Tampereen Sanomat 25.6.1885
Löytö. Äskettäin löysi renki Ville Matinpoika Sahalahdella Isoniemen lähellä niitun mäestä kaksi hopeamaljaa, hopeasormuksia ja rahoja edelliseltä vuosisadalta [1700-luvulta]. Löytö on tarjottu muinaismuistoyhdistyksen lunastettavaksi.
Löydöstä kertoi 23.6.1885 myös Hämeen Sanomat. Vilhelm Matinpoika Ylitalo Sahalahden Isoniemen kylästä oli löytänyt vuorenloukosta hopea-aarteen. Hopeapikarit olivat ohuesti kullattuja. Lisäksi löytyi viisi hopearengasta sekä suuri joukko hopea- ja vaskirahoja, riksin, shillingin ja äyrin arvosta, vuosilta 1731-1803. Aarre oli kätketty luultavasti Suomen sodan 1808 aikaan. Olisiko Isoniemessä sijaitseva Rahakallio juuri tämä aarteen kätköpaikka, tai ainakin lähellä sitä?
Vanhojen rahojen löytäminen esimerkiksi peltotöiden yhteydessä oli 1880-luvulla vielä melko tavallista. Jopa varsin läheltä Tamperetta, Sorinahteen pellosta, löytyi hopeinen raha vuodelta 1693. Rahoja löytyi myös, kun purettiin vanhoja rakennuksia. Vanhat Ruotsin vallan aikaiset hopeataalerit saattoivat olla hyvinkin suuria ja painavia. Raha- ja korulöydöt 1600- ja 1700-luvulta oli helppo mieltää arvokkaiksi, samoin sapelit Suomen sodan ajalta. Arvossa arvaamattomassa olivat myös ensimmäiset suomenkieliset uudet testamentit ja raamatut, jotka oli saatu säilymään 1880-luvulle asti.
Vanhimpien muinaismuistojen arvostus vaihteli sen mukaan, kuinka hyvin esine oli säilynyt. Hollolasta löytynyt, mustasta piikivestä tehty reikätaltta tajuttiin muinaisesineeksi kivikaudelta. Sillä oli historiallista arvoa. Sen sijaan esinelöydöt, jotka olivat vahingoittuneet ajan saatossa, saatettiin ajatella romuksi. Näin oli käydä Kuopion lähellä vanhalle sapelille, jonka eräs poika löysi uimassa ollessaan vedestä. Sapeli oli noin 90 cm pitkä ja siihen oli lyöty koristeita ja outoa kirjoitusta pitkin terää lähes kärkeen asti. Nykypäivänä tällainen löytö, mahdollisesti jopa viikinkiaikainen miekka, olisi sensaatio. Muinaistutkijoiden oli vaikea varjella myös esihistoriallisia hautaraunioita, jotka ehdittiin myllätä ympäri ennen kuin tieto niistä tuli julkisuuteen. Esineitä särkyi ja katosi esimerkiksi Urjalan Nuutajärven muinaishaudoista. Muinaistutkijat kartoittivat mahdollisia kohteita kiertelemällä eri puolilla Suomea, myös Tampereen seudulla, mutta osa ihmisistä pyrki salaamaan heiltä nämä aarteiden kätköpaikat.
Ilmassa väreili kuitenkin suuri kiinnostus kaikkeen, mikä viittasi muinaissuomalaiseen menneisyyteen. Itä-Suomessa oli löydetty muinaishautoja, joissa "pakanuuden-aikuiset" koriste-esineet olivat säilyneet. Suomen Käsityön Ystävät ryhtyi valmistamaan hopeisia ja pronssisia kaulakoruja, rintaneuloja ja rannerenkaita näiden mallien mukaan. "Ne ovat muotonsa puolesta jotakin ihka uutta ja varsin somia. Hinnat tuntuvat olevan kohtuulliset ja menekki kuuluu olevan hyvä", Tampereen Sanomat kertoi 27.12.1886. Näin jokainen saattoi ostaa itselleen pienen menneisyyteen viittaavan aarteen, nekin jotka eivät itse onnistuneet aarrelöytöjä tekemään.
(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 21.7.1885, 4.8.1885, 11.8.1885, 12.11.1885, 24.3.1886, 6.4.1886, 22.12.1886, Tampere 30.9.1885, 24.10.1885, Aamulehti 13.3.1886, Uusi Suometar 16.12.1886, 22.12.1886.)
torstai 30. maaliskuuta 2017
tiistai 28. maaliskuuta 2017
Työväen uimahuone
Tampere 29.4.1885
Kirjelmiä Kyttälästä. ... Paremmille ihmisille ja sporttiklubin jäsenille on uimahuone Pyhäjärven rannalla, mutta työväelle ei ole paikkaa missään, jossa he joko ilmaiseksi tahi pienestä maksusta saisivat jättää vaatteensa ja pukeutua uimaretkelle. Ja juuri työmies kesällä parhaiten uimista kaipaakin, sillä kuka on hikisempi ja tomuisempi kuin hän. Ei ole luvallista eikä kukaan siveä ihminen rupeaisikaan roikottelemaan "paratiisin pukimissa" aavalla rannikolla; ennen kärsii kuumuutta ja puutettakin. Puolestani ehdottelen että joku rahallinen rakennuttaisi uimahuoneita yleisön käytettäväksi, joissa työmieskin saisi huljutella ruumiinsa veden vilppaissa laineissa.
