Tampereen Sanomat 10.4.1884
Kova-onninen, surkuteltava aviomies. Niemisen talossa N:o 302 Amurissa asuva nikkarin sälli K. Sundell [nimi muutettu] havaitsi itsensä sunnuntai iltana ryöstetyksi tyhjäksi. Hänellä oli ollut vaimo, rahoja ja vaatteita mutta tämä kaikki oli vienyt eräs petturi toveri, työmies Ville Jokinen [nimi muutettu], kotosin Kuopion maaseurakunnasta, joka oli Sundellin luona vieraanvaraisuutta nauttinut. Maanantaina sai tosin Sundell poliisien avulla takaisin armaan aviosiippansa ja osan tavaroista, mutta asia ei siitä parantunut, sillä seuraavana yönä murtausi tuo aviollisen onnen ja hellän puolison ryöstäjä Sundellin asuntoon ja antoi S:lle kolme aimo halon iskua päähän, niin että S. meni tainnoksiin. Viime tiistaina kutsuttiin kaikki osalliset tässä murhenäytelmässä poliisin tutkintoon, jonka seurauksena oli, että Jokinen kirjatonna vangittiin ja Sundell sai vaimonsa takasin.
Erilaiset rikokset olivat 1880-luvulla yleinen uutisaihe ja lehdissä selostettiin seikkaperäisesti, mitä oli tapahtunut ja keitä asiaan osalliset olivat. Tällä kertaa uhrina oli nikkarin sälli eli puusepän kisälli Tampereen Amurista. Huomio kiinnittyy siihen, mitä mieheltä oli varastettu: vaimo. 1880-luvun ajattelutavan mukaan tämä oli miehensä määräysvallassa, joten poliisi palautti hänet takaisin. Tarinan konna oli kotoisin Kuopion seudulta eikä hänellä ollut "kirjoja" eli muuttolupaa Tampereelle. Saman päivän Aamulehti tiesi kertoa, että puusepältä oli viety vaimon lisäksi kolme lasta. Yleinen syyttäjä ei halunnut sekaantua "häpeällisiin perheriitoihin", joten Kuopion mies pääsi pälkähästä, kun vain matkusti takaisin kotiseudulleen. Näin kävi siitä huolimatta, että "ryöstössä" oli käytetty asettakin, ilmeisesti koivuhalkoa. Miten puusepän kisällin avio-onni tämän jälkeen mahtoi jatkua, jäi arvoitukseksi.
Useimmin lehdissä kuvaillut varkaudet olivat rahallisesti mitättömiä "housut vietiin pyykkinarulta" -tyyppisiä näpistyksiä. Tampereen poliisi oli 1880-luvulla vielä jotenkin avuttoman oloista. Tampereen Sanomissa 29.5.1884 paheksuttiin Kyttälässä käytyä tappelua, jota hillitsemään ei saapunut yhtään poliisia. Kun poliisi viimein tuli, olutlasinsa äärestä viereisestä ravintolasta, hän ei pienikokoisena miehenä uskaltanut puuttua asiaan. Luultavasti tästä syystä kaupungin poliiseille hankittiin kesällä vihellyspillit, joihin virkatoimien niin vaatiessa oli lupa viheltää.
Kesäkuussa niin ikään Kyttälässä eräs humalainen tuupattiin rappusia alas, meni tajuttomaksi ja kuoli muutaman päivän kuluttua. Mies ehdittiin jo haudata, ennen kuin poliisi havahtui selvittämään kuolinsyytä, ja ruumis piti kaivaa ylös. Poliisien resurssit olivat selvästikin riittämättömät, sillä vakinaisia poliiseja oli vain kahdeksan. Syksymmällä alettiinkin vaatia, että poliisien määrää piti lisätä ja heille piti maksaa kunnollista palkkaa. Marraskuussa Aamulehti julkaisi kaupungin poliisien nimet ja osoitteet. Nyt poliiseja oli 13. Esimerkiksi ylikonstaapeli J. Hollt asui osoitteessa Verkatehtaankatu 291. Ajatuksena oli, että poliisit olisivat paremmin tavoitettavissa. Puhelimia, "telefooneja", kyllä jo muutamia Tampereella oli, mutta vain harvoilla asukkailla.
Tampereella oli vuonna 1884 noin 16 000 asukasta. Tampereen Sanomat arvioi 13.9.1884, että asukkaista "joku tuhat" oli sellaisia, joita poliisin kannatti pitää silmällä. Arvio oli reilusti liioiteltu, sillä suurin osa kaupungin asukkaista oli niin sanottuja tavallisia ihmisiä, tehdastyöläisiä, jotka tekivät pitkää päivää ja joilla ei ollut aikaa eikä tilaisuuttakaan tehdä laittomuuksia. Värikkäintä kaupungin elämä oli markkina-aikaan, jolloin sinne tuli paljon väkeä läheiseltä maaseudulta ja kauempaakin, ja poliisi korjasi "putkaan" varkaita, hevosvarkaita sekä juopuneita ja muita "pahan elämän" viettäjiä.
Tampereen Sanomien uutinen 9.2.1884 erehdyttää lukijan hetkeksi luulemaan, että Suomeen oli saatu ensimmäinen salapoliisi, kaiken lisäksi vanhempi leskivaimo, joka kiersi varkauksien kohteeksi joutuneissa kodeissa selvittämässä rikoksia. Kyseessä oli yllättäen huijari, joka tarvitsi tutkimuksiinsa riepuihin käärittyä 10 markan kultarahaa. Rikokset eivät selvinneet ja muori hävisi kultaraha mukanaan. Juttu oli lainattu Uudesta Suomettaresta, joten tämä omatoiminen "virkakumppani" ei ollutkaan Tampereen vaan pääkaupungin poliisin huolenaiheena.
(Lähteenä myös Aamulehti 28.2.1884, 5.6.1884, 21.6.1884, 14.10.1884 ja 6.11.1884 sekä Tampereen Sanomat 5.6.1884.)
maanantai 27. helmikuuta 2017
torstai 23. helmikuuta 2017
Ylöjärven perkele
Aamulehti 7.2.1884
Yläjärven [Ylöjärven] peräkunnasta tammikuulla v. 1884. Tämän sisällä olevan tammikuun 12 päivän aamuna kello 2 ja kolmen välillä olin erään kumppanini kanssa Tampereen kaupunkiin matkalla, niin Kaiharin kylän Ylisen talon kohdalla noin 9 tai kymmenen sylen vaiheella [16-18 metrin päässä] maantiestä seisoi kauhistava näkö, mies oli näet ei muu kuin perkele päälle otetussa ihmisen muodossa 5 tai 6 kyynärää [3-3,5 m] pitkä vaatetettu senlaiseen kaapuun, jonka liepeet oli parin kyynärän pituudelta yli ympäri löysänä maassa, kädet ristissä rinnoilla ja kasvot maantietä kohti, mentyämme sen sivu Seppälään käsin tuli se laapotteli pitkin maantietä perässämme hiljalleen edempänä; pieni poikainen oikialla puolella kävi rinnalla, päästyänsä sille sillalle, joka on Ylisen ahteen alla katosi se meidän silmistämme, sillä paikalla ja niillä tienoilla on ennenkin usein nähty senlaisia ja muita haamuja ja näköjä. ... A. H. F-ll
Ylöjärven miehen kohtaaminen perkeleen kanssa on sijoitettu Aamulehdessä otsikon "Kaikenlaista" alle. Kyseessä ei siten ollut uutinen vakavimmasta päästä. Jos kertomus olisi totta, kyseessä olisikin oikea jymyuutinen, sillä useimmiten maaseutukirjeenvaihtajat kirjoittivat Tampereen lehtiin kertoakseen lähinnä säätilasta, vuoden tulosta, kansakoulusta ja seurakunnan asioista. Tampereella oli 1880-luvun alussa kolme suomenkielistä ja yksi ruotsinkielinen sanomalehti, joissa kerrottiin oikeastaan samat uutiset moneen kertaan. Ylöjärven perkele oli tässä mielessä virkistävä poikkeus. Aikalaiset eivät hämmästyneet niinkään sitä, että perkele oli nähty, vaan sitä että tämä seisoi kädet ristissä rinnalla. Jo lehden latoja lisäsi tarinan perään alahuomautuksen siitä, että jutun lähettäjän on täytynyt huomata väärin: "eihän sen miehen sanota ristiä suvaitsevan?" latoja muistuttaa.
Juttu saa muutaman viikon kuluttua vastineen (Aamulehti 11.3.1884), jossa arvellaan perkeleen esiintymisen "ristiretkeilijänä" olleen "peräti eriveikeätä". Vastineen lähettäjä Kustaa Färm kertoo samoilla paikoilla toistakymmentä vuotta aiemmin kohdatusta mielipuolesta, joka oli "hyvänlaisuuttaan" taluttanut Teivaalan kahlekoiria keskellä yötä. Ylöjärven miehen tarinassa Färm näkee samankaltaista "hyvänlaisuutta" ja kyselee, onko tämä jo lakannut näkemästä kummituksia. Näkyjen näkeminen viittasi jo 1880-luvulla siihen, ettei näkijällä ollut kaikki lepakot vintillä. Samana keväänä Aura-lehti Turusta kertoi (3.5.1884) otsikolla "Kaikenlaista" kauppiaasta, joka näki pahoja henkiä ja "paholaisten ruhtinaan" liiallisen väkevien juomien nauttimisen takia.
Pellervo Mikkelistä julkaisi myöhemmin kesällä (7.8.1884) uutisen 12-vuotiaasta tytöstä, jolle paholainen näyttäytyi taianomaisen kahvipannun muodossa. Nykylukija arvelisi tytöllä olleen vilkas mielikuvitus mutta Pellervon mukaan paikalla tehtiin kaivauksia taikapannun löytämiseksi maasta. Tyttö näki paholaisen myös ihmisen hahmossa, jolloin tämä oli harmaatakkinen pitkäpartainen ukko. Paholainen oli 1880-luvun ihmisille tuttu niin ikään kaunokirjallisista lähteistä, sanomalehtien nurkkanovelleista. Siksi kynnys kertoa lehdille paholaishavainnoista oli verraten matala.
