Sanomia Turusta 24.7.1874
Rautatien-työ Tampereen tienoilla alkoi tämän kuun [heinäkuun] 9. päivä Hatanpään pellolla, josta kasvavia viljoja, sekä rukiita että ohria, on pois niitetty. 11. päivä oli jo noin 150 miestä työssä. Ne tekevät kaikki tasoitustyötä ja saavat palkan urakalta eikä päivittäin. Miehiä on näinä päivinä vastaanotettu niin paljon kuin vaan on saatu. Poraustyössä olevat miehet tekivät 10. päivä "striken" [lakon] vähäisen palkan johdosta. Seurauksena oli että palkka ylennettiin tällä kertaa, kun miehet joivat ja mellastivat yhden päivän.
1870-luvun puolivälissä rautatienteko Tampereelle oli jatkuvan mielenkiinnon kohteena. Rata oli merkittävä työllistäjä, sillä sitä oli Hämeenlinnan ja Tampereen välillä rakentamassa kaksi tuhatta miestä. Viinikanojan sillan ohella suurin yksittäinen urakka Tampereen päässä rataa oli rautatiesillan rakentaminen Kuokkalan kosken yli Lempäälässä. Radan paalutukset lisäsivät myös puutavaran kysyntää radan varressa ja tämä nosti tukkien hintaa. Rakennustyö ei sujunut täysin ilman tapaturmia vaan helmikuussa 1875 (16.2.) Tampereen Sanomat kertoi, että kolme työmiestä kuoli jäätyään sortuneen pengermän alle ratatyömaalla.
Rukkamäen ja Sääksjärven seudut olivat radan rakentamisaikaan vielä jylhää erämaata, josta löytyi "ikuisen sammaleen peittämiä" korkeita kivilouhoksia sekä raivaamatonta nevaa, rämettä ja korpea, Satakunta-lehti kuvaili 3.10.1874. Rukkamäen sivuitse kulkevalla rataosuudella työmiehet löysivät kevättalvella 1875 käärmeitten pesän, jossa oli noin puoli tuhatta elävää käärmettä. Luontoarvot tai koskemattoman erämaan tuhoutuminen ei silti antanut sijaa murehtimiseen vaan aikalaisille oli selvää, että rautatie hankkeena oli kaiken tämän yläpuolella.
Rautatie oli valmis kesällä 1876. Vielä samana keväänä Sorinmäeltä vietiin pois soraa ja kiviä ja rakennettiin puista maantiesiltaa rautatien yli. Tampereen Sanomat vakuutti lukijoilleen 4.4.1876, että sillasta tulee kyllin korkea, "jotta höyryveturi kaikkine roskineen pääsee esteettä sillan alitse kulkemaan". Sorinahteen madaltamisesta saatu maa-aines käytettiin notkopaikan täyttämiseen Viinikanojalla. Sorinahteen sydämestä löytyi myös yllätys, ahde oli sisältä puhdasta savea ja siellä oli lähteen silmä (Tampereen Sanomat 17.8.1875). Viime hetkillä ennen radan valmistumista korjattiin myös Viinikanojan yli kulkevaa rautatiesiltaa, jonka perustukset olivat alkaneet pullistella radan painosta. Rautatien myötä Tampere sai nykyaikaisen ilmeensä, vaikka teknisesti rata alunperin oli kaupungin rajojen ulkopuolella, Hatanpään kartanon pellolla.
torstai 27. lokakuuta 2016
maanantai 24. lokakuuta 2016
Paperitehdas Valkeakoskelle
Sanomia Turusta 7.3.1873
Valkeakosken uusi paperitehdas ja puunhiomo Valkiakosken koskella ja kanavalla Sääksmäen pitäjässä pantiin ... valmistuttuansa muutamia päiviä sitten käymään. Tehtaan omistajat ovat herrat Granberg ja Willgren. - Tämä laji teollisuutta näyttää siis maassamme edistyvän edistymistänsä.
Edward Julius Granberg (1823-1884) ja Carl Oscar Willgren (1832-1882) perustivat paperitehtaan Valkeakoskelle vuonna 1873. He olivat taustaltaan tamperelaisia liikemiehiä. Granberg oli toiminut apteekkarina ja väkijuomatehtailijana, Willgren Finlaysonin puuvillatehtaan kirjanpitäjänä ja halkolaivan omistajana Näsijärvellä.
Tehtaan tuotteina alettiin mainostaa niin kirjoitus-, konsepti-, trykki-, kartuusi-, katto-, tapetti-, pussi- kuin makulatuuripaperiakin. Trykkipaperi oli ilmeisesti jonkinlaista suojapaperia ja kartuusi käärepaperia. Paperi valmistettiin puuhiokkeesta, siksi tehtaan yhteydessä oli puuhiomo. Puuhiokepaperi oli ajan mittapuun mukaan halvempaa ja huonompaa paperia verrattuna lumpusta valmistettuun, pitkälti käsityönä tehtyyn paperiin.
Valkeakoski muuttui vauhdikkaasti pienestä myllykylästä tehdaspaikkakunnaksi. Valkeakosken kanava oli valmistunut vuonna 1869. Valkeakoski kuului tuolloin Sääksmäen pitäjään ja paperitehtaan myötä pitäjän väkiluku lisääntyi muutamassa vuodessa yli 400 hengellä. Vuonna 1878 Sääksmäellä oli kaikkiaan 4224 asukasta, Hämeen Sanomat kertoi 8.1.1879.
Valkeakosken tehdas pääsi nopeasti, jo muutamassa vuodessa hyvään vauhtiin. Ilmarinen-lehti ylisti sen toimintaa artikkelissaan syksyllä 1876 (9.9.). Tehdas oli uusimpia paperitehtaita maassamme mutta 200 työntekijän ja useiden koneiden voimin se lehden mukaan veti jo vertoja Tervakosken paperitehtaalle. Tervakosken tehtaassa oli 260 työntekijää ja se oli perustettu vuonna 1818.
1870-luvun lopulla Valkeakosken paperitehdas herätti suurta huomiota sen ansiosta, että se vakuutti kaikki työntekijänsä tapaturmien varalta. Tuolloin tehtaassa työskenteli 95 miestä ja 70 naista. Tätä muun muassa Uusi Suometar piti hyvänä esimerkkinä Suomen muille teollisuuslaitoksille (29.12.1879). Tehtaan työntekijämäärissä oli ilmeisesti jonkin verran kausivaihtelua ja työntekijöitä talvella 1879-1880 oli 165. Valkeakosken tehtaan perustaminen ja menestyminen oli osoitus paperin kysynnän voimakkaasta kasvusta 1800-luvun jälkipuoliskolla, niin Suomessa kuin maailmanlaajuisestikin.
Valkeakosken uusi paperitehdas ja puunhiomo Valkiakosken koskella ja kanavalla Sääksmäen pitäjässä pantiin ... valmistuttuansa muutamia päiviä sitten käymään. Tehtaan omistajat ovat herrat Granberg ja Willgren. - Tämä laji teollisuutta näyttää siis maassamme edistyvän edistymistänsä.
Edward Julius Granberg (1823-1884) ja Carl Oscar Willgren (1832-1882) perustivat paperitehtaan Valkeakoskelle vuonna 1873. He olivat taustaltaan tamperelaisia liikemiehiä. Granberg oli toiminut apteekkarina ja väkijuomatehtailijana, Willgren Finlaysonin puuvillatehtaan kirjanpitäjänä ja halkolaivan omistajana Näsijärvellä.