Työmies Kyttälästä osui mielipidekirjoituksellaan hyvään saumaan, sillä hänen ideaansa tartuttiin heti. Tuomo Leander avasi kesäkuun puolivälissä 1885 uimahuoneen Ratinaan. Käynti uimahuoneella maksoi viisi penniä kerralta mutta koko kesäksi saattoi lunastaa kausilipun kahdella markalla. Erityisesti Tampereen käsityöläiset lunastivat itselleen ja perheelleen "piletin" koko kesäksi. Uimahuonetta hoiti rouva Wahlström. Häneltä sai pienestä maksusta myös pyyhkeen ja saippuan. Naiset ja miehet eivät uineet yhtä aikaa vaan aamu- ja iltapäivällä oli naistentunnit erikseen.
Uimista pidettiin erittäin terveellisenä harrastuksena, sen uskottiin suojelevan jopa koleratartunnalta. Vielä kesäkuun lopulla veden lämpö uimahuoneella oli vain 13 astetta Celsiusta mutta tätä pidettiin jo sopivana uimiseen. Erityisesti sunnuntaisin uimareiden määrä kohosi yli sadan. Tampereen tehtaat kävivät heinäkuussakin eivätkä työläiset ehtineet uimaan oikeastaan muulloin kuin sunnuntaisin. Tehtaan kuumuudessa uimista silti varmasti kaipasi, sillä esimerkiksi puuvillatehtaalla lämpö kohosi 30 asteeseen ja luultavasti ylikin hellepäivinä. Kesän 1885 hellekausi osui heinäkuulle ja veden lämpö Ratinan uimahuoneella kohosi 20 asteeseen.
Jos joku ei vielä osannut uida, taitoa sopi opetella Aamulehden 2.7.1885 antamilla vinkeillä. Lehti vakuutti, että ihminen ei vajoa veteen, kunhan hän vain säilyttää saman maltin ja tyyneyden kohtalostaan kuin kuivallakin maalla. Ihmisen luonnollisin asento vedessä on selällään lepääminen [kelluminen]. Keuhkot ovat ihmisen kevein osa ja pitävät hänet pinnalla. Uimisen opettelu tulisikin aloittaa selällään ja vasta kun tämä taito hallitaan, tulisi uimarin kääntyä vatsalleen veteen ja käyttää käsiä ja jalkoja kuten sammakko.
Järviä, lampia ja rantoja oli Tampereen seudulla yllin kyllin, joten ne jotka ehtivät ja viitsivät, saattoivat kävellä kaupungin ulkopuolelle ja käydä uimassa epävirallisilla uimarannoilla. Eräs tällainen uimapaikka oli ilmeisesti Iidesjärveen laskevan ojan varrella. Sieltä oli näköyhteys Vaasan-matkalaisten käyttämään junaan, joka hitaasti puksutteli uimapaikan ohi. Tällöin matkustajat kauhukseen saivat nähdä, miten uimarit asettuivat "inhoittaviin asentoihin lukuisan matkustajajoukon silmien edessä". Etteivät uimarit vain olisi pyllistelleet junalle...? Oliko heillä edes uimapukua? Syyllisyys tästä "raakalaistavasta" ei tosin langennut Tampereen vaan Takahuhdin kylän asukkaiden syntilistalle (Tampereen Sanomat 2.8.1886). Tamperelaisethan eivät tunnetusti esiintyneet siveettömästi julkisilla rannoilla.
(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 16.6.1885, 27.6.1885, 7.7.1885, 11.7.1885, 18.7.1885, Aamulehti 27.6.1885, 7.7.1885, 18.7.1885, Tampere 11.7.1885.)
Kirjelmiä Kyttälästä. ... Paremmille ihmisille ja sporttiklubin jäsenille on uimahuone Pyhäjärven rannalla, mutta työväelle ei ole paikkaa missään, jossa he joko ilmaiseksi tahi pienestä maksusta saisivat jättää vaatteensa ja pukeutua uimaretkelle. Ja juuri työmies kesällä parhaiten uimista kaipaakin, sillä kuka on hikisempi ja tomuisempi kuin hän. Ei ole luvallista eikä kukaan siveä ihminen rupeaisikaan roikottelemaan "paratiisin pukimissa" aavalla rannikolla; ennen kärsii kuumuutta ja puutettakin. Puolestani ehdottelen että joku rahallinen rakennuttaisi uimahuoneita yleisön käytettäväksi, joissa työmieskin saisi huljutella ruumiinsa veden vilppaissa laineissa.
Työmies Kyttälästä osui mielipidekirjoituksellaan hyvään saumaan, sillä hänen ideaansa tartuttiin heti. Tuomo Leander avasi kesäkuun puolivälissä 1885 uimahuoneen Ratinaan. Käynti uimahuoneella maksoi viisi penniä kerralta mutta koko kesäksi saattoi lunastaa kausilipun kahdella markalla. Erityisesti Tampereen käsityöläiset lunastivat itselleen ja perheelleen "piletin" koko kesäksi. Uimahuonetta hoiti rouva Wahlström. Häneltä sai pienestä maksusta myös pyyhkeen ja saippuan. Naiset ja miehet eivät uineet yhtä aikaa vaan aamu- ja iltapäivällä oli naistentunnit erikseen.