Toinen yhteys, jossa yliluonnolliset olennot ikään kuin kuuluivat asiaan, oli suomalainen kansanperinne ja pakana-aikaiset uskomukset. Aamulehti sisälsi 23.8.1884 kuvauksen Pirunvuoresta Tyrvään Rautavedellä, jossa entisinä aikoina asui paholainen. Vuoressa oli pirunluola ja sen edustalla liesi, jossa paikalla käyneet retkeilijät keittivät retkikahvinsa. Tiedettiin, että paholainen oli jo lähtenyt matkoihinsa ja vienyt mennessään "kaikki dokumenttinsä, paitsi liesi on jälellä". Ehkä tarinan uskottavuutta aikalaisten silmissä lisäsi se, että paholaisesta kyllä oli ollut "dokumentteja", todistusaineistoa, mutta tämä oli vienyt ne mukanaan.
1880-luvulla oli eräs ammattiryhmä, jolle keskustelu paholaisesta oli totinen asia, nimittäin kirkonmiehet. Kristinusko perustuu käsitykselle synnistä ja synti on lähtöisin perkeleestä. On siten mahdollista, että pappien väkevät saarnat siitä, miten perkele väijyy syntisiä aina ja kaikkialla, sai herkimmät seurakuntalaiset näkemään tämän vaikuttavan hahmon yöllisellä metsätaipaleella vaikkapa Ylöjärvellä. Nykyään perkele on enemmän vertauskuvallinen hahmo, johon ei kirjaimellisesti enää uskota. Perkele on saanut väistyä nolona takavasemmalle ja sijalle ovat tulleet enkelit, joihin erityisesti 2000-luvun viihdealan ammattilaiset ovat luontevasti yhteydessä.
Yläjärven [Ylöjärven] peräkunnasta tammikuulla v. 1884. Tämän sisällä olevan tammikuun 12 päivän aamuna kello 2 ja kolmen välillä olin erään kumppanini kanssa Tampereen kaupunkiin matkalla, niin Kaiharin kylän Ylisen talon kohdalla noin 9 tai kymmenen sylen vaiheella [16-18 metrin päässä] maantiestä seisoi kauhistava näkö, mies oli näet ei muu kuin perkele päälle otetussa ihmisen muodossa 5 tai 6 kyynärää [3-3,5 m] pitkä vaatetettu senlaiseen kaapuun, jonka liepeet oli parin kyynärän pituudelta yli ympäri löysänä maassa, kädet ristissä rinnoilla ja kasvot maantietä kohti, mentyämme sen sivu Seppälään käsin tuli se laapotteli pitkin maantietä perässämme hiljalleen edempänä; pieni poikainen oikialla puolella kävi rinnalla, päästyänsä sille sillalle, joka on Ylisen ahteen alla katosi se meidän silmistämme, sillä paikalla ja niillä tienoilla on ennenkin usein nähty senlaisia ja muita haamuja ja näköjä. ... A. H. F-ll
Ylöjärven miehen kohtaaminen perkeleen kanssa on sijoitettu Aamulehdessä otsikon "Kaikenlaista" alle. Kyseessä ei siten ollut uutinen vakavimmasta päästä. Jos kertomus olisi totta, kyseessä olisikin oikea jymyuutinen, sillä useimmiten maaseutukirjeenvaihtajat kirjoittivat Tampereen lehtiin kertoakseen lähinnä säätilasta, vuoden tulosta, kansakoulusta ja seurakunnan asioista. Tampereella oli 1880-luvun alussa kolme suomenkielistä ja yksi ruotsinkielinen sanomalehti, joissa kerrottiin oikeastaan samat uutiset moneen kertaan. Ylöjärven perkele oli tässä mielessä virkistävä poikkeus. Aikalaiset eivät hämmästyneet niinkään sitä, että perkele oli nähty, vaan sitä että tämä seisoi kädet ristissä rinnalla. Jo lehden latoja lisäsi tarinan perään alahuomautuksen siitä, että jutun lähettäjän on täytynyt huomata väärin: "eihän sen miehen sanota ristiä suvaitsevan?" latoja muistuttaa.
Juttu saa muutaman viikon kuluttua vastineen (Aamulehti 11.3.1884), jossa arvellaan perkeleen esiintymisen "ristiretkeilijänä" olleen "peräti eriveikeätä". Vastineen lähettäjä Kustaa Färm kertoo samoilla paikoilla toistakymmentä vuotta aiemmin kohdatusta mielipuolesta, joka oli "hyvänlaisuuttaan" taluttanut Teivaalan kahlekoiria keskellä yötä. Ylöjärven miehen tarinassa Färm näkee samankaltaista "hyvänlaisuutta" ja kyselee, onko tämä jo lakannut näkemästä kummituksia. Näkyjen näkeminen viittasi jo 1880-luvulla siihen, ettei näkijällä ollut kaikki lepakot vintillä. Samana keväänä Aura-lehti Turusta kertoi (3.5.1884) otsikolla "Kaikenlaista" kauppiaasta, joka näki pahoja henkiä ja "paholaisten ruhtinaan" liiallisen väkevien juomien nauttimisen takia.
Pellervo Mikkelistä julkaisi myöhemmin kesällä (7.8.1884) uutisen 12-vuotiaasta tytöstä, jolle paholainen näyttäytyi taianomaisen kahvipannun muodossa. Nykylukija arvelisi tytöllä olleen vilkas mielikuvitus mutta Pellervon mukaan paikalla tehtiin kaivauksia taikapannun löytämiseksi maasta. Tyttö näki paholaisen myös ihmisen hahmossa, jolloin tämä oli harmaatakkinen pitkäpartainen ukko. Paholainen oli 1880-luvun ihmisille tuttu niin ikään kaunokirjallisista lähteistä, sanomalehtien nurkkanovelleista. Siksi kynnys kertoa lehdille paholaishavainnoista oli verraten matala.
Toinen yhteys, jossa yliluonnolliset olennot ikään kuin kuuluivat asiaan, oli suomalainen kansanperinne ja pakana-aikaiset uskomukset. Aamulehti sisälsi 23.8.1884 kuvauksen Pirunvuoresta Tyrvään Rautavedellä, jossa entisinä aikoina asui paholainen. Vuoressa oli pirunluola ja sen edustalla liesi, jossa paikalla käyneet retkeilijät keittivät retkikahvinsa. Tiedettiin, että paholainen oli jo lähtenyt matkoihinsa ja vienyt mennessään "kaikki dokumenttinsä, paitsi liesi on jälellä". Ehkä tarinan uskottavuutta aikalaisten silmissä lisäsi se, että paholaisesta kyllä oli ollut "dokumentteja", todistusaineistoa, mutta tämä oli vienyt ne mukanaan.
1880-luvulla oli eräs ammattiryhmä, jolle keskustelu paholaisesta oli totinen asia, nimittäin kirkonmiehet. Kristinusko perustuu käsitykselle synnistä ja synti on lähtöisin perkeleestä. On siten mahdollista, että pappien väkevät saarnat siitä, miten perkele väijyy syntisiä aina ja kaikkialla, sai herkimmät seurakuntalaiset näkemään tämän vaikuttavan hahmon yöllisellä metsätaipaleella vaikkapa Ylöjärvellä. Nykyään perkele on enemmän vertauskuvallinen hahmo, johon ei kirjaimellisesti enää uskota. Perkele on saanut väistyä nolona takavasemmalle ja sijalle ovat tulleet enkelit, joihin erityisesti 2000-luvun viihdealan ammattilaiset ovat luontevasti yhteydessä.
tiistai 21. helmikuuta 2017
Lasisilmiä tarvitseville
Tampereen Sanomat 3.11.1883
Herra H. Samson Tukholmasta, tuo taitavaksi tunnettu optillisten ja meteoroloogisten aseitten tekijä, on nykyänsä kaupungissamme mukanaan runsas valikoima mainioita teoksiansa. Erittäin lienee tämä tieto tervetullut heikko- ja likinäköisille, koska herra S. tarjoo parasta mitä huonon näön avuksi voidaan tarjota. Suuri etu niille, jotka tarvitsevat lasisilmiä, on se että silmät tutkitaan optomeetterilla, joten jokainen varmuudella saattaa saada silmillensä sopivat lasit.
Tampereelle oli tullut optikko Tukholmasta. Hän kuulosti lähes mystiseltä ihmemieheltä, sillä optiikkaan liittyvä sanasto oli täysin uutta suomen kielessä. Lasisilmiä hän ei tietenkään myynyt vaan silmälaseja, näkölaseiksikin kutsuttuja kehyksiin kiinnitettyjä linssejä. Hän mainosti lisäksi Pince-Nezia eli nenälaseja, nenänvarteen nipistettäviä sangattomia silmälaseja. Sanaa optikko ei vielä käytetty vaan herra Samson oli "optikeri". Asiakkaan silmät tutkittiin erityisellä optomeetterilla, optometrillä eli "näynmittaajalla", joka on silmän taittokyvyn mittauslaite. Yleisölle koetettin selittää, että "optilliset ja meteoroloogilliset aseet", nykykielessä välineet, tarkoittivat näköopillisia ja "ilman-ennustajain" eli ilmatieteilijöiden laitteita.
Oli vaarallista käyttää huonoja ja sopimattomia silmälaseja, Samson valisti asiakkaitaan. Hänen valikoimassaan oli tavallisten silmälasien, suurennuslasien, luuppien, kiikareitten ja kompassien lisäksi hämmästyttävä määrä mitä erikoisimpia tuotteita, muun muassa Wollastonin periskooppiset kivisilmälasit. Ehkä kyseessä oli Wollastonin prisma? Samsonilta sai ostaa myös stereoskoopin, laitteen, jolla katseltiin kolmiulotteisia kuvia. Hän myi "manumeettereita" eli painemittareita, Anerroid-ilmapuntareita sekä "vesitasaajia" eli vesivaakoja, niin sanottuja vatupasseja.
