keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Pyynikin näkötorni

Tampereen Sanomat 14.11.1887

Näkötornin rakennuttaminen Ilomäen harjulle Pyynikellä on jo kauvan ollut puheen aiheena ja hurskaiden toiveiden esimerkkinä varsinkin yksityisten kesken. Nyt päästänee kuitenkin tuumasta toimeen, sillä täkäläisen laulujuhlan toimikunta on päättänyt kaunistuskomitean kautta kaupungin valtuusmiehille esittää, että sellainen rakennettaisiin. Toimikunnan esitystä seuraa myöskin arkkitehti Schreckin tekemä luonnospiirustus ja kustannusarvio.

Näkötornin rakentamisesta Pyynikille päätettiin marraskuussa 1887. Arkkitehti Schreckin luonnoksissa puinen torni oli 80 jalkaa (noin 24 m) korkea ja kustannukset 5000 markkaa. Kustannussyistä piirroksia muutettiin hieman yksinkertaisemmiksi. Tornista tuli 20 metriä korkea ja siihen tuli viisi kerrosta, kustannukset kaikkiaan olivat 4500 markkaa. Yksityisvaroilla tornin näköalatasanteelle hankittiin myös kaukoputki. Torni valmistui parhaiksi Tampereen laulu- ja soittojuhlille, jotka vietettiin juhannuksen alla 1888. Juhlallisuudet vietettiin Pyynikillä, väkeä oli liikkeellä kymmenin tuhansin ja näkötornissakin kävi viikon kuluessa 3 600 henkeä. Laulujuhlia varten torni koristettiin viireillä ja köynnöksillä. Tornin kruunasi lipputanko. Siinä liehui sininen Tampereen kaupungin vaakunalla varustettu lippu. Torniin myytiin 10 ja 5 pennin pääsylippuja.

Maisemat tornista herättivät suurta ihastusta. Kaukoputkea tosin ei ehditty saada vielä laulujuhlille. Paljain silmin tornista erotti Ylöjärven, Pirkkalan ja Messukylän kirkot, tähystimellä Teiskon kirkon ja Kangasalan kirkonkylän sekä kaukana siintelevän Keisarinharjun. Hempeä kesäinen luonto huokui viehättävyyttä ja torniin kiivenneille virittyi harras mieli, kun he sydän väristen ihailivat edessään avautuvaa maisemaa. Vanhat ja arvokkaat hongat kohisivat ja tuoksuivat tornin juurella. Pohjoisessa päilyi Näsijärvi, jonka rannoilla pilkotti hauskoja talonpoikaistaloja, Lielahdessa päin pari komeaa herraskartanoakin. Tornista oli myös hyvä näköala Tampereen kaupunkiin, jonka miltei jokainen talo näkyi katselijalle. Etelässä näköala tarjosi Pyhäjärven rantojen viljavat laihot ja kukkivat niityt sekä lehtevät saaret ja Pyynikin vastapäisellä rannalla Hatanpään kartanon, joka muistutti satulinnaa.

Ainoastaan Viipurin Uutisten kirjeenvaihtaja, joka itse torniin ei laulujuhlien aikana mahtunut, innostui kuvittelemaan tornin kaatumista. Torniin oli nimittäin tuppautunut joka kerrokseen niin paljon väkeä, että rakennus näytti huojuvan. Ihmiset olivat tornissa kuin "sillit tynnörissä" ja kirjoittajaa värisytti sitä katsellessa. "Kyllä se olisi ollut koko 'kuivan kosken laskeminen', jos torni olisi tahtonut niin kuin pitkäkseen ruveta..." hekumoi kirjoittaja (27.6.1888). Torni jäi kuitenkin pystyyn ja palveli ilmeisen hyvin Tampereen kaupungin matkailuvetonaulana 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa.

(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 25.11.1887, 25.6.1888, Aamulehti 14.2.1888, 15.3.1888, 9.6.1888, Päivän Uutiset 19.6.1888, Aura 22.6.1888.)

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Koukkuniemen vaivaishuone

Aamulehti 18.9.1886

Tampereen uusi vaivaishuone. Tämä suurenmoinen rakennus alkaa nyt jo olla valmis, ainoastaan maalaustyöt ovat kesken, joiden tehtyä talo voipi ottaa vastaan asukkaansa. ... Vaivaishuone on, niinkuin tiedetään, saanut sijansa Koukkuniemelle, joka mitä paikkaan tulee, on mitä soveliain siihen tarkoitukseen. ... Laitokseen on rakennettu Johanneskylästä hyvä tie. Kun tullaan tätä portista laitoksen alueelle, on siinä muutama tynnörin ala [noin hehtaari] peltoa, joka tulee olemaan laitoksen hoidokkaiden työalana.