Uimista pidettiin erittäin terveellisenä harrastuksena, sen uskottiin suojelevan jopa koleratartunnalta. Vielä kesäkuun lopulla veden lämpö uimahuoneella oli vain 13 astetta Celsiusta mutta tätä pidettiin jo sopivana uimiseen. Erityisesti sunnuntaisin uimareiden määrä kohosi yli sadan. Tampereen tehtaat kävivät heinäkuussakin eivätkä työläiset ehtineet uimaan oikeastaan muulloin kuin sunnuntaisin. Tehtaan kuumuudessa uimista silti varmasti kaipasi, sillä esimerkiksi puuvillatehtaalla lämpö kohosi 30 asteeseen ja luultavasti ylikin hellepäivinä. Kesän 1885 hellekausi osui heinäkuulle ja veden lämpö Ratinan uimahuoneella kohosi 20 asteeseen.
Jos joku ei vielä osannut uida, taitoa sopi opetella Aamulehden 2.7.1885 antamilla vinkeillä. Lehti vakuutti, että ihminen ei vajoa veteen, kunhan hän vain säilyttää saman maltin ja tyyneyden kohtalostaan kuin kuivallakin maalla. Ihmisen luonnollisin asento vedessä on selällään lepääminen [kelluminen]. Keuhkot ovat ihmisen kevein osa ja pitävät hänet pinnalla. Uimisen opettelu tulisikin aloittaa selällään ja vasta kun tämä taito hallitaan, tulisi uimarin kääntyä vatsalleen veteen ja käyttää käsiä ja jalkoja kuten sammakko.
Järviä, lampia ja rantoja oli Tampereen seudulla yllin kyllin, joten ne jotka ehtivät ja viitsivät, saattoivat kävellä kaupungin ulkopuolelle ja käydä uimassa epävirallisilla uimarannoilla. Eräs tällainen uimapaikka oli ilmeisesti Iidesjärveen laskevan ojan varrella. Sieltä oli näköyhteys Vaasan-matkalaisten käyttämään junaan, joka hitaasti puksutteli uimapaikan ohi. Tällöin matkustajat kauhukseen saivat nähdä, miten uimarit asettuivat "inhoittaviin asentoihin lukuisan matkustajajoukon silmien edessä". Etteivät uimarit vain olisi pyllistelleet junalle...? Oliko heillä edes uimapukua? Syyllisyys tästä "raakalaistavasta" ei tosin langennut Tampereen vaan Takahuhdin kylän asukkaiden syntilistalle (Tampereen Sanomat 2.8.1886). Tamperelaisethan eivät tunnetusti esiintyneet siveettömästi julkisilla rannoilla.
(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 16.6.1885, 27.6.1885, 7.7.1885, 11.7.1885, 18.7.1885, Aamulehti 27.6.1885, 7.7.1885, 18.7.1885, Tampere 11.7.1885.)
keskiviikko 22. maaliskuuta 2017
Koetuspuhuminen telefonilla
Tampere 15.4.1885
Koetuspuhuminen telefonilla Jyväskylän ja Tampereen välillä tehtiin toissa tiistaina telegrafi-langalla [lennätinlangalla]. L. M. Eriksonin telefonikone oli yhdistetty sekä täällä että Jyväskylässä telegrafi-lankaan. Puhe kuului varsin selvästi silloin kun oli väliaikaa vierailta ääniltä, joita telefoni kokoo, kun välimatkat ovat pitkät. Vieras ääni kuuluu kuin veden kovasti kiehuminen. Syynä siihen, että Jyväskylän ja Tampereen välillä huomattiin niin paljon vierasta ääntä, lienee sekin että lanka ottaa tällä välillä muutamissa kohdin kasvaviin puihin kiini.
Kesällä 1885 Tampereen puhelinverkkoon oli yhdistetty 65 "keskustelupaikkaa" eli puhelinta. Puheluista pidettiin kirjanpitoa ja esimerkiksi toukokuussa 1885 Tampereella puhelinta käytettiin hieman yli 8 000 kertaa. Puheluista noin 10,5 % oli yökeskusteluja. Suomessa ei vielä ollut valtakunnallista puhelinverkkoa vaan puhelimia liitettiin paikallisiin keskuksiin. Tampereen verkkokin laajeni aluksi säteittäin lähiseudulle.
Kiinnostuneimpia telefonin hankkimiseen olivat läheiset kartanot, ensimmäisten joukossa Lielahti, Hatanpää ja Haihara. Pitemmillä matkoilla haittaa oli häiriöäänistä, mutta kun puhelinlanka asennettiin Kangasalan kirkonkylän ja Tampereen välille elokuussa 1885, puhe kuului vielä erittäin hyvin. Kangasalle perustettiin oma "puheasema", jota hoiti neiti Elin Nygren. Puheasemalla kangasalalaiset saivat muutaman kymmenen pennin maksusta "haastella" tamperelaisten kanssa ja toimittaa asioitaan, joiden hoitamiseen aiemmin oli kulunut päiväkaupalla aikaa. Esimerkiksi kiireellisissä asioissa kuten sairastapauksissa, jos Tampereelta soitettiin lääkäriä paikalle, puhelimesta varmasti oli hyötyä.