Tehtaan tuotteina alettiin mainostaa niin kirjoitus-, konsepti-, trykki-, kartuusi-, katto-, tapetti-, pussi- kuin makulatuuripaperiakin. Trykkipaperi oli ilmeisesti jonkinlaista suojapaperia ja kartuusi käärepaperia. Paperi valmistettiin puuhiokkeesta, siksi tehtaan yhteydessä oli puuhiomo. Puuhiokepaperi oli ajan mittapuun mukaan halvempaa ja huonompaa paperia verrattuna lumpusta valmistettuun, pitkälti käsityönä tehtyyn paperiin.
Valkeakoski muuttui vauhdikkaasti pienestä myllykylästä tehdaspaikkakunnaksi. Valkeakosken kanava oli valmistunut vuonna 1869. Valkeakoski kuului tuolloin Sääksmäen pitäjään ja paperitehtaan myötä pitäjän väkiluku lisääntyi muutamassa vuodessa yli 400 hengellä. Vuonna 1878 Sääksmäellä oli kaikkiaan 4224 asukasta, Hämeen Sanomat kertoi 8.1.1879.
Valkeakosken tehdas pääsi nopeasti, jo muutamassa vuodessa hyvään vauhtiin. Ilmarinen-lehti ylisti sen toimintaa artikkelissaan syksyllä 1876 (9.9.). Tehdas oli uusimpia paperitehtaita maassamme mutta 200 työntekijän ja useiden koneiden voimin se lehden mukaan veti jo vertoja Tervakosken paperitehtaalle. Tervakosken tehtaassa oli 260 työntekijää ja se oli perustettu vuonna 1818.
1870-luvun lopulla Valkeakosken paperitehdas herätti suurta huomiota sen ansiosta, että se vakuutti kaikki työntekijänsä tapaturmien varalta. Tuolloin tehtaassa työskenteli 95 miestä ja 70 naista. Tätä muun muassa Uusi Suometar piti hyvänä esimerkkinä Suomen muille teollisuuslaitoksille (29.12.1879). Tehtaan työntekijämäärissä oli ilmeisesti jonkin verran kausivaihtelua ja työntekijöitä talvella 1879-1880 oli 165. Valkeakosken tehtaan perustaminen ja menestyminen oli osoitus paperin kysynnän voimakkaasta kasvusta 1800-luvun jälkipuoliskolla, niin Suomessa kuin maailmanlaajuisestikin.
keskiviikko 19. lokakuuta 2016
Suomalainen teatteri Tampereella
Sanomia Turusta 20.12.1872
Tampereelta kirj. T. S. 9 p:nä t. k. [9.12.] Suomalainen teatteri on kaupungissa. Eilen [sunnuntaina] oli ensimmäiset näytännöt. Väkeä huoneen täysi. Innostus ravakka. Hyvin se näytti. Käykäätte katsomaan.
Joulukuussa 1872 Tampereella intoiltiin Suomalaisesta teatterista, joka oli kiertueella eri puolilla Suomea. Tampereella teatteri viipyi 8.-22. joulukuuta. Esityksiä oli kaikkiaan seitsemänä iltana, mutta seurue esitti useita näytelmiä iltaa kohti. Näytelmien joukossa oli muun muassa Sakari Topeliuksen Sotilasvanhuksen joulu ja Aleksis Kiven Kihlaus. Muita näytelmiä olivat esimerkiksi Marin rukkaset, Hääilta, Työväen elämästä ja Kuinka anopeista päästään.
Tampereen Sanomat kuvaili 16.12, että kaikissa näytännöissä oli väkeä niin paljon "kuin vaan on huone vähänkin vetänyt". Yleisö mieltyi esityksiin kiihkeästi, innostui, taputti käsiään ja huusi näyttelijät aina uudelleen esiin. Näyttelijäseura todettiin parhaaksi, mitä Tampereella on koskaan ollut. Teatteriseurueelle tarjottiin Tampereella juhlapäivälliset 21. joulukuuta. Seuraavana päivänä esiintyjät jatkoivat matkaansa Viipurin. Suomalaisen teatterin johtaja Kaarlo Bergbom arveli Uudessa Suomettaressa 30.12, että Tampereen esityksillä oli katsojia "joka kerta odottamattoman paljon ja kaikin puolin on meitä kohdeltu ystävällisesti".
Uuden Suomettaren toimittaja puolestaan moitti tamperelaisia siitä, että näytelmäsali oli liian pieni. Ludvig Holbergin menestysnäytelmä Jeppe Niilonpoika piti sen vuoksi jättää esittämättä. Toimittaja pelkäsi myös näyttelijöiden sairastumista, sillä "huoneet olivat erinomaisen kylmät". Hän korosti kuitenkin Suomalaisen teatterin merkitystä erityisesti suomen kielen ja kansallishengen kannalta. "Toivoni on että seura, niin pian kuin asianhaarat sen myöntävät, nähtäisiin uudestaan keskellämme selvää ja sujuvaa kansan kieltä pakinoimassa", nimettömäksi jäänyt toimittaja summasi.
Tapaus oli merkittävä sen vuoksi, että elettiin Suomen kansallisteatterin syntyhetkiä. Se perustettiin 22. toukokuuta 1872 Suomalaisen teatterin nimellä. Kyseessä oli suomalaisuusaatteeseen liittyvä hanke, jolla oli valtiollistakin merkitystä. Talonpoikaissäädyn edustajat tekivät valtiopäivillä aloitteen suomenkielisten näytelmien esittämisestä. Ruotsinkielisenä teatteri olisi jäänyt helposti vain ylempien säätyjen huviksi. Suomenkielisellä teatterilla tuli olemaan merkittävä sivistystehtävä ja se edisti myös suomenkielisten näytelmien kirjoitustyötä.
Helsingin yliopiston estetiikan dosentti Kaarlo Bergbom (1843-1906) innostui asiasta ja hänestä tuli Suomalaisen teatterin perustaja ja pitkäaikainen johtaja. Teatterihanke ajautui Helsingissä aluksi keskelle ruotsin- ja suomenkielisten välisiä kieliriitoja, joten Suomalainen teatteri aloitti toimintansa Porissa lokakuussa 1872. Tampere pääosin suomenkielisenä sisämaapaikkakuntana oli hyvä valinta, kun teatteri käynnisti toimintaansa kiertueella Suomen maakunnissa.
Tampereelta kirj. T. S. 9 p:nä t. k. [9.12.] Suomalainen teatteri on kaupungissa. Eilen [sunnuntaina] oli ensimmäiset näytännöt. Väkeä huoneen täysi. Innostus ravakka. Hyvin se näytti. Käykäätte katsomaan.
Joulukuussa 1872 Tampereella intoiltiin Suomalaisesta teatterista, joka oli kiertueella eri puolilla Suomea. Tampereella teatteri viipyi 8.-22. joulukuuta. Esityksiä oli kaikkiaan seitsemänä iltana, mutta seurue esitti useita näytelmiä iltaa kohti. Näytelmien joukossa oli muun muassa Sakari Topeliuksen Sotilasvanhuksen joulu ja Aleksis Kiven Kihlaus. Muita näytelmiä olivat esimerkiksi Marin rukkaset, Hääilta, Työväen elämästä ja Kuinka anopeista päästään.
Tampereen Sanomat kuvaili 16.12, että kaikissa näytännöissä oli väkeä niin paljon "kuin vaan on huone vähänkin vetänyt". Yleisö mieltyi esityksiin kiihkeästi, innostui, taputti käsiään ja huusi näyttelijät aina uudelleen esiin. Näyttelijäseura todettiin parhaaksi, mitä Tampereella on koskaan ollut. Teatteriseurueelle tarjottiin Tampereella juhlapäivälliset 21. joulukuuta. Seuraavana päivänä esiintyjät jatkoivat matkaansa Viipurin. Suomalaisen teatterin johtaja Kaarlo Bergbom arveli Uudessa Suomettaressa 30.12, että Tampereen esityksillä oli katsojia "joka kerta odottamattoman paljon ja kaikin puolin on meitä kohdeltu ystävällisesti".