Mitähän olivat Samsonin myymät jalkamitat eli niin kutsutut askeleen lukijat? Ehkä niitä käytettiin pitemmän matkan mittaamisessa aikana, jolloin metrijärjestelmää ei vielä ollut. Samsonilla oli myös piirustuspuikkoja [eli harppeja?] koulunuorisolle ja erilaisia lämpömittareita sekä puntareita oluen, maidon, kerman ja viinan mittaamista varten. "Kaikki tässä luetellut kalut ovat sitä laatua, että allekirjoittanut niistä täydellisesti vastaa", Samson mainosti. Allekirjoituksena oli "H. Samson. Optillinen ja Meteorolooginen Instrumenttimaakari Tukholmassa".
Mistä lyhytnäköisyys eli likinäköisyys sitten johtui, alkoi 1880-luvulla olla jo tiedossa. Kyseessä oli "perittävä", siis perinnöllinen ominaisuus. Likinäköisyyteen vaikutti myös "pitkällinen askaroiminen sellaisessa työssä, joka rasittaa silmiä". Varoittavat esimerkit tulivat Saksasta. Siellä nuorisoa rasitettiin lukemisella, mutta myös paljon täysikasvuisia työskenteli kirjallisuuden parissa. Niinpä likinäköisten määrä kasvoi ja silmälaseja tarvittiin yhä nuorempana, jopa koululapsilla, Keski-Suomi kertoi 23.2.1884.
Sen, joka syksyllä 1883 halusi itselleen "lasisilmät", piti mennä herra Samsonin vastaanotolle Tampereen seurahuoneelle melko kiireesti, sillä optikko oli tavattavissa vain 3.-6. marraskuuta välisen ajan. Käytännössä hän kiersi läpi myös Suomen muut kaupungit valikoimansa kanssa ja palasi Tampereelle säännöllisesti uudelleen. Muina aikoina silmälaseja myivät tavalliset kellosepät, Tampereella Kaarlo Toivonen ja H. T. Mansner. Silmälasit hienoilla kultasangoilla ja hopeisella kotelolla saatettiin ostaa joltakin kultasepältä jopa lahjaksi ihmiselle, joka ei ollut käynyt niitä sovittamassa. Mitä laseilla näki, olikin jo toinen tarina.
(Lähteenä myös Aamulehti 24.1.1883, 4.4.1883, Tampere 5.11.1883, 15.10.1884, Uusi Suometar 31.1.1883, Pellervo 20.11.1884.)
Herra H. Samson Tukholmasta, tuo taitavaksi tunnettu optillisten ja meteoroloogisten aseitten tekijä, on nykyänsä kaupungissamme mukanaan runsas valikoima mainioita teoksiansa. Erittäin lienee tämä tieto tervetullut heikko- ja likinäköisille, koska herra S. tarjoo parasta mitä huonon näön avuksi voidaan tarjota. Suuri etu niille, jotka tarvitsevat lasisilmiä, on se että silmät tutkitaan optomeetterilla, joten jokainen varmuudella saattaa saada silmillensä sopivat lasit.
Tampereelle oli tullut optikko Tukholmasta. Hän kuulosti lähes mystiseltä ihmemieheltä, sillä optiikkaan liittyvä sanasto oli täysin uutta suomen kielessä. Lasisilmiä hän ei tietenkään myynyt vaan silmälaseja, näkölaseiksikin kutsuttuja kehyksiin kiinnitettyjä linssejä. Hän mainosti lisäksi Pince-Nezia eli nenälaseja, nenänvarteen nipistettäviä sangattomia silmälaseja. Sanaa optikko ei vielä käytetty vaan herra Samson oli "optikeri". Asiakkaan silmät tutkittiin erityisellä optomeetterilla, optometrillä eli "näynmittaajalla", joka on silmän taittokyvyn mittauslaite. Yleisölle koetettin selittää, että "optilliset ja meteoroloogilliset aseet", nykykielessä välineet, tarkoittivat näköopillisia ja "ilman-ennustajain" eli ilmatieteilijöiden laitteita.
Oli vaarallista käyttää huonoja ja sopimattomia silmälaseja, Samson valisti asiakkaitaan. Hänen valikoimassaan oli tavallisten silmälasien, suurennuslasien, luuppien, kiikareitten ja kompassien lisäksi hämmästyttävä määrä mitä erikoisimpia tuotteita, muun muassa Wollastonin periskooppiset kivisilmälasit. Ehkä kyseessä oli Wollastonin prisma? Samsonilta sai ostaa myös stereoskoopin, laitteen, jolla katseltiin kolmiulotteisia kuvia. Hän myi "manumeettereita" eli painemittareita, Anerroid-ilmapuntareita sekä "vesitasaajia" eli vesivaakoja, niin sanottuja vatupasseja.
Mitähän olivat Samsonin myymät jalkamitat eli niin kutsutut askeleen lukijat? Ehkä niitä käytettiin pitemmän matkan mittaamisessa aikana, jolloin metrijärjestelmää ei vielä ollut. Samsonilla oli myös piirustuspuikkoja [eli harppeja?] koulunuorisolle ja erilaisia lämpömittareita sekä puntareita oluen, maidon, kerman ja viinan mittaamista varten. "Kaikki tässä luetellut kalut ovat sitä laatua, että allekirjoittanut niistä täydellisesti vastaa", Samson mainosti. Allekirjoituksena oli "H. Samson. Optillinen ja Meteorolooginen Instrumenttimaakari Tukholmassa".
Mistä lyhytnäköisyys eli likinäköisyys sitten johtui, alkoi 1880-luvulla olla jo tiedossa. Kyseessä oli "perittävä", siis perinnöllinen ominaisuus. Likinäköisyyteen vaikutti myös "pitkällinen askaroiminen sellaisessa työssä, joka rasittaa silmiä". Varoittavat esimerkit tulivat Saksasta. Siellä nuorisoa rasitettiin lukemisella, mutta myös paljon täysikasvuisia työskenteli kirjallisuuden parissa. Niinpä likinäköisten määrä kasvoi ja silmälaseja tarvittiin yhä nuorempana, jopa koululapsilla, Keski-Suomi kertoi 23.2.1884.
Sen, joka syksyllä 1883 halusi itselleen "lasisilmät", piti mennä herra Samsonin vastaanotolle Tampereen seurahuoneelle melko kiireesti, sillä optikko oli tavattavissa vain 3.-6. marraskuuta välisen ajan. Käytännössä hän kiersi läpi myös Suomen muut kaupungit valikoimansa kanssa ja palasi Tampereelle säännöllisesti uudelleen. Muina aikoina silmälaseja myivät tavalliset kellosepät, Tampereella Kaarlo Toivonen ja H. T. Mansner. Silmälasit hienoilla kultasangoilla ja hopeisella kotelolla saatettiin ostaa joltakin kultasepältä jopa lahjaksi ihmiselle, joka ei ollut käynyt niitä sovittamassa. Mitä laseilla näki, olikin jo toinen tarina.
(Lähteenä myös Aamulehti 24.1.1883, 4.4.1883, Tampere 5.11.1883, 15.10.1884, Uusi Suometar 31.1.1883, Pellervo 20.11.1884.)
torstai 16. helmikuuta 2017
Pöllön ennustamaa
Tampere 6.10.1883
Huhkaimia tai mitä kissapöllöjä ne lienevät, kun nykyänsä on nähty kaupungilla öisillä liikkeellä. Ellei vaan kellään kaupungissa ole kesytettyjä ja irti päässeitä pöllöjä, niin ennustavat vanhat ihmiset hyvin pahaa näiden ilmestymisestä lähitienoille.
Nuori huhkain eli huuhkaja tai kissapöllö eli lehtopöllö oli ilmeisesti syksyllä lähtenyt etsimään omaa elinpiiriään ja päätynyt Tampereelle hyvien hiiriapajien toivossa. Oikeastaan pöllö siis ennusti itselleen ruokamäärien runsautta. Tampereella elettiin 1880-luvulla vielä maaseutumaisissa oloissa. Oli hevosia ja lehmiä, takapihoilla varmasti myös kanoja ja sikapossuja. Eläimiä ruokittiin ja niiden rehuja säilytettiin ulkorakennuksissa. Hiirillä ja muilla jyrsijöillä oli onnen päivät. Sitten pöllö lehahti paikalle. Tampereen Sanomissa oli aiemmin syksyllä (18.8.1883) julkaistu jopa pöllöjä puolustava kirjoitus. Pöllö on yhtä hyvä ja vähemmän julma hiirenpyytäjä kuin kissa, siinä sanottiin. Pöllöt eivät ole millään lailla vahingollisia lintuja, joten niitä pitäisi suojella ja turvata, kirjoittaja vetosi.
Vuonna 1883 Tampereen seudulla oli erityisen paljon hiiriä ja jyrsijöitten runsaus jatkui seuraavan vuoden kevättalvella. Sekä Tottijärveltä että Ylöjärveltä kirjoitettiin Tampereen lehtiin, että hiirten paljous ennusti kovia aikoja sekä sotia. Ehkä ennustuksen hataruus paljastui vähitellen, kun mitään sotaa ei syttynytkään. Hiiret eivät niinkään esiintyneet kovien aikojen edellä vaan hyvien aikojen jäljestä. Kun kesän kasvukausi onnistui, sadosta riitti syötävää sekä ihmisille että eläimille. Hiiriperhe voi hyvin ja lisääntyi ja myös niitä saalistavien pöllöjen pesintä onnistui.