Vaivaisia ei enää tarvinnut myydä huutokaupalla, Tampere oli saanut oman vaivaishuoneen! Tamperelaiset olivat talosta syystäkin ylpeitä, uutena se oli jopa maan etevin laitos omalla alallaan. Se sijaitsi rauhallisella paikalla mutta lähellä kaupunkia. Vaivaishuoneelta oli kaunis, laaja näkymä Näsijärvelle. Aluksi vaivaishuoneelle tuli kolme huonetta miehiä varten ja kaksi miesten työsalia, vastaavat huoneet naisille sekä huoneet pikkulapsille. Aamulehti kuvaili huoneita iloisen ja kodikkaan näköisiksi. Peltotilkku pihalla ja työsalit sisällä kertoivat siitä, ettei joutilaita suvaittu vaivaishuoneella. Ainoastaan "raivoisat mielenvikaiset" vapautettiin työstä. Sairaalarakennus oli erikseen ja siellä olivat mielenvikaisten huoneet. Vaivaistalo toimi alkuvuosinaan suurelta osin oikeastaan mielisairaalana, sillä raivoisien potilaiden lisäksi hoidokeissa oli myös harmittomia "höperöitä" ja "hesseleitä". Loput asukkaat olivat heikkoja vanhuksia ja pieniä lapsia.

Myös henkilökunta asui vaivaistalon alueella. Esimerkiksi sairaanhoitajan asunto oli sairaalarakennuksessa. Erillisessä rakennuksessa sijaitsi vaivaishuoneen johtajan asunto sekä ruokasali, joka tarvittaessa toimi rukoushuoneena. Tässä ruokalarakennuksessa asui myös emännöitsijä apulaisineen ja alakerrassa olivat leivintuvat, mankelihuone, juomantekohuone, kellarit ja vajat. Muita rakennuksia olivat rengin asunto, joka sijoitettiin kätevästi navetan, tallin, puuliiterin ja aittojen yhteyteen, sekä rannassa sauna. Vaivaishuone oli tekniseltä tasoltaan hyvin nykyaikainen, sillä vesijohto toi veden saunaan, pesuhuoneeseen, keittiöön ja leivinhuoneeseen. Sairaalarakennuksessa oli myös kylpyamme!

Lehdet kiinnostuivat erityisesti vaivaishuoneen ruokataloudesta ja alkoivat julkaista tilastoja siitä, mitä vaivaishuoneen asukkaat söivät. Tämä oli kustannuskysymys, sillä ruoka vaivaisille hankittiin verovaroilla. Huhtikuussa 1887 vaivaistalolla oli noin 120 hoidokkia, he söivät liki kymmenen tuhatta ruoka-annosta ja kustannukset tästä nousivat noin 450 markkaan kuukaudessa. Summa oli hieman suurempi kuin mitä vaivaistalon emännöitsijä sai palkkaa vuodessa. Vuoden 1888 laskelmat osoittivat, että jokainen vaivainen maksoi kaupungille 36,5 penniä päivässä. Epäselvyyksien välttämiseksi toisaalta vakuutettiin, että vaivaiset saivat tarpeeksi ruokaa, eivät niukasti. Vaivaiset söivät sitä ruokaa mitä 1880-luvulla tavallisestikin syötiin: perunoita, maitoa, ruisleipää, silakkaa ja silliä, puuroja ja vellejä, hernekeittoa, jonkin verran lihaa, erityisesti naudanlihaa. Heille ei tarjottu oikeaa kahvia vaan niin sanottua ruiskahvia, joka oli paahdettu rukiinjyvistä.

Vaivaishuoneella oli omat päivärutiininsa: herätys kello 6, rukoushetki kello 7, aamiainen kello 9, päivällinen kello 14, illallinen kello 19 ja nukkumaanmeno kello 21. Kesäisin asukkaat saivat joka viikko puhtaan paidan, talvella joka toinen viikko. Sauna oli kerran viikossa, samoin melkein joka viikko papin pitämät kirkonmenot, lääkäri kävi kaksi kertaa viikossa. Siitä, että asiat oli näin hyvin järjestetty, muistettiin kauppias Ahlgren-vainajaa, jonka testamenttivaroilla vaivaishuone oli rakennettu. Vaivaishuoneen pihalle pystytettiinkin "3 meetteriä korkea graniittinen muistopatsas", jonka kylkeen tuli jalon lahjoittajan rintakuva.