Uuden Suomettaren toimittaja puolestaan moitti tamperelaisia siitä, että näytelmäsali oli liian pieni. Ludvig Holbergin menestysnäytelmä Jeppe Niilonpoika piti sen vuoksi jättää esittämättä. Toimittaja pelkäsi myös näyttelijöiden sairastumista, sillä "huoneet olivat erinomaisen kylmät". Hän korosti kuitenkin Suomalaisen teatterin merkitystä erityisesti suomen kielen ja kansallishengen kannalta. "Toivoni on että seura, niin pian kuin asianhaarat sen myöntävät, nähtäisiin uudestaan keskellämme selvää ja sujuvaa kansan kieltä pakinoimassa", nimettömäksi jäänyt toimittaja summasi.
Tapaus oli merkittävä sen vuoksi, että elettiin Suomen kansallisteatterin syntyhetkiä. Se perustettiin 22. toukokuuta 1872 Suomalaisen teatterin nimellä. Kyseessä oli suomalaisuusaatteeseen liittyvä hanke, jolla oli valtiollistakin merkitystä. Talonpoikaissäädyn edustajat tekivät valtiopäivillä aloitteen suomenkielisten näytelmien esittämisestä. Ruotsinkielisenä teatteri olisi jäänyt helposti vain ylempien säätyjen huviksi. Suomenkielisellä teatterilla tuli olemaan merkittävä sivistystehtävä ja se edisti myös suomenkielisten näytelmien kirjoitustyötä.
Helsingin yliopiston estetiikan dosentti Kaarlo Bergbom (1843-1906) innostui asiasta ja hänestä tuli Suomalaisen teatterin perustaja ja pitkäaikainen johtaja. Teatterihanke ajautui Helsingissä aluksi keskelle ruotsin- ja suomenkielisten välisiä kieliriitoja, joten Suomalainen teatteri aloitti toimintansa Porissa lokakuussa 1872. Tampere pääosin suomenkielisenä sisämaapaikkakuntana oli hyvä valinta, kun teatteri käynnisti toimintaansa kiertueella Suomen maakunnissa.
tiistai 18. lokakuuta 2016
Urkujenrakentaja Kangasalla
Tampereen Sanomat 11.3.1872
Perjantaina tämän kuun [maaliskuun] 1. päivänä kuoli Kangasalla Suomen ainoa urkuinrakentaja Antti Thulé pari viikkoa sairastettuansa. Tautinsa sai hän pienestä sormen vioituksesta, johon ulkona käydessä meni kylmä ja löi kylmänvihoiksi... Vainaja oli Ruotsista syntyisin. [Hän] tuli Suomeen [vuonna] 1840 ruotsalaisen urkuinrakentaja Anderssonin kanssa Turun urkuja rakentamaan. Seuraavana vuonna 1841 tuli hän Suomen alamaiseksi. Täällä ollessansa on hän rakentanut 22 kirkkourut, joista ensimmäiset Tammisaareen. ... Kangasalle, jossa myöskin hänen laatimansa urut suloisilla sävelillänsä muistuttavat hänestä, asettui hän 1845.
Anders Thulé (1813-1872) oli Kangasalan urkutehtaan perustaja. Ilmeisesti asettuminen Kangasalle oli sattumaa, sen ansiota, että Kangasalan kivikirkkoon oli tilattu häneltä urut. Urkutehdas toimi Kangasalla lähes 140 vuotta ja valmisti vuosina 1844-1983 yli tuhannet urut. Samalla tehdas oli vuosikymmenien ajan Kangasalan suurin teollinen työnantaja.
Suurin osa suomalaisista kirkkouruista valmistettiin Kangasalla. Myös kouluharmonit olivat urkutehtaan tuotteita. Urkutehdas toimi neljässä sukupolvessa. Anders Thulén jälkeen tehdasta johti ja kehitti neljän vuosikymmenen ajan hänen poikansa Bror Axel Thulé (1847-1911). Aikalaiset pitivät suurena lohdutuksena sitä, että urkujenrakentajan poika kävi taitavan isänsä jalanjälkiä. Oriveden vuonna 1871 valmistuneet urut olivat jo kokonaan pojan käsialaa.
Anders Thulé oli myös Tulenheimon suvun kantaisä. Poika Bror Axel Thulé meni naimisiin Minna Fredrika Meurmanin, valtiopäivämies Agathon Meurmanin tyttären kanssa. Heidän poikansa Antti Tulenheimo (1879-1952) toimi poliitikkona, pääministerinä sekä Helsingin yliopiston rehtorina ja kanslerina.
Perjantaina tämän kuun [maaliskuun] 1. päivänä kuoli Kangasalla Suomen ainoa urkuinrakentaja Antti Thulé pari viikkoa sairastettuansa. Tautinsa sai hän pienestä sormen vioituksesta, johon ulkona käydessä meni kylmä ja löi kylmänvihoiksi... Vainaja oli Ruotsista syntyisin. [Hän] tuli Suomeen [vuonna] 1840 ruotsalaisen urkuinrakentaja Anderssonin kanssa Turun urkuja rakentamaan. Seuraavana vuonna 1841 tuli hän Suomen alamaiseksi. Täällä ollessansa on hän rakentanut 22 kirkkourut, joista ensimmäiset Tammisaareen. ... Kangasalle, jossa myöskin hänen laatimansa urut suloisilla sävelillänsä muistuttavat hänestä, asettui hän 1845.
Anders Thulé (1813-1872) oli Kangasalan urkutehtaan perustaja. Ilmeisesti asettuminen Kangasalle oli sattumaa, sen ansiota, että Kangasalan kivikirkkoon oli tilattu häneltä urut. Urkutehdas toimi Kangasalla lähes 140 vuotta ja valmisti vuosina 1844-1983 yli tuhannet urut. Samalla tehdas oli vuosikymmenien ajan Kangasalan suurin teollinen työnantaja.
Suurin osa suomalaisista kirkkouruista valmistettiin Kangasalla. Myös kouluharmonit olivat urkutehtaan tuotteita. Urkutehdas toimi neljässä sukupolvessa. Anders Thulén jälkeen tehdasta johti ja kehitti neljän vuosikymmenen ajan hänen poikansa Bror Axel Thulé (1847-1911). Aikalaiset pitivät suurena lohdutuksena sitä, että urkujenrakentajan poika kävi taitavan isänsä jalanjälkiä. Oriveden vuonna 1871 valmistuneet urut olivat jo kokonaan pojan käsialaa.
Anders Thulé oli myös Tulenheimon suvun kantaisä. Poika Bror Axel Thulé meni naimisiin Minna Fredrika Meurmanin, valtiopäivämies Agathon Meurmanin tyttären kanssa. Heidän poikansa Antti Tulenheimo (1879-1952) toimi poliitikkona, pääministerinä sekä Helsingin yliopiston rehtorina ja kanslerina.
keskiviikko 12. lokakuuta 2016
Vankikarkuri kiinni Pälkäneellä
Hämäläinen 13.8.1868
Gabriel Sutki, tunnettu veijari Kauhavalta, joka viime huhtikuun 13. päivä pääsi karkuun Pälkäneellä, on tämän kuun [elokuun] 9. päivä saatu kiinni samaten Pälkäneellä, jossa likemmät menot olivat seuraavat: Nimismiehen rouva kohtasi viime mainitun päivän ehtoopuolella Kantokylän kartanon lähellä maantiellä Sutkin ajavan rattailla... Tunnettuansa Sutkin käänsi rouva takaisin, jolloin [Sutkin toveri] ja Sutki rupesivat ajamaan täyttä karkua, mutta kaksi tunnettua miestä sattui olemaan tiellä ja [he] tulivat rouvan avuksi. Niin ajettiin aika vauhtia kaksi virstaa aina Kollolan tienhaaraan, jossa tultiin aivan lähelle, mutta Sutki hyppäsi alas rattailta ja juoksi metsään. Rouva kutsui enempi väkeä, metsä piiritettiin ja Sutki otettiin kiinni Ruokolan metsän rajalla, ja nimismies, joka myös ehti paikalle, lähetti veitikan tänne [Hämeenlinnaan] linnaan.
