoneen (Koi 6.7.1880).
Kansanomaisempi versio rakkaudesta löytyy Tampereen Sanomista 24.7.1880 otsikolla "Vanhanpojan rakkaus ja naiminen". Vanhapoika kysyi leikillään naapuritalon piikatytöltä: "Otatkos minun mieheksesi?" Tyttö vastasi leikillään kyllä. Seuraavana päivänä vanhapoika ilmoitti: "No nyt mennään kuulutuskirjaa ottamaan." "Hei! Kenelle?" kysyi piika. "Minun ja sinun kuuluttamista varten", poika vastasi. "No mentäköön vaan", tyttö myönsi. Lehti päätti heidän rakkaustarinansa: "nyt elävät [he] molemmin onnellisina avioliitossa, kuin kaksi kulta omenaa Kukkatarhassa."
Jos rakkausasiat jollakulla edelleen olivat huonolla tolalla, Satakunta-lehti mainosti 2.10.1880 teosta "Neuvonantaja Naima-asioissa miehille ja nuorukaisille, ynnä rakkaus kirjeitten ja naimatarjousten kaavoja". Kirjan hinta oli 1 markka 50 penniä. Jos Lammin pojalla olisi ollut tämä ohjekirja, kuka tietää, vaikka Luopioisten tyttö olisi vastannut kosintaan myöntävästi.
Onneton rakkaus. Torpparin poika Nuutti Paavonpoika [nimi muutettu], Liesojärventaan kylästä Lammin pitäjää, pisti puukon kurkkuunsa, kun ei eräs Luopioisten tyttö hänestä huolinut, vaikka hän neljä vuotta oli kosinut.
Rakkauden takia tehtiin epätoivoisia tekoja siis jo ennen vanhaan. Tämä on vähän yllättävääkin, luulisi esivanhempiemme suhtautuneen rakkausasioihin järkiperäisesti. Rakkaus ja romantiikka oli kuitenkin päivän sana vuonna 1880. Sanomalehdet julkaisivat jatkokertomuksina siirappisia rakkaustarinoita, joita luultavasti kirjallisuudennälkäänsä lukivat naisten ohella myös miehet. Kaunokirjallisuus loi mielikuvaa siitä, että jokaiselle oli olemassa "se oikea".
Tamperelainen sanomalehti Koi varoitti lukijoitaan "onnettomuutta tuottavasta himollisuudesta" ja piti ihanteena tilannetta, jossa "nuorukaisella ja neitosella on todellinen rakastettunsa" (20.4.1880). Avioliiton tuli perustua rakkaudelle, sillä ilman rakkautta se teki "ihmisen maallisen elämän ajalliseksi helvetiksi", Koi ohjeisti (27.4.1880). Tampereen Sanomat oli samoilla linjoilla. Sen mukaan synnin pääsisältö oli oman "itsen rakkaus", jolloin perheellisissä oloissa ihminen luulee omat ajatuksensa etevimmiksi ja vaatii asiat käymään oman mielensä mukaan (1.5.1880).
Jonkinlaisena varoittavana esimerkkinä lehdet julkaisivat myös uutisia isosta maailmasta. "Muuan 18 vuotias poika on nykyisin nainut erään 71 vuotiaan ämmän Georgiassa Amerikassa", kertoi Päijänne 21.4.1880. Tämä oli tietysti asia, jota lehden lukija ei voinut mistään lähteestä tarkistaa. Saattoihan olla, että painovirhepaholainen oli vain jossakin avioliittokuulutuksessa kääntänyt morsiamen iän muotoon 71 eikä 17.
Rakkausasioissa ylimmäksi ihanteeksi kohosi Venäjän keisarin ja Suomen suuriruhtinaan Aleksanteri II:n avioliitto. Kun hänen puolisonsa Maria kuoli 55-vuotiaana keväällä 1880, uutisoitiin, että keisariparilla oli ollut rakkausavioliitto. "Tämä avioliitto tapahtui kokonaan sydänten taipumuksesta, ilman minkäänlaisia valtiollisia sivuvaikutuksia", Uusi Suometar hehkutti 4.6.1880. Keisarinna Marian suuhun ympättiin myös ohjelause kaikille Venäjän ja Suomen naisille. Sen mukaan naisen elämä oli ainoastaan rakkautta, ensin rakkautta vanhempiin, sitten mieheen ja lopulta lapsiin. "Jos tytöillä ei ole oikea käsitys rakkaudesta, ovat he huonosti varustetut elämää varten", keisarinnan kerrotaan sanoneen (Koi 6.7.1880).
Kansanomaisempi versio rakkaudesta löytyy Tampereen Sanomista 24.7.1880 otsikolla "Vanhanpojan rakkaus ja naiminen". Vanhapoika kysyi leikillään naapuritalon piikatytöltä: "Otatkos minun mieheksesi?" Tyttö vastasi leikillään kyllä. Seuraavana päivänä vanhapoika ilmoitti: "No nyt mennään kuulutuskirjaa ottamaan." "Hei! Kenelle?" kysyi piika. "Minun ja sinun kuuluttamista varten", poika vastasi. "No mentäköön vaan", tyttö myönsi. Lehti päätti heidän rakkaustarinansa: "nyt elävät [he] molemmin onnellisina avioliitossa, kuin kaksi kulta omenaa Kukkatarhassa."
Jos rakkausasiat jollakulla edelleen olivat huonolla tolalla, Satakunta-lehti mainosti 2.10.1880 teosta "Neuvonantaja Naima-asioissa miehille ja nuorukaisille, ynnä rakkaus kirjeitten ja naimatarjousten kaavoja". Kirjan hinta oli 1 markka 50 penniä. Jos Lammin pojalla olisi ollut tämä ohjekirja, kuka tietää, vaikka Luopioisten tyttö olisi vastannut kosintaan myöntävästi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)