Kangasalta "telefonijohto" päätettiin jatkaa Pälkäneelle Onkkaalaan, missä Ruokolan kartanon isäntä oli kiinnostunut telefonin hankkimisesta. Tämä hanke toteutui syksyllä 1886. Puhelin asennettiin myös Pälkäneen kirkonkylään samana syksynä perustettuun apteekkiin. Pälkäneeltä "puhelanka" päätettiin jatkaa Hattulaan Lahdentaustan kartanoon noin 25 km:n matkan verran. Lahdentausta kuului Hämeenlinnan puhelinverkkoon, joten tämä "lankaraippa" toimi samalla Tampereen ja Hämeenlinnan välisen puhelinliikenteen mahdollistajana.
Puhelinyhteyttä Pälkäneelle päin haittasi kuitenkin se, että Huutijärvellä poikanulikat käyttivät puhelinlankaa ammuskelunsa maalitauluna. Lanka katkesi parin kuukauden aikana neljä kertaa. Aamulehti vetosikin, että puhelinlanka tarvitsi suojelua oikein lain voimalla.
(Lähteenä myös Aamulehti 2.6.1885, 22.8.1885, 15.12.1885, 12.1.1886, 30.10.1886, 13.11.1886, 30.12.1886, Tampere 3.6.1885, Hämeen Sanomat 2.11.1886, Hämäläinen 17.11.1886, Tampereen Sanomat 17.11.1886.)
Koetuspuhuminen telefonilla Jyväskylän ja Tampereen välillä tehtiin toissa tiistaina telegrafi-langalla [lennätinlangalla]. L. M. Eriksonin telefonikone oli yhdistetty sekä täällä että Jyväskylässä telegrafi-lankaan. Puhe kuului varsin selvästi silloin kun oli väliaikaa vierailta ääniltä, joita telefoni kokoo, kun välimatkat ovat pitkät. Vieras ääni kuuluu kuin veden kovasti kiehuminen. Syynä siihen, että Jyväskylän ja Tampereen välillä huomattiin niin paljon vierasta ääntä, lienee sekin että lanka ottaa tällä välillä muutamissa kohdin kasvaviin puihin kiini.
Kesällä 1885 Tampereen puhelinverkkoon oli yhdistetty 65 "keskustelupaikkaa" eli puhelinta. Puheluista pidettiin kirjanpitoa ja esimerkiksi toukokuussa 1885 Tampereella puhelinta käytettiin hieman yli 8 000 kertaa. Puheluista noin 10,5 % oli yökeskusteluja. Suomessa ei vielä ollut valtakunnallista puhelinverkkoa vaan puhelimia liitettiin paikallisiin keskuksiin. Tampereen verkkokin laajeni aluksi säteittäin lähiseudulle.
Kiinnostuneimpia telefonin hankkimiseen olivat läheiset kartanot, ensimmäisten joukossa Lielahti, Hatanpää ja Haihara. Pitemmillä matkoilla haittaa oli häiriöäänistä, mutta kun puhelinlanka asennettiin Kangasalan kirkonkylän ja Tampereen välille elokuussa 1885, puhe kuului vielä erittäin hyvin. Kangasalle perustettiin oma "puheasema", jota hoiti neiti Elin Nygren. Puheasemalla kangasalalaiset saivat muutaman kymmenen pennin maksusta "haastella" tamperelaisten kanssa ja toimittaa asioitaan, joiden hoitamiseen aiemmin oli kulunut päiväkaupalla aikaa. Esimerkiksi kiireellisissä asioissa kuten sairastapauksissa, jos Tampereelta soitettiin lääkäriä paikalle, puhelimesta varmasti oli hyötyä.
Kangasalta "telefonijohto" päätettiin jatkaa Pälkäneelle Onkkaalaan, missä Ruokolan kartanon isäntä oli kiinnostunut telefonin hankkimisesta. Tämä hanke toteutui syksyllä 1886. Puhelin asennettiin myös Pälkäneen kirkonkylään samana syksynä perustettuun apteekkiin. Pälkäneeltä "puhelanka" päätettiin jatkaa Hattulaan Lahdentaustan kartanoon noin 25 km:n matkan verran. Lahdentausta kuului Hämeenlinnan puhelinverkkoon, joten tämä "lankaraippa" toimi samalla Tampereen ja Hämeenlinnan välisen puhelinliikenteen mahdollistajana.
Puhelinyhteyttä Pälkäneelle päin haittasi kuitenkin se, että Huutijärvellä poikanulikat käyttivät puhelinlankaa ammuskelunsa maalitauluna. Lanka katkesi parin kuukauden aikana neljä kertaa. Aamulehti vetosikin, että puhelinlanka tarvitsi suojelua oikein lain voimalla.