Gabriel Sutki (1843-1889) oli 1860-luvun ja 1870-luvun tunnetuin murtovaras ja vankikarkuri Suomessa. Ensimmäisen kerran Tampereen Sanomat kertoo hänestä kesällä 1867 (30.7.), jolloin Sutki oli herättänyt huomiota käyttämällä Tampereen kauppaliikkeissä runsaasti rahaa. Rahat olivat varastettuja. Sutki vietiin Tampereen vankihuoneeseen, mistä hän karkasi teeskentelemällä sairasta. Vartijat eivät olleet "potilaan" suhteen kyllin valppaita, jolloin hänen vankitoverinsa auttoi hänet lauta-aidan yli Hämeenkadulle ja sitä tietä karkuun. Sittemmin Sutki varasti hevosen Ylöjärveltä ja asettui Hämeenlinnan lähelle, kunnes joutui kiinni Hämeenlinnan markkinoilla syyskuun lopulla.
Lehdet seurasivat kiinnostuneina Sutkin vaiheita. Kun hänet saatiin kiinni, hän karkasi uudelleen, teki varkauksia kunnes hänet saatiin jälleen kiinni, ja sitten hän karkasi taas. Lehdistö oli jopa vahingoniloinen Sutkin pakomatkoista. Syksyllä 1872 mies oli vaihteeksi Kuopiossa vankina. Paikallinen lehti Tapio kertoi uutisessaan 21.9.1872: "Yleisön tiedoksi ilmoitetaan, että mainio ja rohkea rosvo Gabriel Sutki viime yönä pääsi karkuun täkäläisestä linnasta, jossa häntä pidettiin raudoissa yksityisessä suojassa. ... Näin vankeja vartioidaan Kuopion linnassa!" Sutki oli sahannut kahleensa poikki, murtautunut lukitun ja raudoitetun oven läpi ja pötkinyt muurin yli pakoon.
Sutki oli jo kuukauden päivät ennen pakoaan vuoleskellut veitsellä sellinsä puuovea irroittamansa rautalevyn alta puhki. Hänellä oli myös kätkössä pieni saha jalkarautojensa katkaisemiseen. Kun vartijat käänsivät selkänsä, Sutki oli murtautunut vankilan saunaan ja ottanut sieltä rahin, jonka avulla hän kiipesi katolle. Hänellä oli tietysti mukanaan lakana, jonka avulla hän laskeutui maahan ja vapauteen, Tapio-lehti kertoi (16.11.1872). Sutki saatiin taas melko pian kiinni mutta keväällä 1873 hänet vapautettiin rangaistuksensa kärsineenä. Seuraavana kesänä hän johti 18 miehen rosvojoukkoa Hattulassa lähellä Parolan kasarmia.
Talven 1874 Sutki vietti Vaasan lääninvankilassa mutta hän pääsi sieltäkin karkaamaan, tällä kertaa kakluunin pesän kautta. Miehen ihmeellinen notkeus herätti hämmästystä, hänen ruumiinsa oli "ikään kuin ei siinä luita olisikaan". Sutki osasi tehdä itsensä niin kapeaksi, että pääsi pujahtamaan pienimmästäkin aukosta vapauteen, Suomalainen Virallinen Lehti ihmetteli (30.4.1874). Mies jäi kuitenkin jälleen kiinni kotiseudullaan Kauhavalla ja passitettiin kuritushuoneeseen Hämeenlinnaan. Siellä hän jatkoi vanhaa harrastustaan kahleittensa sahaamista pakomatka mielessään mutta kirjoitti toisaalta myös "uljaan elämäkertansa, joka täyttää monta arkkia", Hämäläinen-lehti raportoi (22.10.1874).
Vuonna 1875 Sutki karkotettiin Siperiaan, missä hän ryhtyi suutarin ammattiin, meni naimisiin ja aloitti kunnollisen elämän. Uusi Suometar julkaisi Sutkin muistokirjoituksen 2.2.1890. Tämä oli kuollut alkukesällä 1889 Siperiassa. Muistosanoissaan pastori Johannes Granö kuvaili, että Sutki oli ulkonäöltä tumma, hyvin miellyttävän näköinen ja sorea mies. Rikollisen uran taustalla oli onneton lapsuus. Sutki oli huutolaislapsi, jota kasvatettiin raa'asti pieksemällä. Kyseessä oli hyväsydäminen ja lahjakas mies, jonka väärä kasvatus pilasi, pastori Granö kuvaili. Sutkin ansioluetteloon lisättäköön, ettei hän koskaan varastanut omalta synnyinpaikkakunnaltaan eli Kauhavalta.
Gabriel Sutki, tunnettu veijari Kauhavalta, joka viime huhtikuun 13. päivä pääsi karkuun Pälkäneellä, on tämän kuun [elokuun] 9. päivä saatu kiinni samaten Pälkäneellä, jossa likemmät menot olivat seuraavat: Nimismiehen rouva kohtasi viime mainitun päivän ehtoopuolella Kantokylän kartanon lähellä maantiellä Sutkin ajavan rattailla... Tunnettuansa Sutkin käänsi rouva takaisin, jolloin [Sutkin toveri] ja Sutki rupesivat ajamaan täyttä karkua, mutta kaksi tunnettua miestä sattui olemaan tiellä ja [he] tulivat rouvan avuksi. Niin ajettiin aika vauhtia kaksi virstaa aina Kollolan tienhaaraan, jossa tultiin aivan lähelle, mutta Sutki hyppäsi alas rattailta ja juoksi metsään. Rouva kutsui enempi väkeä, metsä piiritettiin ja Sutki otettiin kiinni Ruokolan metsän rajalla, ja nimismies, joka myös ehti paikalle, lähetti veitikan tänne [Hämeenlinnaan] linnaan.
Gabriel Sutki (1843-1889) oli 1860-luvun ja 1870-luvun tunnetuin murtovaras ja vankikarkuri Suomessa. Ensimmäisen kerran Tampereen Sanomat kertoo hänestä kesällä 1867 (30.7.), jolloin Sutki oli herättänyt huomiota käyttämällä Tampereen kauppaliikkeissä runsaasti rahaa. Rahat olivat varastettuja. Sutki vietiin Tampereen vankihuoneeseen, mistä hän karkasi teeskentelemällä sairasta. Vartijat eivät olleet "potilaan" suhteen kyllin valppaita, jolloin hänen vankitoverinsa auttoi hänet lauta-aidan yli Hämeenkadulle ja sitä tietä karkuun. Sittemmin Sutki varasti hevosen Ylöjärveltä ja asettui Hämeenlinnan lähelle, kunnes joutui kiinni Hämeenlinnan markkinoilla syyskuun lopulla.
Lehdet seurasivat kiinnostuneina Sutkin vaiheita. Kun hänet saatiin kiinni, hän karkasi uudelleen, teki varkauksia kunnes hänet saatiin jälleen kiinni, ja sitten hän karkasi taas. Lehdistö oli jopa vahingoniloinen Sutkin pakomatkoista. Syksyllä 1872 mies oli vaihteeksi Kuopiossa vankina. Paikallinen lehti Tapio kertoi uutisessaan 21.9.1872: "Yleisön tiedoksi ilmoitetaan, että mainio ja rohkea rosvo Gabriel Sutki viime yönä pääsi karkuun täkäläisestä linnasta, jossa häntä pidettiin raudoissa yksityisessä suojassa. ... Näin vankeja vartioidaan Kuopion linnassa!" Sutki oli sahannut kahleensa poikki, murtautunut lukitun ja raudoitetun oven läpi ja pötkinyt muurin yli pakoon.