1800-luvun ihminen oli erityisen kiinnostunut säähän ja vuodentuloon liittyvistä enteistä, koska elettiin maatalousyhteiskunnassa ja sadon onnistuminen oli säästä suoraan riippuvainen. Helpoin merkki, mistä kevään tulon saattoi huomata, oli tietysti muuttolintujen kuten joutsenten saapuminen. Esimerkiksi Kuokkalan koski Lempäälässä oli tällainen joutsenten levähdyspaikka. Syksyllä taas hanhien matka etelään päin ennusti talven tuloa. Syksyinen, lokakuulla nähty sateenkaari puolestaan oli kesäisten kelien jatkumisen merkki. Raskasta lumitaakkaa talvisessa metsässä pidettiin tulevana kuolon vuoden enteenä. Tässä ei edes ollut erehtymisen vaaraa, sillä joka vuosi kuoli ihmisiä. Kesällä paha ennusmerkki oli mätäkuun alkaminen sateisilla ilmoilla. Silloin oli ilmeinen vaara, että sato mätäni pelloille.
Tampereella oli myös oma selvänäkijänsä nimeltä Agatha Stenman. Hän kuoli illalla 31. elokuuta 1883 äkillisesti kesken kahvinkeittotouhujensa. Olisiko hän siis ennustanut kahvinporoista? Tampere-lehti pahoitteli uutisessaan 1.9. että "keveämielinen nuoriso ja taikauskoiset ihmiset kadottivat hänessä n. k. 'tietäjän' ja tulevaisuuden ennustajan." Mitä ja kenelle Agatha oli ennustellut, ei käy uutisesta esille. Ennusmerkkeihin liittyvissä uutisissa ennustajat olivat nimen omaan vanhempia ihmisiä. Heitä uskoivat nuoret ja taikauskoiset. Kukaan ei julkisesti tunnustanut uskovansa ennustuksiin itse. Niihin suhtauduttiin "ken elää, se näkee" -tyyppisellä elämänfilosofialla. Ehkä 1800-luvun lopulla ihmiset eivät olleet sen herkkäuskoisempia kuin mekään. Meille vain uskotellaan erilaisia asioita kuin aiemmin.
(Lähteenä myös Aamulehti 22.4.1884 ja Tampereen Sanomat 21.7.1883, 30.10.1883, 19.1.1884, 29.3.1884 ja 24.1.1885.)
Huhkaimia tai mitä kissapöllöjä ne lienevät, kun nykyänsä on nähty kaupungilla öisillä liikkeellä. Ellei vaan kellään kaupungissa ole kesytettyjä ja irti päässeitä pöllöjä, niin ennustavat vanhat ihmiset hyvin pahaa näiden ilmestymisestä lähitienoille.
Nuori huhkain eli huuhkaja tai kissapöllö eli lehtopöllö oli ilmeisesti syksyllä lähtenyt etsimään omaa elinpiiriään ja päätynyt Tampereelle hyvien hiiriapajien toivossa. Oikeastaan pöllö siis ennusti itselleen ruokamäärien runsautta. Tampereella elettiin 1880-luvulla vielä maaseutumaisissa oloissa. Oli hevosia ja lehmiä, takapihoilla varmasti myös kanoja ja sikapossuja. Eläimiä ruokittiin ja niiden rehuja säilytettiin ulkorakennuksissa. Hiirillä ja muilla jyrsijöillä oli onnen päivät. Sitten pöllö lehahti paikalle. Tampereen Sanomissa oli aiemmin syksyllä (18.8.1883) julkaistu jopa pöllöjä puolustava kirjoitus. Pöllö on yhtä hyvä ja vähemmän julma hiirenpyytäjä kuin kissa, siinä sanottiin. Pöllöt eivät ole millään lailla vahingollisia lintuja, joten niitä pitäisi suojella ja turvata, kirjoittaja vetosi.
Vuonna 1883 Tampereen seudulla oli erityisen paljon hiiriä ja jyrsijöitten runsaus jatkui seuraavan vuoden kevättalvella. Sekä Tottijärveltä että Ylöjärveltä kirjoitettiin Tampereen lehtiin, että hiirten paljous ennusti kovia aikoja sekä sotia. Ehkä ennustuksen hataruus paljastui vähitellen, kun mitään sotaa ei syttynytkään. Hiiret eivät niinkään esiintyneet kovien aikojen edellä vaan hyvien aikojen jäljestä. Kun kesän kasvukausi onnistui, sadosta riitti syötävää sekä ihmisille että eläimille. Hiiriperhe voi hyvin ja lisääntyi ja myös niitä saalistavien pöllöjen pesintä onnistui.
1800-luvun ihminen oli erityisen kiinnostunut säähän ja vuodentuloon liittyvistä enteistä, koska elettiin maatalousyhteiskunnassa ja sadon onnistuminen oli säästä suoraan riippuvainen. Helpoin merkki, mistä kevään tulon saattoi huomata, oli tietysti muuttolintujen kuten joutsenten saapuminen. Esimerkiksi Kuokkalan koski Lempäälässä oli tällainen joutsenten levähdyspaikka. Syksyllä taas hanhien matka etelään päin ennusti talven tuloa. Syksyinen, lokakuulla nähty sateenkaari puolestaan oli kesäisten kelien jatkumisen merkki. Raskasta lumitaakkaa talvisessa metsässä pidettiin tulevana kuolon vuoden enteenä. Tässä ei edes ollut erehtymisen vaaraa, sillä joka vuosi kuoli ihmisiä. Kesällä paha ennusmerkki oli mätäkuun alkaminen sateisilla ilmoilla. Silloin oli ilmeinen vaara, että sato mätäni pelloille.
Tampereella oli myös oma selvänäkijänsä nimeltä Agatha Stenman. Hän kuoli illalla 31. elokuuta 1883 äkillisesti kesken kahvinkeittotouhujensa. Olisiko hän siis ennustanut kahvinporoista? Tampere-lehti pahoitteli uutisessaan 1.9. että "keveämielinen nuoriso ja taikauskoiset ihmiset kadottivat hänessä n. k. 'tietäjän' ja tulevaisuuden ennustajan." Mitä ja kenelle Agatha oli ennustellut, ei käy uutisesta esille. Ennusmerkkeihin liittyvissä uutisissa ennustajat olivat nimen omaan vanhempia ihmisiä. Heitä uskoivat nuoret ja taikauskoiset. Kukaan ei julkisesti tunnustanut uskovansa ennustuksiin itse. Niihin suhtauduttiin "ken elää, se näkee" -tyyppisellä elämänfilosofialla. Ehkä 1800-luvun lopulla ihmiset eivät olleet sen herkkäuskoisempia kuin mekään. Meille vain uskotellaan erilaisia asioita kuin aiemmin.
(Lähteenä myös Aamulehti 22.4.1884 ja Tampereen Sanomat 21.7.1883, 30.10.1883, 19.1.1884, 29.3.1884 ja 24.1.1885.)
maanantai 13. helmikuuta 2017
Sammakko maitoastiassa
Aamulehti 30.6.1883
Sammakko tavattiin tällä viikolla torilla erään Lempääläisen maitoastiasta. Paikallaolijat ostajat kaatoivat maitonsa takaisin kannuistansa, tietysti hänkin, jonka kannuun myyjä kaatoi sammakon maidon kanssa. Maitoa tosin ei torilla enää ostettu, mutta kenties hän myi sen jossain muualla niille, jotka tapauksesta eivät mitään tietäneet, koska lähti pois maitokuormineen ajamaan. Kun mies tunnetaan, olisi ehkä paras että tuollaisesta siivottomuudesta tehtäisiin ankara muistutus. Mies kertoi että maitotonka oli yötä lähteessä, jossa arveli "hyppijän" sinne pistäyneen.
Maidonostajien tyrmistys on hivenen liioiteltua. Sammakkohan ei ollut siivoton vaan kylpenyt juuri lähteessä. Lähde oli tonkalle muuten hyvä, viileä säilytyspaikka. Välikohtaukselta olisi säästytty, jos tonkassa olisi ollut kansi päällä. Maitotalouden siisteys sinänsä oli tärkeä asia. 1880-luvulla alettiin jo ymmärtää, että maidon välityksellä voi levitä tauteja. Lehmän lypsämisessä ja maidon käsittelyssä piti olla tarkkana. Karjatalous oli myös ala, jolla niin sanottu tavallinen ihminenkin saattoi loistaa ja saada nimensä esille. Orivedellä 3. ja 4. päivä heinäkuuta 1883 pidettiin maanviljelyskokous ja näyttely, jossa palkittiin parhaat sonnit ja lehmät sekä maitotuotteista voi ja juusto. Palkinnon lisäksi palkitut saivat nimensä lehtiin ja tämä oli arvatenkin suuri ylpeyden aihe.
Maitotuotteiden myynti oli hyvä tulonlähde. Kannullinen (2,6 litraa) kuorimatonta maitoa maksoi 40-50 penniä, kuorittu maito 25-30 penniä, piimä 20-35 penniä. Kaikkein tuottoisinta oli voi, joka maksoi 16 markkaa leiviskä. Harva sitä kuitenkaan kokonaista leiviskää (8,5 kiloa) osti. Naula voita (425 g) maksoi noin 75 penniä. Lehmän hinta kesäisillä maalaismarkkinoilla oli sadan markan molemmin puolin. Myytävänä ei keskellä kesää tietenkään ollut omistajiensa parhaita lypsylehmiä vaan lähinnä teuraskarjaa.
Lehmä oli tuttu näky paitsi maaseudulla, myös kaupungissa. Tamperelaisille lehmänomistajille huomautettiin ystävällisesti, että näiden palvelusväki ei saa kuljettaa lehmiä laitumelle kaupungin jalkakäytäviä pitkin. Talonomistajilla oli velvollisuus pitää oma katuosuutensa puhtaana ja oli ikävää joutua siivoilemaan talonsa edustalta vieraitten lehmien läjiä. Tämä oli totista totta mutta lehmistä saatiin 1880-luvulla aikaan myös huumoria.