(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 15.10.1886, 26.11.1886, 6.5.1887, Aamulehti 17.1.1889, 19.3.1889, 14.9.1889.)

torstai 20. huhtikuuta 2017

Niskoittelevia torppareita

Tampereen Sanomat 27.8.1886

Torpparikysymys. Tuon tuostakin on sanomalehdissä ollut uutisia, jotka kertovat, että torpparit osassa hämettä ovat ruvenneet niskoittelemaan, kieltäytyen maksamasta veroansa [torpan vuokraa], koska muka H. M. [Hänen Majesteettinsa] Keisari on myöntänyt heille täyden omistusoikeuden heidän viljelemäänsä maahan. ... Kuten tiedetään, on etenkin Tammelan ja Urjalan pitäjissä sekä siinä ympäristöllä torppareihin juurtunut luulo omistusoikeuden siirtymisestä heille itsilleen. Yleiseen pidetään tämän luulon synnyttäjinä venäläisiä topografeja, jotka, tehdessään maanpinnan korkomittauksia, uskottelivat muka mittaavansa maan tasan jaettavaksi kaikille. ... On ryhdyttävä toimiin, jotta nämä omistusoikeuden alkuperustuksia järkähyttävät aatteet saataisiin poistetuksi mielistä.

Tosi asiassa uutisia niskoittelevista torppareista ei sanomalehdissä ollut "tuon tuostakin", joten on vaikea esimerkiksi Urjalan osalta tarkistaa, kuka torppari niskoitteli vuokransa maksussa. Lehtien tapana oli kirjoittaa "tuon tuostakin tapahtuu virallisia häätämisiä" tai "tuon tuostakin ajetaan asukas torpasta pois" ilman, että tapauksia sen kummemmin kuvattiin lähemmin. Hämeen Sanomat kertoi myös, että kestikievarissa eräs humalainen torppari uhosi isännille, kuinka Suomeen tulee Venäjän laki ja torpat viedään herroilta pois. Venäläisten topografien lisäksi huhujen levittämisestä syytettiin venäläisiä puoskareita ja niin sanottuja laukkukarjalaisia. Kun viranomaiset ryhtyivät selvittämään, kuka topografi näitä huhuja oikein levitti, huhun alkuperää oli mahdotonta saada selville.

Olisi liian suoraviivaista ajatella, että tässä nyt itivät sisällissodan 1918 siemenet. Silti on ilmeistä, että jo 1880-luvulla tiedettiin, että osa torppareista on tyytymätön maanomistusoloihin. Pahin epäkohta oli, että maanomistaja sai mielivaltaisesti korottaa torpan vuokraa tai irtisanoa torpparin. Torpparilla ei ollut omistusoikeutta maahan, vaikka hän oli raatanut ja raivannut viljelystensä eteen. Jos torppari laajensi viljelyksiään, hän sai olla varma että isäntä enensi vuokraa ja päivätöiden määrää. Torpparit toivoivat jonkinlaista lain suojaa vuokrasopimuksiinsa ja ainakin sitä, ettei heitä voitaisi häätää ilman laillista syytä. Silloin torpan hyväksi olisi tehnyt työtä turvallisemmin mielin. Torppareilla ei ollut mahdollisuutta lunastaa viljelemiään maita itselleen ja ajatustakin tästä pidettiin mahdottomana. Kaiken kaikkiaan vaurastumisen edellytykset oli torppareilta suljettu. Maanomistaja saattoi perustaa sahan tai meijerin tai myydä metsää, torpparilla tähän ei ollut mahdollisuuksia. Näin yksi kansanryhmä suljettiin yhteiskunnan kehityksen ulkopuolelle.

Torppareita koskevat sanomalehtiuutiset 1880-luvulta tuovat elävästi mieleen Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian (1959-1962). Linna perehtyikin teoksensa aihepiiriin muun muassa vanhoja lehtiä lukemalla. Hän oli myös ensimmäisiä, joka nosti torppareiden kohtalot ja elämänvaiheet suuremman kansallisen mielenkiinnon kohteeksi. Näin hän lunasti torppareille paikan Suomen historiassa ja suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ja antoi tällä tavalla suomalaisille paremman kansallisen itseymmärryksen avaimet.