Sutki oli jo kuukauden päivät ennen pakoaan vuoleskellut veitsellä sellinsä puuovea irroittamansa rautalevyn alta puhki. Hänellä oli myös kätkössä pieni saha jalkarautojensa katkaisemiseen. Kun vartijat käänsivät selkänsä, Sutki oli murtautunut vankilan saunaan ja ottanut sieltä rahin, jonka avulla hän kiipesi katolle. Hänellä oli tietysti mukanaan lakana, jonka avulla hän laskeutui maahan ja vapauteen, Tapio-lehti kertoi (16.11.1872). Sutki saatiin taas melko pian kiinni mutta keväällä 1873 hänet vapautettiin rangaistuksensa kärsineenä. Seuraavana kesänä hän johti 18 miehen rosvojoukkoa Hattulassa lähellä Parolan kasarmia.
Talven 1874 Sutki vietti Vaasan lääninvankilassa mutta hän pääsi sieltäkin karkaamaan, tällä kertaa kakluunin pesän kautta. Miehen ihmeellinen notkeus herätti hämmästystä, hänen ruumiinsa oli "ikään kuin ei siinä luita olisikaan". Sutki osasi tehdä itsensä niin kapeaksi, että pääsi pujahtamaan pienimmästäkin aukosta vapauteen, Suomalainen Virallinen Lehti ihmetteli (30.4.1874). Mies jäi kuitenkin jälleen kiinni kotiseudullaan Kauhavalla ja passitettiin kuritushuoneeseen Hämeenlinnaan. Siellä hän jatkoi vanhaa harrastustaan kahleittensa sahaamista pakomatka mielessään mutta kirjoitti toisaalta myös "uljaan elämäkertansa, joka täyttää monta arkkia", Hämäläinen-lehti raportoi (22.10.1874).
Vuonna 1875 Sutki karkotettiin Siperiaan, missä hän ryhtyi suutarin ammattiin, meni naimisiin ja aloitti kunnollisen elämän. Uusi Suometar julkaisi Sutkin muistokirjoituksen 2.2.1890. Tämä oli kuollut alkukesällä 1889 Siperiassa. Muistosanoissaan pastori Johannes Granö kuvaili, että Sutki oli ulkonäöltä tumma, hyvin miellyttävän näköinen ja sorea mies. Rikollisen uran taustalla oli onneton lapsuus. Sutki oli huutolaislapsi, jota kasvatettiin raa'asti pieksemällä. Kyseessä oli hyväsydäminen ja lahjakas mies, jonka väärä kasvatus pilasi, pastori Granö kuvaili. Sutkin ansioluetteloon lisättäköön, ettei hän koskaan varastanut omalta synnyinpaikkakunnaltaan eli Kauhavalta.
tiistai 11. lokakuuta 2016
Nälänhätä Tampereen seudulla
Tampereen Sanomat 8.10.1867
Messukylästä syyskuun lopulla. Yleinen ruoan puute kuuluu täälläkin alkavan kansaa rasittaa. Rukiita saatiin siemeneksi, ja jos vähän jäikin yli, niin usiampi talo on jo loputkin syönyt ja myynyt. ... Suviviljoista on ainoa toivomme, vaan nekin ovat vähät ja halla näkyy niihinkin jättäneen jälkiä: sammalista siis täytyy tämänkin seudun asukkaitten tottua leipää valmistamaan. Juho Niinipuunoksa
Elettiin nälkävuosia 1867-68, jolloin Suomen väestöstä kuoli kahdeksan prosenttia eli noin 150 000 henkeä. Vuonna 1867 kesä tuli tavattoman myöhään, lunta oli vielä juhannuksen tienoilla. Kesä oli sateinen ja halla tuhosi sadon varhain syksyllä. Hätäleipää ei niinkään valmistettu sammalista vaan jäkälästä. Oppineet koettivat jakaa kansalle tietoa jäkälän terveellisyydestä ja ravitsevuudesta mutta tämä oli tietysti laiha lohtu. Samassa Tampereen Sanomien numerossa teiskolainen K. Wuori huudahti näille "hyväntekijöille" latinaksi "Vivant benevolentes!" (eläköön hyväntekijät).
Lehdet täyttyivät ruokavinkeistä. Esimerkiksi Punkalaitumella lapset olivat kesällä syöneet männyn ja kuusen kerkkiä. Hätäravintona syötiin myös vehkakasveja, perunanvarsia, nokkosia, jauhettuja pavunvarsia sekä pettujauhoja marjojen kanssa. Oulun Viikko-Sanomat kertoi kesällä 1868 (6.6.) Tampereen seudulla syötävän jopa sammakon lihaa, jonka makua kehuttiin oivalliseksi, se oli "hyvää ja mateen lihan kaltaista".
Sanomia Turusta kertoi 20. syyskuuta 1867, ettei koko Tampereen seudulla hyvää ruisvuotta saatu muualla kuin Hatanpään kartanossa. Tämäkin herätti kateutta. "Jolla ennestään on, se saa kyllältä, köyhä parka sitä vastaan saa nääntyä", jupistiin. Lehti huomautti, että sateisena kesänä muiden pellot makasivat puolisuona, mutta Hatanpään kartanon pellot oli ojitettu ja vesi juoksi pois pelloilta näiden ojien ansiosta. Viljelysmenetelmät Suomessa olivat liian kehittymättömät ottamaan vastaan huonoja vuosia, paitsi edistyneimmillä kartanoilla.
Tampereella ei ilahduttu siitä, että kaupunkiin tulvi kerjäläisiä vieraista seurakunnista. Tästä tehtiin loppu kesällä 1868. Tampereen Sanomat kirjoitti 23.6.1868, että kerjäläisyyden salliminen olisi huolettomuuden ja laiskuuden puolustamista. Vaivaishoitokunta päätti lähettää kerjäläiset takaisin kotopaikoillensa, tosin ensin työhuoneella ruokittuna ja eväsnyytillä varustettuna. Almujen antaminen kerjäläisille olisi vain kehottamista pahuuteen ja laiskuuteen, lehdessä varoitettiin.
Tampereen Sanomissa julkaistiin 29.9.1868 myös uusi, parempi jäkäläleivän ohje. Leiväntekoa kiersikin eräs leskirouva Lindholm Tampereen lähipitäjissä opettamassa. Jäkäliä ei tämän uuden ohjeen mukaan lainkaan jauhettu vaan liotettiin lipeässä ja pidettiin kylmässä vedessä. Jäkäläleipään pantiin puolet islannin- ja peuranjäkäliä ja toinen puoli ruisjauhoja. Jäkäläleipä on ravitsevaa ja maukasta ja sitä sopii kenen tahansa syödä, lehti suositteli.
Nälkäänäkeviä ei silti autettu pelkillä jäkäläleipäohjeilla. Esimerkiksi Suomen kenraalikuvernöörin Nikolai Adlerbergin vaimo lähetti Turun läänin pohjoisosiin eli Tampereen lähipitäjiin 27 700 leipää, jotka oli leivottu ruis-ja ohrajauhoista sekä vehnäleseistä. Lisäksi Turun ja Vaasan läänin senaattori Norrmén tiedotti hätätilasta keisarihovissa ja sai sekä rahaa että siemenohria jaettavaksi hädänalaisten auttamiseksi muun muassa Ikaalisissa ja Parkanossa.