Kerrottiin esimerkiksi nuoresta hyvämaineisesta talonpojasta, jolta kuolivat lehmä ja vaimo peräkkäin. Lohduttamaan saapuneet naapurit tarjosivat miehelle uutta vaimoa, kuka yhtä tyttäristään, kuka sisartaan, kuka veljensä tytärtä. Mies huokasi, ettei näy olevan niin suuri vahinko, jos vaimo kuolee, kuin jos lehmä kuolee. Vaimon kuoltua hänelle tarjottiin heti viittä naista uudeksi vaimoksi, mutta kun hänen paras lehmänsä kuoli, kukaan ei tarjonnut hänelle yhtäkään lehmää.
Lehdissä annettiin lehmänomistajille myös ohjeita ruokintaan liittyen. Hyvin ruokittu lehmä antoi paljon maitoa, lypsi kauemmin kuin heikolla ruualla ollut lehmä, pysyi hyvässä karvassa ja tuotti lannoitusmielessä parempaa lantaa. Varoitettiin, ettei ehtynyttä lehmääkään saa antaa nälkiintyä. Suositeltiin myös, että lehmän lypsämän maidon määrä mitattaisiin ja merkittäisiin ylös. Ilmeisesti lehmän hoidossa oli tosiaan toivomisen varaa. Hevonen oli maatalouden merkittävin eläin, joka myös ruokittiin parhaiten.
Yllättäen lehmällä oli silti hevosta enemmän merkitystä ihmisen terveyden kannalta. Rokotukset tappavaa isorokkoa vastaan perustuivat vaarattomaan lehmänrokkoon. Oli nimittäin huomattu, etteivät karjakot isorokkoon sairastuneet. Ennen rokotusten tuloa pakolliseksi Ruotsissa ja Englannissa 9,6-14,5 % kuolleista oli rokkoon kuolleita, rokotusohjelman käyttöönoton jälkeen vain 0,7-1,1 %. Lasten rokottaminen alkoi Suomessakin yleistyä juuri 1880-luvulla.
(Lähteenä myös Aamulehti 23.6, 7.7. ja 28.7.1883, Tampere 13.6. ja 16.6.1883 sekä Tampereen Sanomat 23.6, 5.7. ja 10.7.1883.)
Sammakko tavattiin tällä viikolla torilla erään Lempääläisen maitoastiasta. Paikallaolijat ostajat kaatoivat maitonsa takaisin kannuistansa, tietysti hänkin, jonka kannuun myyjä kaatoi sammakon maidon kanssa. Maitoa tosin ei torilla enää ostettu, mutta kenties hän myi sen jossain muualla niille, jotka tapauksesta eivät mitään tietäneet, koska lähti pois maitokuormineen ajamaan. Kun mies tunnetaan, olisi ehkä paras että tuollaisesta siivottomuudesta tehtäisiin ankara muistutus. Mies kertoi että maitotonka oli yötä lähteessä, jossa arveli "hyppijän" sinne pistäyneen.
Maidonostajien tyrmistys on hivenen liioiteltua. Sammakkohan ei ollut siivoton vaan kylpenyt juuri lähteessä. Lähde oli tonkalle muuten hyvä, viileä säilytyspaikka. Välikohtaukselta olisi säästytty, jos tonkassa olisi ollut kansi päällä. Maitotalouden siisteys sinänsä oli tärkeä asia. 1880-luvulla alettiin jo ymmärtää, että maidon välityksellä voi levitä tauteja. Lehmän lypsämisessä ja maidon käsittelyssä piti olla tarkkana. Karjatalous oli myös ala, jolla niin sanottu tavallinen ihminenkin saattoi loistaa ja saada nimensä esille. Orivedellä 3. ja 4. päivä heinäkuuta 1883 pidettiin maanviljelyskokous ja näyttely, jossa palkittiin parhaat sonnit ja lehmät sekä maitotuotteista voi ja juusto. Palkinnon lisäksi palkitut saivat nimensä lehtiin ja tämä oli arvatenkin suuri ylpeyden aihe.
Maitotuotteiden myynti oli hyvä tulonlähde. Kannullinen (2,6 litraa) kuorimatonta maitoa maksoi 40-50 penniä, kuorittu maito 25-30 penniä, piimä 20-35 penniä. Kaikkein tuottoisinta oli voi, joka maksoi 16 markkaa leiviskä. Harva sitä kuitenkaan kokonaista leiviskää (8,5 kiloa) osti. Naula voita (425 g) maksoi noin 75 penniä. Lehmän hinta kesäisillä maalaismarkkinoilla oli sadan markan molemmin puolin. Myytävänä ei keskellä kesää tietenkään ollut omistajiensa parhaita lypsylehmiä vaan lähinnä teuraskarjaa.
Lehmä oli tuttu näky paitsi maaseudulla, myös kaupungissa. Tamperelaisille lehmänomistajille huomautettiin ystävällisesti, että näiden palvelusväki ei saa kuljettaa lehmiä laitumelle kaupungin jalkakäytäviä pitkin. Talonomistajilla oli velvollisuus pitää oma katuosuutensa puhtaana ja oli ikävää joutua siivoilemaan talonsa edustalta vieraitten lehmien läjiä. Tämä oli totista totta mutta lehmistä saatiin 1880-luvulla aikaan myös huumoria.
Kerrottiin esimerkiksi nuoresta hyvämaineisesta talonpojasta, jolta kuolivat lehmä ja vaimo peräkkäin. Lohduttamaan saapuneet naapurit tarjosivat miehelle uutta vaimoa, kuka yhtä tyttäristään, kuka sisartaan, kuka veljensä tytärtä. Mies huokasi, ettei näy olevan niin suuri vahinko, jos vaimo kuolee, kuin jos lehmä kuolee. Vaimon kuoltua hänelle tarjottiin heti viittä naista uudeksi vaimoksi, mutta kun hänen paras lehmänsä kuoli, kukaan ei tarjonnut hänelle yhtäkään lehmää.
Lehdissä annettiin lehmänomistajille myös ohjeita ruokintaan liittyen. Hyvin ruokittu lehmä antoi paljon maitoa, lypsi kauemmin kuin heikolla ruualla ollut lehmä, pysyi hyvässä karvassa ja tuotti lannoitusmielessä parempaa lantaa. Varoitettiin, ettei ehtynyttä lehmääkään saa antaa nälkiintyä. Suositeltiin myös, että lehmän lypsämän maidon määrä mitattaisiin ja merkittäisiin ylös. Ilmeisesti lehmän hoidossa oli tosiaan toivomisen varaa. Hevonen oli maatalouden merkittävin eläin, joka myös ruokittiin parhaiten.
Yllättäen lehmällä oli silti hevosta enemmän merkitystä ihmisen terveyden kannalta. Rokotukset tappavaa isorokkoa vastaan perustuivat vaarattomaan lehmänrokkoon. Oli nimittäin huomattu, etteivät karjakot isorokkoon sairastuneet. Ennen rokotusten tuloa pakolliseksi Ruotsissa ja Englannissa 9,6-14,5 % kuolleista oli rokkoon kuolleita, rokotusohjelman käyttöönoton jälkeen vain 0,7-1,1 %. Lasten rokottaminen alkoi Suomessakin yleistyä juuri 1880-luvulla.
(Lähteenä myös Aamulehti 23.6, 7.7. ja 28.7.1883, Tampere 13.6. ja 16.6.1883 sekä Tampereen Sanomat 23.6, 5.7. ja 10.7.1883.)
torstai 9. helmikuuta 2017
Ensimmäinen luistelukilpailu Tampereella
Tampere 2.4.1883
Kilpaluisteluun näkyivät kepelät [ketterät] nuorukaiset innolla ottaneen osaa eilen. Suuren väkijoukon ihailtavana saivat he näytellä taitoansa ja sukkeluuttansa tuossa terveellisessä luistinvoimistelussa. Tämmöinen kilpailu olikin ensimäinen täällä, jonka vuoksi sitä uteliaisuudella riennettiinkin katsomaan. Palkinnoita kaunoluistelusta jaettiin kaksi, joista ensimäisen kultaisen pienoisluistimen sai herra A. [Akseli/Axel] Rosendahl ja toisen, hopeapikarin, herra Lindeberg. Pikaluistelusta jaettiin kolme palkintoa. Ensimäisen: 1 pari nikkilöityjä luistimia sai realikoululainen Lagerström, joka ennätti radan kahteen kertaan 1 min. 2 sek. Toisen palkinnon alfeniidisen [uushopeisen] lusikan, veitsen ja kahvelin [haarukan] sai nuorukainen Selin, joka viipyi matkalla 1 min. 3 sek. sekä kolmannen palkinnon, jahtiveitsen, nuorukainen Nord, 1 min. 4 sek.
Tampereen ensimmäiset taitoluistelu- ja pikaluistelukilpailut järjesti Tampereen luistinseura Pyhäjärven jäällä 1.4.1883. Tapahtuma oli niin merkittävä, että kaikkien neljän tamperelaisen sanomalehden - Tampereen Sanomien, Aamulehden, Tampereen ja Tammerfors Aftonbladin - toimittajat olivat paikalla. Tämän ansiosta kisoista saatiin neljä tuoretta, erilaista kuvausta. Yksityiskohtaisimmin kisoja selosti Tammerfors Aftonblad.
Taitoluistelukisaan osallistui kolme ja pikaluisteluun kuusi nuorukaista. Aamulehti luonnehti 4.4.1883, että "tänlaatuinen 'sportti' synnyttää mielissä vilkkautta ja jäsenissä notkeutta, ja on terveellistä voimistelua sekä koulunuorisolle, että täyskasvaneille." Suurin erimielisyys toimittajien kuvauksissa vallitsi yleisön määrästä. Tampere-lehden mielestä paikalla oli "suuri väkijoukko" mutta Aamulehden mielestä kisat eivät saavuttaneet "erittäin yleistä huomiota"; Tampereen Sanomat (3.4.) kuvasi, että väkeä oli kohtalaisesti, ja Tammerfors Aftonbladin (3.4.) mukaan heitä oli lukuisa joukko [en ganska talrik samling af åskådare].