(Lähteenä myös Hämäläinen 9.9.1885, 12.9.1885, Hämeen Sanomat 1.1.1886, 25.6.1886, 30.7.1886, 17.12.1886.)

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Nukuttaja Tampereella

Aamulehti 21.8.1886

Tohtori Hansen, Tanskasta, antoi torstai-iltana seurahuoneen salissa näytännön nukutustaidossaan. ... Nukutettu eli hypnotiseerattu ihminen joutuu semmoiseen tilaan, että hän ei ole herra ruumiinsa eikä sielunsa yli, vaan niitä vallitsee nukuttaja täydellisesti. ... Puhujalavalle oli asetettu 20 tuolia, joille kehoitusta totelleet asettuivat istumaan. Tohtori antoi jokaiselle pienen lasisärmiön käteen ja käski heidän tarkkaan katsomaan siihen. Jonkun minuutin perästä alkoi hän sivellä istujia pitkin ruumista päästä jalkoihin päin koskematta ruumista juuri ollenkaan käsillään. Tehtyään tätä muutamia minuuttia alkoi seuraukset näkyä.

Tohtori Hansen sai nukutettua eli hypnotisoitua kahdeksan kirjanpainajan kisälliä. Yhdelle näistä Hansen sanoi, että tämän pää palaa. Poika alkoi valella päähänsä vettä kuvittelemastaan pesuvadista. Kun tästä ei ollut apua, pisti hypnotisoitu kokonaan päänsä vatiin. Toinen hypnotisoitu kuvitteli näkevänsä pilvissä enkeleitä ja notkisti polvensa hartaaseen rukoukseen. Hypnotisoija sai nukutetut järsimään raakoja perunoita, joita nämä luulivat mehukkaiksi omenoiksi. Eräs poika uskoi, että on talvi, pakkasta ja lumipyryä, ja ryhtyi heittelemään lumipalloja. Eräälle hypnotisoidulle annettiin vaatemytty, jota uskoteltiin pikkuvauvaksi. Poika itse uskoi olevansa Sohvi, lapsen imettäjä. Hypnoosista herättyään hän heitti suutuksissaan "imulapsen" nurkkaan.

Hypnotisoijia kutsuttiin myös nimellä magnetisööri tai magnetiseeraaja. Koska hypnotisoidut oli helppo saada luulemaan, että he olivat esimerkiksi hartioista kiinni toisissaan, ajateltiin että ihmiskeho on jollakin tuntemattomalla tavalla magneettinen. Hypnotisoija osasi saada tämän magnetismin esiin. Hypnoosia pidettiin tieteenä ja arveltiin, että sitä ryhdyttäisiin opettamaan yliopistoissa. Ranskassa oli tehty kokeita "uneloitetuilla" eli hypnotisoiduilla ihmisillä. Hypnoosin aikana tehty suggestio oli saanut aikaan monia myönteisiä vaikutuksia. Kokeisiin osallistuneet alkoivat menestyä koulussa, pääsivät eroon änkytyksestä, paranivat masennuksesta sekä luopuivat oluenjuonnista ja tupakanpoltosta.

Tohtori Hansen olikin aluksi valtava menestys kierrellessään Suomen kaupunkeja kesällä 1886. Mitä hänestä olisi tullutkaan, jos kaikki olisi mennyt hyvin. Syyskuussa hypnoosinäytös Helsingissä päättyi kuitenkin katastrofiin. Erästä nukutettua ei saatu hereille vaan hän virkosi vasta myöhemmin kotonaan. Tällöin hän kärsi ankarasta, useamman päivän kestäneestä pahoinvoinnista. Ilmeisesti hypnoosi oli laukaissut jonkinlaisen sairaskohtauksen. Myös Tampereella Hansenin näytökseen osallistuneet olivat valittaneet päänsärkyä hypnoosin jälkeen. Hypnoosi huomattiin nyt vaaralliseksi. Kuvernööri kielsi Hansenia enää esiintymästä Helsingissä ja sairastuneen nuorukaisen holhooja haastoi hänet oikeuteen. Tässä vaiheessa Hansen otti jalat alleen ja lähti Suomesta. Kun syksymmällä Tampereelle saapui magnetisööri ja spiritisti professori Bousch, hänen esityksensä vetivät enää harvakseltaan väkeä.