Kuolleisuus nälkäänäkevien keskuudessa oli suurta. Tampereen seudulla eniten huomiota sai "poltetauti" tai "lämmintauti" eli tyfus, ilmeisesti pilkkukuume. Mouhijärvellä vuonna 1867 kuoli 1107 henkeä siinä missä syntyneitä oli vain 223. Hämeenkyrössä kuolleita oli 629 henkeä, syntyneitä 161. Vuoden 1868 alkupuoliskolla hämeenkyröläisiä kuoli edelleen yli 500 henkeä. Tampereella väki ei vähentynyt mutta tämä oli pikemminkin muuttovoiton kuin "kuolonenkelin" armeliaisuuden ansiota.
Lehdistö näki syypääksi suureen kuolleisuuteen köyhäintalot ja työhuoneet. Hämäläinen kutsui 12.3.1868 Hämeenkyrön köyhäintaloa "murhaluolaksi", joka pitäisi hävittää. Lehti arveli jopa ihmisten lähettävän köyhäintalolle omaisiaan siinä toivossa, että näistä sitä pikaisemmin päästäisiin. Ilmeisesti jo entuudestaan nälkiintyneet ihmiset eivät saaneet köyhäintaloissa sen parempaa ruokaa kuin muuallakaan, sen sijaan he saivat pilkkukuumetartunnan muilta asukkailta. Sanomia Turusta kertoi 9.4.1868 Hämeenkyrön ja Mouhijärven työhuoneista, jonne joutuva "on jo niin kuin määrätty kuolemaan". Erityisesti lasten kohtalo oli surkuteltava. "Jumalan nimen tähden ruokaa! huutaa lapset työhuoneessa, ja sitten vaipuvat ijäiseen uneen", Sanomia Turusta kertoi.
Näihin uutisiin nälkävuosilta ei liene mitään lisättävää, ne puhuvat itse puolestaan.
Messukylästä syyskuun lopulla. Yleinen ruoan puute kuuluu täälläkin alkavan kansaa rasittaa. Rukiita saatiin siemeneksi, ja jos vähän jäikin yli, niin usiampi talo on jo loputkin syönyt ja myynyt. ... Suviviljoista on ainoa toivomme, vaan nekin ovat vähät ja halla näkyy niihinkin jättäneen jälkiä: sammalista siis täytyy tämänkin seudun asukkaitten tottua leipää valmistamaan. Juho Niinipuunoksa
Elettiin nälkävuosia 1867-68, jolloin Suomen väestöstä kuoli kahdeksan prosenttia eli noin 150 000 henkeä. Vuonna 1867 kesä tuli tavattoman myöhään, lunta oli vielä juhannuksen tienoilla. Kesä oli sateinen ja halla tuhosi sadon varhain syksyllä. Hätäleipää ei niinkään valmistettu sammalista vaan jäkälästä. Oppineet koettivat jakaa kansalle tietoa jäkälän terveellisyydestä ja ravitsevuudesta mutta tämä oli tietysti laiha lohtu. Samassa Tampereen Sanomien numerossa teiskolainen K. Wuori huudahti näille "hyväntekijöille" latinaksi "Vivant benevolentes!" (eläköön hyväntekijät).
Lehdet täyttyivät ruokavinkeistä. Esimerkiksi Punkalaitumella lapset olivat kesällä syöneet männyn ja kuusen kerkkiä. Hätäravintona syötiin myös vehkakasveja, perunanvarsia, nokkosia, jauhettuja pavunvarsia sekä pettujauhoja marjojen kanssa. Oulun Viikko-Sanomat kertoi kesällä 1868 (6.6.) Tampereen seudulla syötävän jopa sammakon lihaa, jonka makua kehuttiin oivalliseksi, se oli "hyvää ja mateen lihan kaltaista".
Sanomia Turusta kertoi 20. syyskuuta 1867, ettei koko Tampereen seudulla hyvää ruisvuotta saatu muualla kuin Hatanpään kartanossa. Tämäkin herätti kateutta. "Jolla ennestään on, se saa kyllältä, köyhä parka sitä vastaan saa nääntyä", jupistiin. Lehti huomautti, että sateisena kesänä muiden pellot makasivat puolisuona, mutta Hatanpään kartanon pellot oli ojitettu ja vesi juoksi pois pelloilta näiden ojien ansiosta. Viljelysmenetelmät Suomessa olivat liian kehittymättömät ottamaan vastaan huonoja vuosia, paitsi edistyneimmillä kartanoilla.
Tampereella ei ilahduttu siitä, että kaupunkiin tulvi kerjäläisiä vieraista seurakunnista. Tästä tehtiin loppu kesällä 1868. Tampereen Sanomat kirjoitti 23.6.1868, että kerjäläisyyden salliminen olisi huolettomuuden ja laiskuuden puolustamista. Vaivaishoitokunta päätti lähettää kerjäläiset takaisin kotopaikoillensa, tosin ensin työhuoneella ruokittuna ja eväsnyytillä varustettuna. Almujen antaminen kerjäläisille olisi vain kehottamista pahuuteen ja laiskuuteen, lehdessä varoitettiin.
Tampereen Sanomissa julkaistiin 29.9.1868 myös uusi, parempi jäkäläleivän ohje. Leiväntekoa kiersikin eräs leskirouva Lindholm Tampereen lähipitäjissä opettamassa. Jäkäliä ei tämän uuden ohjeen mukaan lainkaan jauhettu vaan liotettiin lipeässä ja pidettiin kylmässä vedessä. Jäkäläleipään pantiin puolet islannin- ja peuranjäkäliä ja toinen puoli ruisjauhoja. Jäkäläleipä on ravitsevaa ja maukasta ja sitä sopii kenen tahansa syödä, lehti suositteli.
Nälkäänäkeviä ei silti autettu pelkillä jäkäläleipäohjeilla. Esimerkiksi Suomen kenraalikuvernöörin Nikolai Adlerbergin vaimo lähetti Turun läänin pohjoisosiin eli Tampereen lähipitäjiin 27 700 leipää, jotka oli leivottu ruis-ja ohrajauhoista sekä vehnäleseistä. Lisäksi Turun ja Vaasan läänin senaattori Norrmén tiedotti hätätilasta keisarihovissa ja sai sekä rahaa että siemenohria jaettavaksi hädänalaisten auttamiseksi muun muassa Ikaalisissa ja Parkanossa.
Kuolleisuus nälkäänäkevien keskuudessa oli suurta. Tampereen seudulla eniten huomiota sai "poltetauti" tai "lämmintauti" eli tyfus, ilmeisesti pilkkukuume. Mouhijärvellä vuonna 1867 kuoli 1107 henkeä siinä missä syntyneitä oli vain 223. Hämeenkyrössä kuolleita oli 629 henkeä, syntyneitä 161. Vuoden 1868 alkupuoliskolla hämeenkyröläisiä kuoli edelleen yli 500 henkeä. Tampereella väki ei vähentynyt mutta tämä oli pikemminkin muuttovoiton kuin "kuolonenkelin" armeliaisuuden ansiota.
Lehdistö näki syypääksi suureen kuolleisuuteen köyhäintalot ja työhuoneet. Hämäläinen kutsui 12.3.1868 Hämeenkyrön köyhäintaloa "murhaluolaksi", joka pitäisi hävittää. Lehti arveli jopa ihmisten lähettävän köyhäintalolle omaisiaan siinä toivossa, että näistä sitä pikaisemmin päästäisiin. Ilmeisesti jo entuudestaan nälkiintyneet ihmiset eivät saaneet köyhäintaloissa sen parempaa ruokaa kuin muuallakaan, sen sijaan he saivat pilkkukuumetartunnan muilta asukkailta. Sanomia Turusta kertoi 9.4.1868 Hämeenkyrön ja Mouhijärven työhuoneista, jonne joutuva "on jo niin kuin määrätty kuolemaan". Erityisesti lasten kohtalo oli surkuteltava. "Jumalan nimen tähden ruokaa! huutaa lapset työhuoneessa, ja sitten vaipuvat ijäiseen uneen", Sanomia Turusta kertoi.