Luistelukilpailut eivät sujuneet aivan toivotusti, sillä suojasää oli tehnyt jäästä liian pehmeän ja hauraan. Lisäksi päätös kilpailujen järjestämisestä oli tehty niin pikaisesti, etteivät kilpailijat, erityisesti pikaluistelijat, ehtineet kunnolla harjoitella ja kisan järjestelyt jäivät keskeneräisiksi. Pikaluistelurata, joka oli tarkoitettu soikeaksi, oli lisäksi niin pyöreä että kilpailijat joutuivat pidättelemään vauhtiaan käännöksissä. Rata päätettiin luistella vain kahteen kertaan mutta tällöin kilpailijoiden välille ei syntynyt todellisia eroja. Kisaa olisi pitänyt mainostaa muissakin kuin tamperelaisissa lehdissä, niin että osallistujamäärä olisi saatu suuremmaksi. Näin palkinnoista olisi syntynyt kovempi kilpailu ja paikalla olisi nähty myös pääkaupunkiseudun parhaita luistelijoita.
Kisajää oli koristettu lipuilla ja viireillä ja tapahtuman musiikista vastasi Ernst Schneevoigtin orkesteri. Taitoluistelukilpailun voittajan, Axel Rosendahlin suoritusta kuvattiin varmaksi ja vapautuneeksi. Toisaalta taitoluistelijoiden puvut jättivät toivomisen varaa. Suoritukset olisivat päässeet paremmin oikeuksiinsa, jos asut olisivat olleet joustavia ja paremmin tyköistuvia. Millainen ohjelma luistelijoilla oli, ei käy lehdistä selville. Tehtiinkö tai edes yritettiinkö hyppyjä tai piruetteja? Jonkinlainen askelsarja musiikin rytmiin suoritettuna silti varmasti kuului asiaan. Kilpailuille toivottiin jatkoa tulevina vuosina.
Taitoluistelu- ja pikaluistelukilpailujen jälkeen luistinseuran jäsenet esittivät kahdeksan parin jäätanssinäytöksen, musiikkina franseesi. Lopuksi jää oli vapaa yleisön käyttöön. Kilpailut päättyivät iltajuhlaan, tanssiaisiin, hotelli Toivon tilaisuutta varten koristellussa juhlasalissa. Tanssihuveja ilahdutti Tampereella harvinainen julkinen vieras, nimittäin ilo ja rattoisuus, Tampereen Sanomat kuvasi. Tammerfors Aftonblad moitti kisoja siitä, että ohjeistus kisojen aikana sekä palkintojenjaon juonnot annettiin vain suomen kielellä. Ilmapiiri Tampereella oli jonkin verran kiristynyt siitä, että kieliriidat pääkaupunkiseudulta olivat levinneet tähän sisä-Suomen tehdaskaupunkiin. Alun perin ja kaiken aikaa Tampere oli ollut kaksi- ja monikielinen kaupunki mutta ympäröivän maaseudun lähes täysi suomenkielisyys aiheutti sen, että aitosuomalaisilla mielipiteillä oli Tampereella vahva kannatus. Kilpailuiden suomenkielisyys oli siten harkittua.
Nykylukija saattaa pohtia, miksi jääkiekkoilijat loistivat tapahtumasta poissaolollaan. Yksinkertaisesti siitä syystä, ettei jääkiekosta 1800-luvun Suomessa tiedetty vielä mitään. Kenellekään ei tullut mieleen, että jäälle pystytettäisiin maaleja, heitettäisiin musta läpyskä jäälle ja sitten sohittaisiin sitä kepeillä ympäri kenttää. Tämän vuoksi taitoluistelukaan ei ollut vielä "tyttöjen laji" vaan tosi miehisten miesten ja nuorukaisten urheilua.
Kilpaluisteluun näkyivät kepelät [ketterät] nuorukaiset innolla ottaneen osaa eilen. Suuren väkijoukon ihailtavana saivat he näytellä taitoansa ja sukkeluuttansa tuossa terveellisessä luistinvoimistelussa. Tämmöinen kilpailu olikin ensimäinen täällä, jonka vuoksi sitä uteliaisuudella riennettiinkin katsomaan. Palkinnoita kaunoluistelusta jaettiin kaksi, joista ensimäisen kultaisen pienoisluistimen sai herra A. [Akseli/Axel] Rosendahl ja toisen, hopeapikarin, herra Lindeberg. Pikaluistelusta jaettiin kolme palkintoa. Ensimäisen: 1 pari nikkilöityjä luistimia sai realikoululainen Lagerström, joka ennätti radan kahteen kertaan 1 min. 2 sek. Toisen palkinnon alfeniidisen [uushopeisen] lusikan, veitsen ja kahvelin [haarukan] sai nuorukainen Selin, joka viipyi matkalla 1 min. 3 sek. sekä kolmannen palkinnon, jahtiveitsen, nuorukainen Nord, 1 min. 4 sek.
Tampereen ensimmäiset taitoluistelu- ja pikaluistelukilpailut järjesti Tampereen luistinseura Pyhäjärven jäällä 1.4.1883. Tapahtuma oli niin merkittävä, että kaikkien neljän tamperelaisen sanomalehden - Tampereen Sanomien, Aamulehden, Tampereen ja Tammerfors Aftonbladin - toimittajat olivat paikalla. Tämän ansiosta kisoista saatiin neljä tuoretta, erilaista kuvausta. Yksityiskohtaisimmin kisoja selosti Tammerfors Aftonblad.
Taitoluistelukisaan osallistui kolme ja pikaluisteluun kuusi nuorukaista. Aamulehti luonnehti 4.4.1883, että "tänlaatuinen 'sportti' synnyttää mielissä vilkkautta ja jäsenissä notkeutta, ja on terveellistä voimistelua sekä koulunuorisolle, että täyskasvaneille." Suurin erimielisyys toimittajien kuvauksissa vallitsi yleisön määrästä. Tampere-lehden mielestä paikalla oli "suuri väkijoukko" mutta Aamulehden mielestä kisat eivät saavuttaneet "erittäin yleistä huomiota"; Tampereen Sanomat (3.4.) kuvasi, että väkeä oli kohtalaisesti, ja Tammerfors Aftonbladin (3.4.) mukaan heitä oli lukuisa joukko [en ganska talrik samling af åskådare].
Luistelukilpailut eivät sujuneet aivan toivotusti, sillä suojasää oli tehnyt jäästä liian pehmeän ja hauraan. Lisäksi päätös kilpailujen järjestämisestä oli tehty niin pikaisesti, etteivät kilpailijat, erityisesti pikaluistelijat, ehtineet kunnolla harjoitella ja kisan järjestelyt jäivät keskeneräisiksi. Pikaluistelurata, joka oli tarkoitettu soikeaksi, oli lisäksi niin pyöreä että kilpailijat joutuivat pidättelemään vauhtiaan käännöksissä. Rata päätettiin luistella vain kahteen kertaan mutta tällöin kilpailijoiden välille ei syntynyt todellisia eroja. Kisaa olisi pitänyt mainostaa muissakin kuin tamperelaisissa lehdissä, niin että osallistujamäärä olisi saatu suuremmaksi. Näin palkinnoista olisi syntynyt kovempi kilpailu ja paikalla olisi nähty myös pääkaupunkiseudun parhaita luistelijoita.
Kisajää oli koristettu lipuilla ja viireillä ja tapahtuman musiikista vastasi Ernst Schneevoigtin orkesteri. Taitoluistelukilpailun voittajan, Axel Rosendahlin suoritusta kuvattiin varmaksi ja vapautuneeksi. Toisaalta taitoluistelijoiden puvut jättivät toivomisen varaa. Suoritukset olisivat päässeet paremmin oikeuksiinsa, jos asut olisivat olleet joustavia ja paremmin tyköistuvia. Millainen ohjelma luistelijoilla oli, ei käy lehdistä selville. Tehtiinkö tai edes yritettiinkö hyppyjä tai piruetteja? Jonkinlainen askelsarja musiikin rytmiin suoritettuna silti varmasti kuului asiaan. Kilpailuille toivottiin jatkoa tulevina vuosina.
Taitoluistelu- ja pikaluistelukilpailujen jälkeen luistinseuran jäsenet esittivät kahdeksan parin jäätanssinäytöksen, musiikkina franseesi. Lopuksi jää oli vapaa yleisön käyttöön. Kilpailut päättyivät iltajuhlaan, tanssiaisiin, hotelli Toivon tilaisuutta varten koristellussa juhlasalissa. Tanssihuveja ilahdutti Tampereella harvinainen julkinen vieras, nimittäin ilo ja rattoisuus, Tampereen Sanomat kuvasi. Tammerfors Aftonblad moitti kisoja siitä, että ohjeistus kisojen aikana sekä palkintojenjaon juonnot annettiin vain suomen kielellä. Ilmapiiri Tampereella oli jonkin verran kiristynyt siitä, että kieliriidat pääkaupunkiseudulta olivat levinneet tähän sisä-Suomen tehdaskaupunkiin. Alun perin ja kaiken aikaa Tampere oli ollut kaksi- ja monikielinen kaupunki mutta ympäröivän maaseudun lähes täysi suomenkielisyys aiheutti sen, että aitosuomalaisilla mielipiteillä oli Tampereella vahva kannatus. Kilpailuiden suomenkielisyys oli siten harkittua.