(Lähteenä myös Aamulehti 9.9.1886, 18.9.1886, 14.10.1886, Tampereen Sanomat 18.10.1886, Vaasan lehti 2.10.1886.)

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Noitatempuilla terveyttä

Aamulehti 8.6.1886

Lapsenrääkkäystä ja noitatemppuja harjoitti, niinkuin kerrotaan eilen eräässä kaupungin saunassa "Indreniuska" niminen vaimo. Yhdeksän varvun nenään asetettiin kuhunkin nuppineula, jotka kuumennettiin saunan etehisen pesässä ja niillä sitten paineltiin pienen lapsen selkää, joka tätä tehdessä vaikeroi kauheasti. Sen tehtyä voideltiin polteltu selkä tervalla, jonka perästä rääkätty lapsi vasta vietiin kylmästä etehisestä saunaan kylvetettäväksi. Eläimiä suojellaan tunnottomilta ihmisiltä; saako ihmistaimia noin rääkätä kenenkään armahtamatta?

Kauhistunut silminnäkijä osui seuraamaan tamperelaisen poppatohtorin toimia kesällä 1886. Elettiin aikaa, jolloin antibiootteja tai muitakaan tehokkaita lääkkeitä ei ollut. Sairaitten parantamiseksi oltiin valmiita kokeilemaan mitä tahansa. Mahtoiko sairaalla lapsella olla vikaa keuhkoissa? Jonkinlainen akupunktio hänelle kuitenkin tehtiin. Neulojen kuumentaminen oli sikäli hyvä asia, että ne desinfioituivat tulessa. Vanhan uskomuksen mukaan sauna ja terva olivat ne perinteiset lääkkeet. Aikuinen potilas olisi ilmeisesti myös saanut tujauksen viinaa.

1880-luvun lehdissä oli mitä ihmeellisimpiä niksejä terveydenhoitoon. Nykyihminen tajuaisi nämä poppakonstit haitallisiksi ja suorastaan vaarallisiksi terveydelle. Kerrottiin esimerkiksi, että kurkkumätä paranee, kun sairaan huoneessa poltetaan tervan ja tärpätin sekoitusta, niin että koko huone on mustaa savua täynnä. Sairas lapsi hengittää mielihyvällä tätä ilmaa ja on parin päivän kuluttua terve, Tampereen Sanomat neuvoi 10.12.1886. Toinen neuvo, jonka nykylukija ymmärtää jättää kokeilematta, oli että bensiinin hengittäminen tehoaa hyvin yskään.

Uutinen ulkomailta kertoi, että navettailma tekee keuhkotautisille hyvää. Niinpä Berliiniin oltiin rakentamassa sairaalaa, jonka alakertaan sijoitettiin navetta. Ilmatorvet sitten johtivat tätä terveellistä navettailmaa yläkertaan sairaitten hengitettäväksi. Venäjällä puolestaan eräs lääkäri keksi lääkkeen juoppoutta vastaan. Sairaisiin ruiskutettiin vedellä laimennettua strykniiniä. Näin kehittyi lääketiede... Englannista saatiin kuulla, että lääkärit yrittivät kehittää keinotekoista kiniiniä. Kiniini oli kuumelääke mutta hyvin kallis, koska sitä saatiin vain eteläamerikkalaisen kiinapensaan kuoresta. Tällä kokeilulla varmasti olikin parempi menestys.

Suomessa oli kierteleviä puoskareita, jotka olivat hyvinkin suosittuja. Mitäpä ihminen ei olisi tehnyt terveytensä eteen. Hämeenkyrössä kiersi vuonna 1887 mies "sähkökoneen" kanssa. Sillä hierottiin ihmisiä halpaa 40 pennin maksua vastaan. Tämä tapahtui aikana, jolloin laitetta ei noin vain tökättykään pistorasiaan! Ehkäpä hieromalaitteessa oli dynamo ja laite ladattiin kammesta veivaamalla. Sähkölaite herätti kuitenkin epälyksiä, mahtoiko se edes olla potilaille turvallinen. Kiertelevät puoskarit myivät vuonna 1888 Uudellamaalla ja Etelä-Hämeessä uutta ihmelääkettä särkyyn, haavoihin ja kolotukseen. Kyseessä oli "savuava suolahappo". Sitä myytiin voiteena, jota kuului sivellä iholle saunan lauteilla. Puoskarit ottivat tästä ihmelääkkeestä hyvän hinnan asiakkailtaan.