(Lähteenä myös Aamulehti 2.6.1885, 22.8.1885, 15.12.1885, 12.1.1886, 30.10.1886, 13.11.1886, 30.12.1886, Tampere 3.6.1885, Hämeen Sanomat 2.11.1886, Hämäläinen 17.11.1886, Tampereen Sanomat 17.11.1886.)
tiistai 21. maaliskuuta 2017
Ernst von Nottbeckin murha
Aamulehti 29.1.1885
5000 markan palkinto annetaan sille tahi niille, jotka antavat niistä pahantekijöistä, mitkä maanantai-iltana 26 p. tätä kuuta valtamaantiellä, kaupungin ja n. k. tukkitien välillä hyökkäsivät veitsellä poikani päälle, senlaisia tietoja, että syylliset saadaan lailliseen edesvastaukseen. Tampereella 27 p. Tammikuuta 1885. W:m von Nottbeck
Puuvillatehtaan omistajan Wilhelm von Nottbeckin nuorin poika, 19-vuotias Ernst, oli tammikuun lopulla 1885 matkalla Lielahden kartanoon. Pispalassa lähellä kaupungin rajaa häntä vastaan tuli neljä miestä, jotka pysäyttivät hänen rekensä ja hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Ernst veti oman veitsensä esiin mutta menetti sen näille hyökkääjille ja sai pahan haavan oikeaan käsivarteensa. Eräs Pispalassa asuva tehtaantyttö saattoi Ernstin reellä Lielahteen, missä poika seuraavana päivänä kuoli.
Ernst haudattiin Nottbeckien omistamaan kartanoon Lielahteen 2. helmikuuta. Hautajaisista tuli suuri surujuhla ja kukkien ja seppeleitten paljous peitti haudan. Kallisarvoisimman seppeleen haudalle laski puuvillatehtaan työväestö. Seppele hopeisine risteineen maksoi 320 markkaa. Nauhassa olivat sanat "Muisto Finlayson et C:o Työkansalta". Seppelettä ei kallisarvoisuutensa tähden laskettu hautaan vaan sitä säilytettiin Finlaysonin kirkossa siihen asti, että se voitiin viedä Ernstin haudalle rakennettavaan kappeliin.
Ernst von Nottbeckin kuolemaa seurasi Tampereen suurin poliisioperaatio miesmuistiin. Muutamassa päivässä kiinni otettiin 60 epäiltyä. Helmikuun puolivälissä tekijät olivat selvillä. He olivat kolme työtöntä tehtaan työmiestä Tampereelta sekä sepän kisälli Pispalasta, joka asui aivan hyökkäyspaikan lähellä. Kyseisenä iltana miehet olivat käyneet Ylöjärven kuuluisaa pirua katsomassa. He olivat päihtyneinä sieltä palaamassa, kun Nottbeckin poika sattumalta ajoi heitä vastaan.
Murhamiehistä tuli paikallisia kuuluisuuksia Tampereella. Paljon katselijoita kokoontui kaupungin vankilan ja rautatieaseman lähelle seuraamaan ja hurraamaan, kun miehet lähetettiin Hämeenlinnaa kohti tutkintavankeuteen. Käräjiä murhajutussa käytiin toukokuussa 1885 Pispan talossa Pispalassa. Siellä vangitut esittivät, että Ernst von Nottbeck olisi itse haavoittanut itseään. Lääkärin todistus kuitenkin osoitti, että isku ei voinut olla uhrin itsensä aiheuttama. Todistajia oikeudenkäynnissä kuultiin 125 henkeä. Syytetyt tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Tutkinnon päätyttyä tamperelainen valokuvaaja Andersson otti valokuvat näistä kuuluisista murhamiehistä. Kaksi kuukautta myöhemmin hovioikeus kuitenkin vähensi miesten tuomiot kahteen vuoteen kuritushuonetta, sillä kyseessä oli pikemminkin tappo eikä teko sinänsä ollut suunniteltu tai tahallinen.
Entä kuka sai Wilhelm von Nottbeckin lupaaman palkkion, 5000 markkaa, syyllisten kiinni saamisesta? Kyse oli valtavasta summasta, sillä tamperelainen työmies tienasi näihin aikoihin 8 markkaa viikossa ja nainen puolet vähemmän. Kun palkittavaa etsittiin, yksitoista henkilöä ilmoittautui näitä rahoja saamaan. Työkansan rahoista oli silti turha haaveilla. Palkinnon sai Tampereen kaupunginviskaalina virkansa puolesta tapauksen tutkintaa johtanut filosofian maisteri Lang. Ehkä palkinnonsaajaa oli vaikea valita, sillä tapauksella ei ollut selkeää avaintodistajaa. Tulee silti mieleen, että pispalalainen tehtaantyttö, joka auttoi haavoittunutta poikaa kuolemanhädässä, olisi myös ansainnut palkinnon.
(Lähteenä myös Tampere 31.1.1885, 18.2.1885, 13.5.1885, Aamulehti 3.2.1885, 14.2.1885, 20.3.1886 ja Tampereen Sanomat 14.2.1885, 21.7.1885, 20.3.1886.)
5000 markan palkinto annetaan sille tahi niille, jotka antavat niistä pahantekijöistä, mitkä maanantai-iltana 26 p. tätä kuuta valtamaantiellä, kaupungin ja n. k. tukkitien välillä hyökkäsivät veitsellä poikani päälle, senlaisia tietoja, että syylliset saadaan lailliseen edesvastaukseen. Tampereella 27 p. Tammikuuta 1885. W:m von Nottbeck
Puuvillatehtaan omistajan Wilhelm von Nottbeckin nuorin poika, 19-vuotias Ernst, oli tammikuun lopulla 1885 matkalla Lielahden kartanoon. Pispalassa lähellä kaupungin rajaa häntä vastaan tuli neljä miestä, jotka pysäyttivät hänen rekensä ja hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Ernst veti oman veitsensä esiin mutta menetti sen näille hyökkääjille ja sai pahan haavan oikeaan käsivarteensa. Eräs Pispalassa asuva tehtaantyttö saattoi Ernstin reellä Lielahteen, missä poika seuraavana päivänä kuoli.