Näihin uutisiin nälkävuosilta ei liene mitään lisättävää, ne puhuvat itse puolestaan.
keskiviikko 5. lokakuuta 2016
Sairashuone Tampereella
Tampereen sanomat 21.8.1866
Marraskuun 1. päivä 1848 avattiin sairashuone karvari Brummertin aivan siihen tarkoitukseen rakentamassa huoneuksessa Nalkalan torin varrella, josta se kuitenkin sittemmin vuonna 1858 muutettiin toiseen taloon uudessa [Tampereen] kaupungissa. ... Sitten [1.11.1864] otti kruunu haltuunsa koko tämän laitoksen, nimellä "Yleinen Sairashuone Tampereella".
Mikäpä muu on kaupungin tunnusmerkki kuin sairaala. 1860-luvun sanomalehdissä mainittiin kuolintapausten yhteydessä usein se, että sairas oli kuollut sairashuoneella. Se teki kuolemisesta jollakin tapaa jopa hienoa. Viimeiset hetket oli sentään saatu viettää "lasaretissa", eli potilaan eteen oli tehty kaikki mahdollinen. Tämä tietysti, jos kuolinsyy oli ajan mittapuun mukaan kunniallinen. Iso osa sairashuoneen potilaista nimittäin poti kuppaa.
Tampereen sairashuoneessa oli 35 sänkyä: 15 sänkyä kuppaa sairastaville, 10 sänkyä muille sairaille ja 10 sänkyä maksaville asiakkaille. Sairaalassa hoidettiin 1848-1864 eli sen ensivuosina 3189 potilasta, heistä kuppatautisia 1506 ja muita sairaita 1683. Kuppaa sairastavista tamperelaisia oli 432 ja muista sairaista 319. Kuppaa sairastavien suuri määrä toisaalta juuri oikeuttikin sairashuoneen tarpeellisuutta.
Tuloja sairaala sai valtiolta 15 000 ruplaa, maksavilta sairailta noin 3 000 ruplaa, säästöjä ensimmäisiltä kahdeksalta vuodelta oli 560 ruplaa ja kaupungin kassasta noin 1650 ruplaa. Lisäksi kaupunki maksoi valtiolle hyvitystä kuluneista huonekaluista noin 870 ruplaa. Kuudentoista vuoden aikana kaupunki oli kaikkiaan ylläpitänyt sairaalaa 2 500 ruplalla.
Nykylukijalle sairaalan suuri merkitys kuppataudin hoidossa tuntuu jopa hämmästyttävältä, nykyäänhän tämä sukupuolitauti hoituu penisilliinillä. 1800-luvulla tautia potevalle sairastaminen oli kuitenkin totista totta. Taudinkuvaan kuului kuppahaavaumia, lämmönnousua, pahoinvointia, imurauhasten suurentumista, hiustenlähtöä ja erilaisia iho-oireita. Pitkälle edennyt kuppa aiheutti myös tulehduksia keskushermostossa. Aivoihin edetessään kuppa aiheutti mielisairauden. Kuppaa hoidettiin elohopeayhdisteillä ja tämä johti helposti elohopeamyrkytykseen.
Suomeen kuppa oli tullut 1640-luvulla suomalaisten, Ruotsin armeijassa palvelleiden sotilaiden välityksellä. Kansanterveydelliseksi ongelmaksi asti tauti muuttui 1720-luvulla. Eurooppaan kupan toivat Amerikasta Kolumbuksen löytöretkiin osallistuneet miehet. Taudinkulku oli varsin globaalia siis jo 150 vuotta sitten ja aiemmin. Tampere olikin kansainvälinen kaupunki jo 1860-luvulla, ainakin sukupuolitautien osalta.
Marraskuun 1. päivä 1848 avattiin sairashuone karvari Brummertin aivan siihen tarkoitukseen rakentamassa huoneuksessa Nalkalan torin varrella, josta se kuitenkin sittemmin vuonna 1858 muutettiin toiseen taloon uudessa [Tampereen] kaupungissa. ... Sitten [1.11.1864] otti kruunu haltuunsa koko tämän laitoksen, nimellä "Yleinen Sairashuone Tampereella".
Mikäpä muu on kaupungin tunnusmerkki kuin sairaala. 1860-luvun sanomalehdissä mainittiin kuolintapausten yhteydessä usein se, että sairas oli kuollut sairashuoneella. Se teki kuolemisesta jollakin tapaa jopa hienoa. Viimeiset hetket oli sentään saatu viettää "lasaretissa", eli potilaan eteen oli tehty kaikki mahdollinen. Tämä tietysti, jos kuolinsyy oli ajan mittapuun mukaan kunniallinen. Iso osa sairashuoneen potilaista nimittäin poti kuppaa.
Tampereen sairashuoneessa oli 35 sänkyä: 15 sänkyä kuppaa sairastaville, 10 sänkyä muille sairaille ja 10 sänkyä maksaville asiakkaille. Sairaalassa hoidettiin 1848-1864 eli sen ensivuosina 3189 potilasta, heistä kuppatautisia 1506 ja muita sairaita 1683. Kuppaa sairastavista tamperelaisia oli 432 ja muista sairaista 319. Kuppaa sairastavien suuri määrä toisaalta juuri oikeuttikin sairashuoneen tarpeellisuutta.
Tamperelaisten lisäksi sairashuoneessa hoidettiin potilaita Messukylästä, Hämeenkyröstä, Ikaalisista, Mouhijärveltä, Karkusta, Tyrväältä, Pirkkalasta, Vesilahdesta, Ruovedeltä ja Lempäälästä. Aluksi sairaalan taloutta hoiti apteekkari Tennberg, mutta täydellisiä tilikirjoja ensimmäisiltä vuosilta ei säilynyt. Sairaalan menot vuosina 1856-1864 muodostuivat seuraavasti:
Lääkärin, taloudenhoitajan ja palvelijain palkat 255 ruplaa, ruoka 1186 ruplaa, lääkkeet 378 ruplaa,
puut 93 ruplaa, kynttilät 18 ruplaa, vaatteet ja huonekalut 49 ruplaa, huoneen hyyry [vuokra] 231 ruplaa, pesupalkka [siivous, pyykki] 210 ruplaa, yhteensä noin 2 420 ruplaa.
Tuloja sairaala sai valtiolta 15 000 ruplaa, maksavilta sairailta noin 3 000 ruplaa, säästöjä ensimmäisiltä kahdeksalta vuodelta oli 560 ruplaa ja kaupungin kassasta noin 1650 ruplaa. Lisäksi kaupunki maksoi valtiolle hyvitystä kuluneista huonekaluista noin 870 ruplaa. Kuudentoista vuoden aikana kaupunki oli kaikkiaan ylläpitänyt sairaalaa 2 500 ruplalla.
Nykylukijalle sairaalan suuri merkitys kuppataudin hoidossa tuntuu jopa hämmästyttävältä, nykyäänhän tämä sukupuolitauti hoituu penisilliinillä. 1800-luvulla tautia potevalle sairastaminen oli kuitenkin totista totta. Taudinkuvaan kuului kuppahaavaumia, lämmönnousua, pahoinvointia, imurauhasten suurentumista, hiustenlähtöä ja erilaisia iho-oireita. Pitkälle edennyt kuppa aiheutti myös tulehduksia keskushermostossa. Aivoihin edetessään kuppa aiheutti mielisairauden. Kuppaa hoidettiin elohopeayhdisteillä ja tämä johti helposti elohopeamyrkytykseen.