Lehdissä oli myös harmittomia terveysniksejä, jotka liittyivät perinnelääkintään. Niiden kokeilemisesta ei ollut mitään haittaakaan. Hyttysenpuremiin neuvottiin hieromaan ratamonlehteä. Ratamo olikin vanhastaan tunnettu lääke pieniin haavoihin. Hammassärkyyn neuvottiin kokeilemaan piparjuurta. Hienonnettua juurta pantiin hampaankoloon tai ikeniin. Palohaavoille käskettiin sivelemään munanvalkuaista. Vispattu munanvalkuainen sokerin kanssa tai ilman sitä auttoi myös vatsavaivoihin. Lisäksi se oli terveellistä ravintoa sairaille.

(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 16.6.1886, 2.5.1887, 8.6.1887, 16.12.1887, 11.7.1888, 6.8.1888, 10.9.1888, Aamulehti 12.7.1888, 4.12.1888.)

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Kesä jota vanhatpiiat odottivat

Tampereen Sanomat 27.4.1886

Vanha ennustus. Täällä Tampereella on kulkemassa ikivanha ennustus, jonka mukaan sinä vuonna, jolloin tuuli ajaa Pyhäjärven jäitä kapunkiin päin, kaikki kaupungin vanhat piiat naidaan. Viime lauantaina [24.4.1886] tapahtui tuo tapaus, joten kaupunkimme ijäkkäimpien neitosten sopii odottaa ilomielin kesän tuloa. Sitä parempi, jos Näsijärvikin ajaisi jäänsä kaupunkiin, sillä silloin varmaan ennustus toteutuisi.

Tehtaantyttöjen paljouden tähden Tampereella oli yliedustusta nuorissa neitosissa. Vanhojapiikoja oli niin paljon, että kaikkien oli mahdotonta päästä naimisiin. Tampereen Sanomien pakinoitsija "Puustakatsoja" ehdottikin 26.7.1886, että Suomen vanhat pojat ja piiat pitäisivät yhteisen kokouksen. Naisen pitäisi olla 27 vuotta ja miehen 35 vuotta päästäkseen kokoukseen. Tällaisesta kokouksesta seuraisi kihlauksia ja häitäkin, Puustakatsoja ennusti. Naisen paras ikä avioitumiselle 1800-luvun Suomessa oli 15 - 27 vuotta. Alle 15-vuotiasta ei vihitty, vaikka hääväki olisi jo ollut koolla.

Aamulehden lukijat saivat 9.11.1886 naureskella uutista ulkomailta, jonka mukaan ranskalaiset suunnittelivat erityistä veroa vanhoillepojille. "Nuo vapaat ja joutilaat itsekkäät herrat saavat maksaa niitten kansalaisten edestä, jotka ovat velvollisuudekseen ottaneet antaa maalle poikia ja tyttäriä sekä kasvattaa niitä", Aamulehti kirjoitti. Aivan oikein huomattiin, että vastaava hassu vero omaksuttaisiin joskus Suomeenkin. Näin kävikin mutta vasta 50 vuotta myöhemmin. Vanhanpojan vero oli Suomessa voimassa vuosina 1935-1975.

Jos kosiskelu ujostutti 1800-luvun nuorta miestä, hänen oli mahdollista turvautua puhemiehen apuun. Puhemiehelle oli syytä maksaa myös jonkinlainen palkkio nähdystä vaivasta. Syksyllä 1887 raastuvanoikeus Tampereella tuomitsi onnellisen sulhasen maksamaan 110 markkaa puhemiehelle sydänkäpysen hankkimisesta. "Pitäkää tämä ennakkopäätös muistossanne, kainot nuoret miehet, ennenkuin käännytte puhemiehen puoleen morsianta etsiessänne!" Tampereen Sanomat kehotti 26.10.1887.