Ernst haudattiin Nottbeckien omistamaan kartanoon Lielahteen 2. helmikuuta. Hautajaisista tuli suuri surujuhla ja kukkien ja seppeleitten paljous peitti haudan. Kallisarvoisimman seppeleen haudalle laski puuvillatehtaan työväestö. Seppele hopeisine risteineen maksoi 320 markkaa. Nauhassa olivat sanat "Muisto Finlayson et C:o Työkansalta". Seppelettä ei kallisarvoisuutensa tähden laskettu hautaan vaan sitä säilytettiin Finlaysonin kirkossa siihen asti, että se voitiin viedä Ernstin haudalle rakennettavaan kappeliin.
Ernst von Nottbeckin kuolemaa seurasi Tampereen suurin poliisioperaatio miesmuistiin. Muutamassa päivässä kiinni otettiin 60 epäiltyä. Helmikuun puolivälissä tekijät olivat selvillä. He olivat kolme työtöntä tehtaan työmiestä Tampereelta sekä sepän kisälli Pispalasta, joka asui aivan hyökkäyspaikan lähellä. Kyseisenä iltana miehet olivat käyneet Ylöjärven kuuluisaa pirua katsomassa. He olivat päihtyneinä sieltä palaamassa, kun Nottbeckin poika sattumalta ajoi heitä vastaan.
Murhamiehistä tuli paikallisia kuuluisuuksia Tampereella. Paljon katselijoita kokoontui kaupungin vankilan ja rautatieaseman lähelle seuraamaan ja hurraamaan, kun miehet lähetettiin Hämeenlinnaa kohti tutkintavankeuteen. Käräjiä murhajutussa käytiin toukokuussa 1885 Pispan talossa Pispalassa. Siellä vangitut esittivät, että Ernst von Nottbeck olisi itse haavoittanut itseään. Lääkärin todistus kuitenkin osoitti, että isku ei voinut olla uhrin itsensä aiheuttama. Todistajia oikeudenkäynnissä kuultiin 125 henkeä. Syytetyt tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Tutkinnon päätyttyä tamperelainen valokuvaaja Andersson otti valokuvat näistä kuuluisista murhamiehistä. Kaksi kuukautta myöhemmin hovioikeus kuitenkin vähensi miesten tuomiot kahteen vuoteen kuritushuonetta, sillä kyseessä oli pikemminkin tappo eikä teko sinänsä ollut suunniteltu tai tahallinen.
Entä kuka sai Wilhelm von Nottbeckin lupaaman palkkion, 5000 markkaa, syyllisten kiinni saamisesta? Kyse oli valtavasta summasta, sillä tamperelainen työmies tienasi näihin aikoihin 8 markkaa viikossa ja nainen puolet vähemmän. Kun palkittavaa etsittiin, yksitoista henkilöä ilmoittautui näitä rahoja saamaan. Työkansan rahoista oli silti turha haaveilla. Palkinnon sai Tampereen kaupunginviskaalina virkansa puolesta tapauksen tutkintaa johtanut filosofian maisteri Lang. Ehkä palkinnonsaajaa oli vaikea valita, sillä tapauksella ei ollut selkeää avaintodistajaa. Tulee silti mieleen, että pispalalainen tehtaantyttö, joka auttoi haavoittunutta poikaa kuolemanhädässä, olisi myös ansainnut palkinnon.
(Lähteenä myös Tampere 31.1.1885, 18.2.1885, 13.5.1885, Aamulehti 3.2.1885, 14.2.1885, 20.3.1886 ja Tampereen Sanomat 14.2.1885, 21.7.1885, 20.3.1886.)
torstai 16. maaliskuuta 2017
Pirua valokuvaamassa
Tampere 28.1.1885
Valokuvia on otettu siitä kuuluisasta pirun pirtistä Ylöjärvellä. Kohta niitä ilmestyy myötäväksi hra Andersson'ilta. Ei suinkaan piru liene siihen tuonut naamaansa kuvattavaksi.
Tamperelaiset lehdet täyttyivät vuoden 1885 alussa uutisista Ylöjärvellä mellastavasta pirusta. Vuotta aiemmin piru oli seisoskellut Kaiharin ja Ylisen vaiheilla maantien laidassa, tällä kertaa se oli asettunut Martinin torppaan Keijärven kylässä. Kyse oli poltergeist-ilmiöstä. Pirua ei nähty mutta se piti röhkivää ääntä huoneen sopukoissa. Piru sai vesikiulut, perunakopat, pöydät ja tuolit sekä uunin loukossa olleet leipävartaat tanssimaan lattialla. Lisäksi pahahenki repi ja heitteli postillaa sekä virsikirjaa ja tahri puhtaisiin papereihin musteella omia töherryksiään. Pappia pyydettiin manaamaan pirua pois mutta hänen käynnistään ei ole tietoa.
Uutiset pirun metkuista houkuttelivat Martinin torppaan valtavan määrän uteliasta väkeä sitä ihmettelemään. Tällöin piru päätti lähteä Ylöjärveltä Hämeenlinnaan markkinoille. Matkalla se poikkesi rovastin saunaan Pirkkalassa. Valokuvan ottaminen pirusta epäonnistui. Tampereen Sanomat pahoitteli 29.1.1885: "vahinko vain ettei tämä pimeyden pääruhtinas suvainnut näyttää itseänsä lihassa ja veressä, jotta olisi hänen kaikille tuntematon naamansa saatu yleiseen tunnetuksi ja ikuistetuksi."