Nykylukija saattaa pohtia, miksi jääkiekkoilijat loistivat tapahtumasta poissaolollaan. Yksinkertaisesti siitä syystä, ettei jääkiekosta 1800-luvun Suomessa tiedetty vielä mitään. Kenellekään ei tullut mieleen, että jäälle pystytettäisiin maaleja, heitettäisiin musta läpyskä jäälle ja sitten sohittaisiin sitä kepeillä ympäri kenttää. Tämän vuoksi taitoluistelukaan ei ollut vielä "tyttöjen laji" vaan tosi miehisten miesten ja nuorukaisten urheilua.
tiistai 7. helmikuuta 2017
Matkalla Amerikkaan
Tampereen Sanomat 10.2.1883
Siirtolaisia yhä kulkee kaupunkimme lävitse matkalla "etäiseen länteen", tuonne missä luulevat kultaa puukoilla veistettävän. Niinpä tuorstaina täällä oli 10 miestä Kauhajoelta ja 15 Uudenkaarlepyyn tienoilta, joista jälkimmäiset kertoivat saaneensa kirjeen joiltakuilta jo ennen Ameriikkaan muuttaneilta tovereiltaan, jonka mukaan työtä olisi siellä runsaasti saatavana runsasta palkkaa vastaan. Kirjeessä sanottiin nimittäin päiväpalkan nousevan 2:een ja puoleen dollariin = 10:een ja puoleen markkaan (!) Mahdollista kyllä, mutta muiden kertomuksien mukaan Ameriikasta, on tässä enemmän epäilemisen kuin uskomisen sijaa.
Tampereesta tuli Amerikkaan siirtolaisiksi lähtevien kauttakulkukaupunki, kun rautatieyhteys Tampereelta Vaasaan valmistui loppuvuodesta 1882. Pohjanmaalta tulleet siirtolaiset viipyivät Tampereella yön yli, ennen kuin jatkoivat matkaansa Helsiinkiin ja sieltä laivalla edemmäksi. Tamperelaiset lehdet raportoivat lähes päivittäin näistä matkaanlähtijöistä paheksuvaan sävyyn. Matkaan lähti lähinnä miehiä, monet heistä ruotsinkielisiä, parempien ansiomahdollisuuksien houkuttelemina. Aiemmin lähteneiltä kuultiin, että Amerikassa tarvittiin runsaasti työvoimaa ja palkat olivat hyvät.
Lehdet yrittivät vähentää matkahalukkuutta kuvaamalla siirtolaisiksi lähteneiden kohtaamia vaikeuksia. Eräskin Amerikkaan lähtenyt oli jo laivalla matkalla Englannin Liverpooliin joutunut kyhjöttämään kolme päivää pienessä hytissä 60 muun matkalaisen kanssa. Ruoka oli huonoa, ihmiset tulivat merisairaiksi, huoneessa ei ollut ikkunaa tai ilmanvaihtoa, Tampere-lehti kuvaili 26.2.1883. Liverpoolista oli jatkettu eteenpäin valtamerilaivalla, onneksi jo paremmissa olosuhteissa, kunnes 12 päivän kuluttua oli päästy New Yorkiin. Amerikassa matkalaista ei odottanut mikään paratiisi. Suomalaisia päätyi esimerkiksi kaivostöihin. Se oli raskasta työtä, kaivoksissa oli vaikea hengittää, työssä piti noudattaa täsmällisesti kellonaikoja, asuinolosuhteet olivat heikot eikä henkikään ollut aina turvassa. "Jos ei ansio olisi jotenkin hyvä, ei täällä kukaan viihtyisi", Tampere-lehti kertoi 21.3.1883.
Tampereella avattiin jopa toimisto, joka auttoi siirtolaisia matkajärjestelyissä ja lähetti heidät Tukholman kautta Amerikkaa kohti. Toimistoa hoiti Renfors-niminen mies. Lehdistö kehotti häntä kovin sanoin jättämään "mokoman työn", joka oli isänmaalle häviöksi ja turmioksi. Asiamies leimattiin huijariksi, joka uskotteli ihmisille kultaista tulevaisuutta Amerikassa ja saalisti asiakkaita kuin kaloja apajaan (Aamulehti ja Tampereen Sanomat 7.4.1883). Elettiin Amerikan-siirtolaisuuden alkuvaiheita Suomessa, arvioitiin täältä lähteneen Amerikkaan noin 30 000 henkeä. He lähettivät myös melko paljon rahaa kotimaahan, summan arvioitiin nousevan miljoonaan markkaan vuonna 1883 pelkästään Yhdyspankin kautta. (Tampere 28.7.1883 ja 26.9.1883.) Amerikassa oltiin kirjaimellisesti ansaitsemassa.
Silti Tampereen Sanomat raportoi 22.11.1883 Amerikasta palaavista miehistä siihen sävyyn, että nämä häpesivät matkustustaan ja sitä että hylkäsivät isänmaansa. Miehet olivat olleet metsätöissä, palkkana yksi dollari päivältä ja ruoka, mutta muuten elinkustannukset olivat olleet kalliit. Lehden haastattelema suomea puhuva mies kertoi, että Amerikassa oli sivistys "alhaisella kannalla", tavat olivat raakoja eikä heidän paikkakunnallaan ollut luterilaista kirkkoa. Siirtolaiset elivät köyhyydessä ja kurjuudessa ja palaisivat mielellään kotimaahansa, jos saisivat jostakin matkarahat. Amerikassa menestyminen olisi vaatinut jonkinlaisen alkupääoman, että siirtolainen olisi voinut hankkia esimerkiksi uudistilan viljeltäväkseen. Johtopäätös oli, ettei Amerikassa rikastunut työllä vaan keinottelemisella.
Miksi siirtolaiseksi ei olisi saanut lähteä? Suomi oli melkeinpä kehitysmaa, nälkävuosista oli vain viitisentoista vuotta aikaa, ansiomahdollisuudet täällä olivat olemattomat, vaivaisia kaupattiin julkisilla huutokaupoilla, alle 5-vuotiaiden lapsikuolleisuus oli suurta jne. 1880-luvun suomalainen yhteiskunta ei luvannut liikoja asukkailleen. Sitä ei edes odotettu, sillä ajatustapa oli täysin päinvastainen. Pikemminkin pohdittiin sitä, miten suomalaiset voisivat auttaa isänmaataan. Olipa ihminen miten köyhä hyvänsä, hän saattoi silti antaa työvoimansa kotimaansa hyödyksi ja palvelukseksi. Amerikkaan lähtijät olivat pääasiassa parhaassa työiässä olevia nuoria miehiä. He veivät työvoimansa mennessään, hyödyttivät uutta asuinmaataan ja jättivät köyhän Suomi-raukan huokailemaan jälkeensä. Siksi siis julkinen paheksunta.
Siirtolaisia yhä kulkee kaupunkimme lävitse matkalla "etäiseen länteen", tuonne missä luulevat kultaa puukoilla veistettävän. Niinpä tuorstaina täällä oli 10 miestä Kauhajoelta ja 15 Uudenkaarlepyyn tienoilta, joista jälkimmäiset kertoivat saaneensa kirjeen joiltakuilta jo ennen Ameriikkaan muuttaneilta tovereiltaan, jonka mukaan työtä olisi siellä runsaasti saatavana runsasta palkkaa vastaan. Kirjeessä sanottiin nimittäin päiväpalkan nousevan 2:een ja puoleen dollariin = 10:een ja puoleen markkaan (!) Mahdollista kyllä, mutta muiden kertomuksien mukaan Ameriikasta, on tässä enemmän epäilemisen kuin uskomisen sijaa.
Tampereesta tuli Amerikkaan siirtolaisiksi lähtevien kauttakulkukaupunki, kun rautatieyhteys Tampereelta Vaasaan valmistui loppuvuodesta 1882. Pohjanmaalta tulleet siirtolaiset viipyivät Tampereella yön yli, ennen kuin jatkoivat matkaansa Helsiinkiin ja sieltä laivalla edemmäksi. Tamperelaiset lehdet raportoivat lähes päivittäin näistä matkaanlähtijöistä paheksuvaan sävyyn. Matkaan lähti lähinnä miehiä, monet heistä ruotsinkielisiä, parempien ansiomahdollisuuksien houkuttelemina. Aiemmin lähteneiltä kuultiin, että Amerikassa tarvittiin runsaasti työvoimaa ja palkat olivat hyvät.
Lehdet yrittivät vähentää matkahalukkuutta kuvaamalla siirtolaisiksi lähteneiden kohtaamia vaikeuksia. Eräskin Amerikkaan lähtenyt oli jo laivalla matkalla Englannin Liverpooliin joutunut kyhjöttämään kolme päivää pienessä hytissä 60 muun matkalaisen kanssa. Ruoka oli huonoa, ihmiset tulivat merisairaiksi, huoneessa ei ollut ikkunaa tai ilmanvaihtoa, Tampere-lehti kuvaili 26.2.1883. Liverpoolista oli jatkettu eteenpäin valtamerilaivalla, onneksi jo paremmissa olosuhteissa, kunnes 12 päivän kuluttua oli päästy New Yorkiin. Amerikassa matkalaista ei odottanut mikään paratiisi. Suomalaisia päätyi esimerkiksi kaivostöihin. Se oli raskasta työtä, kaivoksissa oli vaikea hengittää, työssä piti noudattaa täsmällisesti kellonaikoja, asuinolosuhteet olivat heikot eikä henkikään ollut aina turvassa. "Jos ei ansio olisi jotenkin hyvä, ei täällä kukaan viihtyisi", Tampere-lehti kertoi 21.3.1883.
Tampereella avattiin jopa toimisto, joka auttoi siirtolaisia matkajärjestelyissä ja lähetti heidät Tukholman kautta Amerikkaa kohti. Toimistoa hoiti Renfors-niminen mies. Lehdistö kehotti häntä kovin sanoin jättämään "mokoman työn", joka oli isänmaalle häviöksi ja turmioksi. Asiamies leimattiin huijariksi, joka uskotteli ihmisille kultaista tulevaisuutta Amerikassa ja saalisti asiakkaita kuin kaloja apajaan (Aamulehti ja Tampereen Sanomat 7.4.1883). Elettiin Amerikan-siirtolaisuuden alkuvaiheita Suomessa, arvioitiin täältä lähteneen Amerikkaan noin 30 000 henkeä. He lähettivät myös melko paljon rahaa kotimaahan, summan arvioitiin nousevan miljoonaan markkaan vuonna 1883 pelkästään Yhdyspankin kautta. (Tampere 28.7.1883 ja 26.9.1883.) Amerikassa oltiin kirjaimellisesti ansaitsemassa.