1880-luvun lopulla muotiin tuli, että nuori mies etsi aviokumppania itselleen sanomalehti-ilmoituksella. Hän saattoi luonnehtia itseään vaatimattomasti näin: "Nuori, rivakka mies, jolla on etuisa, runsaspalkkainen toimi". Naiselta haettuja ominaisuuksia olivat esimerkiksi välttävä sivistys, soma ulkonäkö sekä vilkas ja toimelias mutta siveä luonne. Tällaista ilmoittelua pidettiin kuitenkin röyhkeänä, etenkin jos mies kehtasi pyytää tytön valokuvaa. Arveltiin myös, että ilmoittelija oli tytön omaisuuden ja rahan perässä. Aamulehti puuttui moiseen moraalittomuuteen pääkirjoituksessaan 17.3.1888 otsikolla "Onko avioliitto n. s. 'afääriä'". Naimailmoitukset ovat todistus ajan materialismista ja naisten on herättävä vastustamaan tätä ilmoittelua, lehti julisti. Siihen nämä seuranhakuilmoitukset Tampereen lehdissä sitten tyrehtyivätkin. Vanhapiika ja vanhapoika eivät enää voineet muuta kuin huokailla, odottaa ja toivoa...

(Lähteenä myös Aamulehti 31.8.1886, 23.2.1888, Tampereen Sanomat 4.10.1886, 2.5.1887, 9.3.1888, 14.3.1888.)

torstai 6. huhtikuuta 2017

Neulaniemen vaari

Aamulehti 28.11.1885

96 vuoden vanha on Kangasalla Neulaniemen Heikkilässä elävä vaari. Hän on vielä hyvissä voimissa ja elämäänsä hyvin tyytyväinen, yritteleepä vielä joskus ottamaan osaa lasten leikkeihinkin. N. H.

1800-luvun lopulla syntyneiden elinajanodote oli jo yli 40 vuotta mutta yli 80-vuotiaiksi eläneet alkoivat olla ikänsä puolesta uutisaiheita. Heistä saatettiin kirjoittaa vaikka mitään merkkipäivää ei olisi ollutkaan käsillä. Toisinaan nämä uutiset varustettiin otsikolla "Elähtänyt vanhus". Sanalla "elähtänyt" ei tällöin ollut negatiivista merkitystä vaan se tarkoitti kirjaimellisesti pitkään elänyttä vanhusta. Vanhan ihmisen ikää ei välttämättä tiedetty tarkasti ellei sitä vartavasten kirkonkirjoista tarkistettu. Lukukinkereillä saatettiin yhtäkkiä havahtua huomaamaan, että meidän vaarihan on jo näin vanha.

Vanhuksista kertovat uutiset kuvailivat usein iästään huolimatta virkeässä kunnossa olevia vanhuksia, joilla oli "täydet hivukset ja hampaat" ja jotka eivät tarvinneet silmälaseja. He olivat hyvissä sielun ja ruumiin voimissa ja kävelivät pitkiä matkoja. Vanhimmat heistä olivat lapsuudessaan kokeneet Suomen sodan ajat vuosina 1808 ja 1809. Jälkipolvet olivat erityisen kiinnostuneita kuulemaan näitä sota-aikaisia tarinoita. Lähes satavuotiaiksi eläneet vanhukset olivat jo ehtineet nähdä lastenlastensa lastenlapset. Vanhusten oletettiinkin olevan ilman muuta lapsirakkaita.

Eräänlainen Suomen kunniavanhus oli Zachris Topelius ja tämä titteli hänellä oli jo 68-vuotiaana. Häntä ei ajateltu niinkään historian professorina vaan satukirjailijana, joka oli "Suomen lasten hellä ja jalomielinen ystävä". Kun juna Oulusta Helsinkiin pysähtyi hetkeksi Tampereen rautatieasemalle ja Topeliuksen tiedettiin matkustavan siinä, asemalle kokoontuivat kaikki Tampereen koululaiset, noin parituhatta lasta, huutamaan eläköötä Topeliukselle. "Sitte lauloivat lapset vanhuksen sepittämän laulun", Tampereen Sanomat kuvaili 1.11.1886. Laulu oli tietenkin Kesäpäivä Kangasalla. Vanhus käveli lapsijoukossa, tervehti heitä "sormisuukkosilla" [lentosuukoilla] ja puhutteli lapsia ystävällisesti. Kun juna lähti asemalta, Topelius sanoi lapsille: "Eläköön Suomi! Jumala varjelkoon teitä lapset!" ja tähän hurraahuudoilla vastattiin. Vastaavaa ei voisi kuvitella nykypäivän Suomessa. Kukaan ei huuda eläköötä, kun iän painama historian professori saapuu rautatieasemalle.

(Lähteenä myös Aamulehti 11.3.1886, 10.4.1886, Tampereen Sanomat 1.5.1886, 22.5.1886, 29.5.1886.)