Pirun konsteja epäiltiin Martinin torpan 13-vuotiaan piikatytön aikaansaannoksiksi. Lehdet kehottivat torpan asukkaita lopettamaan moisen "kometiijan" [komedian]. Vakavampi juttu oli, kun pirun kerrottiin muuttaneen ämpärillisen vettä viinaksi ja liemen maistelijat tulivat "aika kekkuliin". Martinin torpan väki haastettiin nimittäin käräjille. "Väärin olisikin että moiset ilvenäytelmät ... saisivat jäädä ilman ansaittua rangaistusta", Tampere-lehti kirjoitti 18.3.1885.
Piru tuntui olevan viinaan menevä mies, sillä hänet nähtiin myöhemmin helmikuussa eräässä teiskolaisessa saunassa. Piru oli "rensselimäisissä" eli resuisissa vaatteissa, haisi viinalta ja lupasi keittää viinaa tulevana kesänä. Kun kysyttiin pirun aikeita, hän vastasi olevansa lähdössä pohjoiseen levittämään kommunismia. Saunat olivat pirun suosiossa, sillä Messukylän kappalaispuustellissa Aakkulassa piru kävi tuhrimassa saunan valkoisella jauholla.
Käräjillä Martinin torpan asukkaat, 71-vuotias Efraim Martin ja hänen iäkäs vaimonsa vapautettiin kanteesta. Heitä ei katsottu syyllisiksi sen enempää kansan villitsemiseen kuin viinan luvattomaan myyntiinkään. Piikatyttö Emma oli sairaana eikä päässyt oikeuden istuntoon. Kävi ilmi, että Efraim Martin ei ollut kuka tahansa eläkevaari vaan eläkkeellä oleva opettaja ja entinen Ylöjärven kunnallislautakunnan puheenjohtaja.
Pirun pirttiä kuvannut tamperelainen valokuvaaja Andersson oli tavallaan 1880-luvun paparazzi. Hän pyrki löytämään myyviä aiheita. Hänen ottamiaan kuvia ei silti vielä pystytty julkaisemaan lehdissä. Niitä myytiin kuitenkin hänen liikkeessään sekä kirjakaupassa. Samana keväänä myynnissä oli lisäksi valokuvia tamperelaisista murhamiehistä sekä Oriveden kirkonkylästä ja reservikasarmista. Valokuvaaminen oli kallista ja painavaa kameraa oli hankala raahata ulos valokuvaamosta.
Syksymmällä Tampereelle tuli myös vierailevia, ulkomaisia valokuvaajia, valokuvaaja Anderssonin kilpailijoita. Heidän valttinaan olivat amerikkalaiset pikavalokuvat, jotka valmistuivat viidessä minuutissa, sekä kiiltäväpintaiset valokuvat, joita sai 12 kappaletta kahdeksalla markalla. Näin tamperelaisella tehtaantytölläkin oli mahdollisuus saada tusinan verran kiiltäviä valokuvia itsestään, kun hän vain säästi kahden viikon palkkansa.
(Lähteenä myös Tampere 24.1.1885, 31.1.1885, 25.3.1885, 5.8.1885, Tampereen Sanomat 24.1.1885, 31.1.1885, 19.2.1885, 26.2.1885, 26.3.1885, 13.5.1885, Aamulehti 22.1.1885, 31.1.1885, 26.3.1885, 26.9.1885, 31.10.1885.)
Valokuvia on otettu siitä kuuluisasta pirun pirtistä Ylöjärvellä. Kohta niitä ilmestyy myötäväksi hra Andersson'ilta. Ei suinkaan piru liene siihen tuonut naamaansa kuvattavaksi.
Tamperelaiset lehdet täyttyivät vuoden 1885 alussa uutisista Ylöjärvellä mellastavasta pirusta. Vuotta aiemmin piru oli seisoskellut Kaiharin ja Ylisen vaiheilla maantien laidassa, tällä kertaa se oli asettunut Martinin torppaan Keijärven kylässä. Kyse oli poltergeist-ilmiöstä. Pirua ei nähty mutta se piti röhkivää ääntä huoneen sopukoissa. Piru sai vesikiulut, perunakopat, pöydät ja tuolit sekä uunin loukossa olleet leipävartaat tanssimaan lattialla. Lisäksi pahahenki repi ja heitteli postillaa sekä virsikirjaa ja tahri puhtaisiin papereihin musteella omia töherryksiään. Pappia pyydettiin manaamaan pirua pois mutta hänen käynnistään ei ole tietoa.
Uutiset pirun metkuista houkuttelivat Martinin torppaan valtavan määrän uteliasta väkeä sitä ihmettelemään. Tällöin piru päätti lähteä Ylöjärveltä Hämeenlinnaan markkinoille. Matkalla se poikkesi rovastin saunaan Pirkkalassa. Valokuvan ottaminen pirusta epäonnistui. Tampereen Sanomat pahoitteli 29.1.1885: "vahinko vain ettei tämä pimeyden pääruhtinas suvainnut näyttää itseänsä lihassa ja veressä, jotta olisi hänen kaikille tuntematon naamansa saatu yleiseen tunnetuksi ja ikuistetuksi."