Silti Tampereen Sanomat raportoi 22.11.1883 Amerikasta palaavista miehistä siihen sävyyn, että nämä häpesivät matkustustaan ja sitä että hylkäsivät isänmaansa. Miehet olivat olleet metsätöissä, palkkana yksi dollari päivältä ja ruoka, mutta muuten elinkustannukset olivat olleet kalliit. Lehden haastattelema suomea puhuva mies kertoi, että Amerikassa oli sivistys "alhaisella kannalla", tavat olivat raakoja eikä heidän paikkakunnallaan ollut luterilaista kirkkoa. Siirtolaiset elivät köyhyydessä ja kurjuudessa ja palaisivat mielellään kotimaahansa, jos saisivat jostakin matkarahat. Amerikassa menestyminen olisi vaatinut jonkinlaisen alkupääoman, että siirtolainen olisi voinut hankkia esimerkiksi uudistilan viljeltäväkseen. Johtopäätös oli, ettei Amerikassa rikastunut työllä vaan keinottelemisella.
Miksi siirtolaiseksi ei olisi saanut lähteä? Suomi oli melkeinpä kehitysmaa, nälkävuosista oli vain viitisentoista vuotta aikaa, ansiomahdollisuudet täällä olivat olemattomat, vaivaisia kaupattiin julkisilla huutokaupoilla, alle 5-vuotiaiden lapsikuolleisuus oli suurta jne. 1880-luvun suomalainen yhteiskunta ei luvannut liikoja asukkailleen. Sitä ei edes odotettu, sillä ajatustapa oli täysin päinvastainen. Pikemminkin pohdittiin sitä, miten suomalaiset voisivat auttaa isänmaataan. Olipa ihminen miten köyhä hyvänsä, hän saattoi silti antaa työvoimansa kotimaansa hyödyksi ja palvelukseksi. Amerikkaan lähtijät olivat pääasiassa parhaassa työiässä olevia nuoria miehiä. He veivät työvoimansa mennessään, hyödyttivät uutta asuinmaataan ja jättivät köyhän Suomi-raukan huokailemaan jälkeensä. Siksi siis julkinen paheksunta.
keskiviikko 1. helmikuuta 2017
Kauan kaivattu vesijohtolaitos
Tampere 7.12.1882
Tampereen kaupunki on taas astunut suuren askeleen eteenpäin yhteiskunnallisen hyödyn pyrkimyksissä ja siten saattanut itsensä "suuren maailman" suurien kaupunkien vertaiseksi. Täällä on nimittäin näinä aikoina valmistunut tuo kauan kaivattu vesijohtolaitos, jota ei Suomessa vielä muualla liene, kuin pääkaupungissa. ... Johtotorvi alkaa Tampereen koskenniskasta; on nyt, vähänkin veden ollessa, noin kuusi jalkaa [1,8 m] veden pinnan alla. Sieltä kulkee se pitkin Kuninkaankatua (paikoin kuudentoista jalan [4,75 m] syvyydellä maan alla) Kauppakadulle, tehden lyhköisiä haaroja [mutkia] muutamissa välillä olevissa kulmissa. Kauppakadun kulmauksesta kääntyy se pitkin mainittua katua torille, haaroittuen menemään raastuvan kartanon [pihan] läpi Hämeenkadulle, jossa tulee kaivo olemaan yleistä vedensaantia varten.
Vesijohdon vetäminen Tammerkosken yläjuoksulta Mältinrannasta kauppa- eli keskustorille oli vuoden 1882 merkkitapauksia Tampereella. Hanke oli tärkeä jo pelkästään tulipalojen takia, joita Tampereella vuosittain sattui aina useampia. Tämän vuoksi katujen kulmiin laitettiin palokaivoja eli vesiposteja. Niistä kaupunkilaiset saivat hakea vetta myös ruokataloutensa tarpeisiin. Tampere-lehti neuvoi, että "hanikan" eli hanan avaamalla vesi juoksee korkealle rautaputkiin ja niistä astiaan. Vesijohto osoittautui tarpeelliseksi heti seuraavana keväänä, joka oli niin kuiva, että kaivot kuivuivat. Ilman vesijohtoa vesi olisi pitänyt hankalasti hakea järvestä avannoista.
Johtoveteen liittyi myös hygieniasyitä, olihan se varmasti terveellisempää kuin järvien pintavesi. Likainen vesi oli tartuntariski ja Tampereella esiintyi erilaisia tartuntatauteja, jopa koleratapauksia, ja niissä piili kuolemanvaara erityisesti lapsipotilaille. Lisäksi asukkaiden vesitalous aiheutti 1800-luvulla paljon työtä ja vaivaa, painavien vesiastioiden raahaamista asuntoihin sisälle ja ulos. Syksyllä 1883 talonomistajille tarjoutui mahdollisuus laittaa omalla kustannuksellaan sivujohtoja vesilaitoksen pääjohtoon. Vesimaksu vuodessa oli 20 markkaa tontilta ja 15 markkaa puolelta tontilta. Jos talossa oli liikehuoneisto kuten kauppa, apteekki tai ravintola, vesimaksua korotettiin vielä 15 markalla. Kadun varrella olevista vesiposteista vettä sai edelleen ottaa ilmaiseksi tynnyrillä, tiinulla tai ämpärillä.
Heinäkuussa 1883 torille raatihuoneen tontin kohdalle pystytettiin suihkukaivo, jonka rakentamiseen tehtailija Nottbeck lahjoitti 7 000 markkaa. Nykytamperelaisille keskustorin suihkulähde on itsestäänselvyys mutta 1880-luvulla sillä oli myös aikamoinen symboliarvo. Se kruunasi koko vesijohtohankkeen. Kaupungissa vierailevat huomasivat suihkulähteestä ilman muuta, että Tampere oli nykyaikainen kaupunki uudenuutukaisine vesijohtolaitoksineen.
(Lähteenä myös Tampere 7.4.1883 ja Tampereen Sanomat 12.7.1883 ja 4.9.1883.)
Tampereen kaupunki on taas astunut suuren askeleen eteenpäin yhteiskunnallisen hyödyn pyrkimyksissä ja siten saattanut itsensä "suuren maailman" suurien kaupunkien vertaiseksi. Täällä on nimittäin näinä aikoina valmistunut tuo kauan kaivattu vesijohtolaitos, jota ei Suomessa vielä muualla liene, kuin pääkaupungissa. ... Johtotorvi alkaa Tampereen koskenniskasta; on nyt, vähänkin veden ollessa, noin kuusi jalkaa [1,8 m] veden pinnan alla. Sieltä kulkee se pitkin Kuninkaankatua (paikoin kuudentoista jalan [4,75 m] syvyydellä maan alla) Kauppakadulle, tehden lyhköisiä haaroja [mutkia] muutamissa välillä olevissa kulmissa. Kauppakadun kulmauksesta kääntyy se pitkin mainittua katua torille, haaroittuen menemään raastuvan kartanon [pihan] läpi Hämeenkadulle, jossa tulee kaivo olemaan yleistä vedensaantia varten.
Vesijohdon vetäminen Tammerkosken yläjuoksulta Mältinrannasta kauppa- eli keskustorille oli vuoden 1882 merkkitapauksia Tampereella. Hanke oli tärkeä jo pelkästään tulipalojen takia, joita Tampereella vuosittain sattui aina useampia. Tämän vuoksi katujen kulmiin laitettiin palokaivoja eli vesiposteja. Niistä kaupunkilaiset saivat hakea vetta myös ruokataloutensa tarpeisiin. Tampere-lehti neuvoi, että "hanikan" eli hanan avaamalla vesi juoksee korkealle rautaputkiin ja niistä astiaan. Vesijohto osoittautui tarpeelliseksi heti seuraavana keväänä, joka oli niin kuiva, että kaivot kuivuivat. Ilman vesijohtoa vesi olisi pitänyt hankalasti hakea järvestä avannoista.
Johtoveteen liittyi myös hygieniasyitä, olihan se varmasti terveellisempää kuin järvien pintavesi. Likainen vesi oli tartuntariski ja Tampereella esiintyi erilaisia tartuntatauteja, jopa koleratapauksia, ja niissä piili kuolemanvaara erityisesti lapsipotilaille. Lisäksi asukkaiden vesitalous aiheutti 1800-luvulla paljon työtä ja vaivaa, painavien vesiastioiden raahaamista asuntoihin sisälle ja ulos. Syksyllä 1883 talonomistajille tarjoutui mahdollisuus laittaa omalla kustannuksellaan sivujohtoja vesilaitoksen pääjohtoon. Vesimaksu vuodessa oli 20 markkaa tontilta ja 15 markkaa puolelta tontilta. Jos talossa oli liikehuoneisto kuten kauppa, apteekki tai ravintola, vesimaksua korotettiin vielä 15 markalla. Kadun varrella olevista vesiposteista vettä sai edelleen ottaa ilmaiseksi tynnyrillä, tiinulla tai ämpärillä.
Heinäkuussa 1883 torille raatihuoneen tontin kohdalle pystytettiin suihkukaivo, jonka rakentamiseen tehtailija Nottbeck lahjoitti 7 000 markkaa. Nykytamperelaisille keskustorin suihkulähde on itsestäänselvyys mutta 1880-luvulla sillä oli myös aikamoinen symboliarvo. Se kruunasi koko vesijohtohankkeen. Kaupungissa vierailevat huomasivat suihkulähteestä ilman muuta, että Tampere oli nykyaikainen kaupunki uudenuutukaisine vesijohtolaitoksineen.
(Lähteenä myös Tampere 7.4.1883 ja Tampereen Sanomat 12.7.1883 ja 4.9.1883.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)