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Kaikki ruumista katsomassa

Tampere 22.7.1885

Eräs parannusta ansaitseva kohta kaupunkimme [Tampereen] terveydenhoidosta. Kaupungissamme on tuo monesta syystä moitittava tapa, ruumiiden asettaminen pihoissa hakomajoihin yleisön nähtäväksi haudalle lähtiessä, vielä yleinen. ... Rakkaat vainajat asetetaan ennen haudalle lähtöä hakomajoihin, ei ainoastaan kutsuttujen hautajaisvieraiden nähtäväksi, vaan siellä juoksee koko seudun väestö, etenkin naisväki katsomassa. Ja kuljetetaanpa vielä lapsiakin ruumista katsomaan, joka ymmärtämättömissä lapsissa herättää kauhua ja juurruttaa heihin tuon usein läpi elämän seuraavan ruumiiden pelkäämisen ... Aivan luonnollistahan on, että mätänevien ruumiiden ... läheisyys, varsinkin kesäseen aikaan ja muutenkin kulkutautien aikana, keskellä kaupunkia ja väkijoukossa, joka tunkeutuu ruumista katsomaan, ei voi vaikuttaa muuta kuin taudin syntymistä ja tarttuvain tautien leviämistä. Näistä syistä toivomme sentähden, että Tampereen seurakunnassakin yleisesti katsottaisiin tarpeelliseksi ja välttämättömäksi, että terveyslautakunta nyt yksivakaisesti kieltäisi ruumiiden asettamisen yleisön katseltavaksi.

Tämä Tampere-lehden pääkirjoitus painotti, että ruumiiden pitämisellä yleisön nähtävillä oli kaunis perustarkoitus. Lehti ei halunnut suinkaan väheksyä vainajia tai heidän sukulaisiaan. Kesällä 1885 Euroopasta, etenkin Espanjasta oli kantautunut uutisia koleran leviämisestä. Ruumiiden esilläpito saattoi terveyssyistä olla jopa vaarallista. Myöhemmin samana syksynä Uudessakaupungissa kiellettiinkin ruumiiden asettaminen näytteille. Samaa toivottiin Tampereella.

Kyseessä oli jopa mullistava ajattelutavan muutos suhtautumisessa kuolemaan. Nykyään ruumiit ovat mahdollisimman vähän esillä. Olisi jopa epäkunnioittavaa, jos ruumista pääsisi kuka tahansa vapaasti katsomaan. Ilmeisesti alunperin ruumiiden esilläolo tähtäsi siihen, että kuoleman ajatukseen oli helpompi sopeutua. Ruumishautaus oli 1880-luvulla ainoa vaihtoehto, tuhkauksia ei vielä tehty Suomessa. Hautausmaiden hoitoon alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota, esimerkiksi hautakivet alkoivat yleistyä 1880-luvulla. Lääketieteen kehittyessä ruumiisiin alettiin toisaalta suhtautua myös hyvin käytännöllisesti, sillä lääketieteen opiskelijat tarvitsivat ruumiita anatomianopintoihinsa.

Ruumiiden asettaminen katseltavaksi kiellettiin Tampereella muutamaa vuotta myöhemmin, syksyllä 1890. "Kivulloisuus" kaupungissa, etenkin Amurin kaupunginosassa, oli suurempi kuin aiemmin. Tuolloin jo toisena vuonna peräkkäin tamperelaisia kaatoi sairasvuoteeseen uusi ja ikävä tartuntatauti, influenssa. Ruumiit oli tapana haudata viikon sisään kuolemasta mutta nyt kaupunkilaisia kehotettiin hautaamaan vainajat niin pian kuin mahdollista. Samoin kiellettiin uteliaisuudesta johtuvat käynnit sairaitten luona ja erityisesti lasten kuljettaminen sairaita katsomassa. Lapsia ei tulisi viedä edes hautajaisiin, terveydenhoitolautakunta ohjeisti. Reaktio heijasti jo jonkinlaista paniikkia kaupungissa. Kenties jopa turhaan, sillä ihmiset eivät lakanneet sairastamasta ja kuolemasta, vaikka ruumiit suljettiin pois ihmisten nähtäviltä.

(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 26.11.1885, 13.6.1887, 15.10.1890, Tampere 28.11.1885, Aamulehti 5.5.1887, 9.6.1887, 7.9.1890.)