Suomeen kuppa oli tullut 1640-luvulla suomalaisten, Ruotsin armeijassa palvelleiden sotilaiden välityksellä. Kansanterveydelliseksi ongelmaksi asti tauti muuttui 1720-luvulla. Eurooppaan kupan toivat Amerikasta Kolumbuksen löytöretkiin osallistuneet miehet. Taudinkulku oli varsin globaalia siis jo 150 vuotta sitten ja aiemmin. Tampere olikin kansainvälinen kaupunki jo 1860-luvulla, ainakin sukupuolitautien osalta.
tiistai 4. lokakuuta 2016
Poika kuoli Tampereen pellavatehtaalla
Sanomia Turusta 4.5.1866
Tampereen pellavatehtaalta: Huhtikuun 23 päivä tapahtui täällä outo tapaus. Muuan 11 vuoden vanha poika kuoli äkkiä työssä ollessaan. Vainaalla oli vähäistä riitaa toisen samanikäisen pojan kanssa, joka sitä vähän lyödä hotasi, jonka perästä [poika] kuoli paikalla. Yleensä luullaan kuoleman tapahtuneen jostain muusta syystä eikä lyömisestä. Lääkäri ruumista tutkittuaan ei löytänyt vähäistäkään lyömisen merkkiä. Lyöminen sattuikin ainoastaan kylkeen, lakaisuharjalla. Työmies tehtaassa
Myös sanomalehti Hämäläinen uutisoi saman tapauksen poikien nimillä ja mainitsi heidät noin 12-vuotiaiksi. Uhri oli kaatunut ja kuollut. Kuolinsyynä saattoikin olla, että poika oli kaatuessaan lyönyt päänsä ja saanut aivovamman. Tämä johti välittömään kuolemaan, jättämättä silti ulkoisia ruhjeita. Tehtaan työmies, joka kirjoitti tapauksesta, saattoi syystä tai toisesta esittää siitä todellisuutta kauniimman version.
Nykylukijaa koskettaa se, että kuollut poika oli vain 11-vuotias eli lapsityöläinen. Julkaisemisaikaan tämä ei välttämättä ollut se "outo" piirre tapauksessa, sillä 1800-luvulla Suomessa lapset olivat yleisesti töissä esimerkiksi maataloudessa. Maataloustyöt ovat tunnetusti raskaita, joten tehdastyö saattoi aikalaisten mielestä olla pojille sopivaa kevyttä sisätyötä, esimerkiksi lakaisemista harjalla.
Muutamaa vuotta myöhemmin annettiin keisarillinen asetus kaupasta ja elinkeinoista Suomen suuriruhtinaanmaassa (1868). Asetus korosti elinkeinon harjoittajan velvollisuutta valvoa, että työntekijät, erityisesti alaikäiset, pitäytyivät jumalanpelossa, säädyllisyydessä ja hyvissä tavoissa. Työntekijöille tuli myös tarjota terveellinen asunto, sopiva ja riittävä ravinto sekä tarpeellista opetusta.
Työnantajan tuli myös huolehtia työntekijöiden terveydestä ja työhyvinvoinnista. Alle 18-vuotiaiden yötyötä tehtaissa rajoitettiin ja alle 12-vuotiaiden työpäivä sai kestää enintään 6 tuntia. Työntekijällä oli oikeus erota palveluksesta, jos isäntä ei suojellut häntä muiden kisällien ja työntekijöiden "pahasta pitelemisestä".
Tampereella etenkin Finlaysonin puuvillatehdas oli tunnettu hyvänä työpaikkana, jonka yhteydessä toimi koulu ja orpokoti kirkon, sairaskassan, palokunnan ja sairaalan ohella. Töihin pääsy tehtaaseen oli onnenpotku eikä mikään kauhistuttava asia. Mahtoiko pellavatehtaallakaan kysymys sinänsä olla laiminlyönneistä. Pojan kuolema oli onneton sattuma, jota hänen samanikäinen toverinsa ei ollut tarkoittanut. Uutisesta ei käy ilmi, oliko kuolemantapauksesta seurauksia alaikäiselle lyöjälle tai työnjohtajalle. Kuten tehtaan työmies kirjoitti, kuoleman ajateltiin tapahtuneen "jostain muusta syystä" kuin lyömisestä.
Tampereen pellavatehtaalta: Huhtikuun 23 päivä tapahtui täällä outo tapaus. Muuan 11 vuoden vanha poika kuoli äkkiä työssä ollessaan. Vainaalla oli vähäistä riitaa toisen samanikäisen pojan kanssa, joka sitä vähän lyödä hotasi, jonka perästä [poika] kuoli paikalla. Yleensä luullaan kuoleman tapahtuneen jostain muusta syystä eikä lyömisestä. Lääkäri ruumista tutkittuaan ei löytänyt vähäistäkään lyömisen merkkiä. Lyöminen sattuikin ainoastaan kylkeen, lakaisuharjalla. Työmies tehtaassa
Myös sanomalehti Hämäläinen uutisoi saman tapauksen poikien nimillä ja mainitsi heidät noin 12-vuotiaiksi. Uhri oli kaatunut ja kuollut. Kuolinsyynä saattoikin olla, että poika oli kaatuessaan lyönyt päänsä ja saanut aivovamman. Tämä johti välittömään kuolemaan, jättämättä silti ulkoisia ruhjeita. Tehtaan työmies, joka kirjoitti tapauksesta, saattoi syystä tai toisesta esittää siitä todellisuutta kauniimman version.
Nykylukijaa koskettaa se, että kuollut poika oli vain 11-vuotias eli lapsityöläinen. Julkaisemisaikaan tämä ei välttämättä ollut se "outo" piirre tapauksessa, sillä 1800-luvulla Suomessa lapset olivat yleisesti töissä esimerkiksi maataloudessa. Maataloustyöt ovat tunnetusti raskaita, joten tehdastyö saattoi aikalaisten mielestä olla pojille sopivaa kevyttä sisätyötä, esimerkiksi lakaisemista harjalla.
Muutamaa vuotta myöhemmin annettiin keisarillinen asetus kaupasta ja elinkeinoista Suomen suuriruhtinaanmaassa (1868). Asetus korosti elinkeinon harjoittajan velvollisuutta valvoa, että työntekijät, erityisesti alaikäiset, pitäytyivät jumalanpelossa, säädyllisyydessä ja hyvissä tavoissa. Työntekijöille tuli myös tarjota terveellinen asunto, sopiva ja riittävä ravinto sekä tarpeellista opetusta.
Työnantajan tuli myös huolehtia työntekijöiden terveydestä ja työhyvinvoinnista. Alle 18-vuotiaiden yötyötä tehtaissa rajoitettiin ja alle 12-vuotiaiden työpäivä sai kestää enintään 6 tuntia. Työntekijällä oli oikeus erota palveluksesta, jos isäntä ei suojellut häntä muiden kisällien ja työntekijöiden "pahasta pitelemisestä".
Tampereella etenkin Finlaysonin puuvillatehdas oli tunnettu hyvänä työpaikkana, jonka yhteydessä toimi koulu ja orpokoti kirkon, sairaskassan, palokunnan ja sairaalan ohella. Töihin pääsy tehtaaseen oli onnenpotku eikä mikään kauhistuttava asia. Mahtoiko pellavatehtaallakaan kysymys sinänsä olla laiminlyönneistä. Pojan kuolema oli onneton sattuma, jota hänen samanikäinen toverinsa ei ollut tarkoittanut. Uutisesta ei käy ilmi, oliko kuolemantapauksesta seurauksia alaikäiselle lyöjälle tai työnjohtajalle. Kuten tehtaan työmies kirjoitti, kuoleman ajateltiin tapahtuneen "jostain muusta syystä" kuin lyömisestä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)