Pirun konsteja epäiltiin Martinin torpan 13-vuotiaan piikatytön aikaansaannoksiksi. Lehdet kehottivat torpan asukkaita lopettamaan moisen "kometiijan" [komedian]. Vakavampi juttu oli, kun pirun kerrottiin muuttaneen ämpärillisen vettä viinaksi ja liemen maistelijat tulivat "aika kekkuliin". Martinin torpan väki haastettiin nimittäin käräjille. "Väärin olisikin että moiset ilvenäytelmät ... saisivat jäädä ilman ansaittua rangaistusta", Tampere-lehti kirjoitti 18.3.1885.
Piru tuntui olevan viinaan menevä mies, sillä hänet nähtiin myöhemmin helmikuussa eräässä teiskolaisessa saunassa. Piru oli "rensselimäisissä" eli resuisissa vaatteissa, haisi viinalta ja lupasi keittää viinaa tulevana kesänä. Kun kysyttiin pirun aikeita, hän vastasi olevansa lähdössä pohjoiseen levittämään kommunismia. Saunat olivat pirun suosiossa, sillä Messukylän kappalaispuustellissa Aakkulassa piru kävi tuhrimassa saunan valkoisella jauholla.
Käräjillä Martinin torpan asukkaat, 71-vuotias Efraim Martin ja hänen iäkäs vaimonsa vapautettiin kanteesta. Heitä ei katsottu syyllisiksi sen enempää kansan villitsemiseen kuin viinan luvattomaan myyntiinkään. Piikatyttö Emma oli sairaana eikä päässyt oikeuden istuntoon. Kävi ilmi, että Efraim Martin ei ollut kuka tahansa eläkevaari vaan eläkkeellä oleva opettaja ja entinen Ylöjärven kunnallislautakunnan puheenjohtaja.
Pirun pirttiä kuvannut tamperelainen valokuvaaja Andersson oli tavallaan 1880-luvun paparazzi. Hän pyrki löytämään myyviä aiheita. Hänen ottamiaan kuvia ei silti vielä pystytty julkaisemaan lehdissä. Niitä myytiin kuitenkin hänen liikkeessään sekä kirjakaupassa. Samana keväänä myynnissä oli lisäksi valokuvia tamperelaisista murhamiehistä sekä Oriveden kirkonkylästä ja reservikasarmista. Valokuvaaminen oli kallista ja painavaa kameraa oli hankala raahata ulos valokuvaamosta.
Syksymmällä Tampereelle tuli myös vierailevia, ulkomaisia valokuvaajia, valokuvaaja Anderssonin kilpailijoita. Heidän valttinaan olivat amerikkalaiset pikavalokuvat, jotka valmistuivat viidessä minuutissa, sekä kiiltäväpintaiset valokuvat, joita sai 12 kappaletta kahdeksalla markalla. Näin tamperelaisella tehtaantytölläkin oli mahdollisuus saada tusinan verran kiiltäviä valokuvia itsestään, kun hän vain säästi kahden viikon palkkansa.
(Lähteenä myös Tampere 24.1.1885, 31.1.1885, 25.3.1885, 5.8.1885, Tampereen Sanomat 24.1.1885, 31.1.1885, 19.2.1885, 26.2.1885, 26.3.1885, 13.5.1885, Aamulehti 22.1.1885, 31.1.1885, 26.3.1885, 26.9.1885, 31.10.1885.)
tiistai 14. maaliskuuta 2017
Kyttälän hoijakka
Tampere 9.8.1884
Kirje Kyttälästä. ... Tänne on saatu senlainen ilonaihe, hoijakka, ettei paremmasta apua. Sitten sunnuntain, jolloin se käymään pantiin, on siinä temmeletty niin että korvat ovat lukossa toisinaan. ... Todellakin on tuonlainen elämä keskellä kaupunkia vähän tavatointa, vaan on sillä hyväkin puolensa. Saapihan kaupunki siitä, sen mukaan mitä olen kuullut, 20 markkaa joka ehtoo. ... Mitä taas siihen tulee että rähinä on niin tavatonta kuin sanotaan, niin voimme lohduttaa itseämme, että sitä ei kestä kuitenkaan ehtoisin sen myöhempään kun kello 11 saakka. Järjestystä pitämässä on hoijakalla poliisit, joilla myöskin on siitä hiukan ansiota palkkansa lisäksi.
Hoijakka, napaheissa eli karuselli pystytettiin Kyttälässä entiselle kasarmin tontille. Se keräsi paikalle paljon huvittelijoita. Hoijakan omisti herra Luca Virosta. Nimestä päätellen olisi hän voinut olla myös italialaista alkuperää. Hoijakan käydessä soitettiin kelloja ja posetiivia ja lyötiin rumpua, yleisö hälisi ja joukossa oli päihtyneitäkin. Tämä "ilopaikka" ja sen aiheuttama "jyminä ja mylläkkä" kiristi lähellä asuvien hermoja. Katsottiin, että paikalle kokoontui lähinnä alaikäisiä lapsia ja varattomia työläisiä, jotka uhrasivat niihin viimeiset penninsä. Arvostelijoiden mielestä hoijakka sai aikaan tapojen turmelusta ja epäsiveellisyyttä ja siitä saatava taloudellinen hyöty kaupungille oli vain näennäinen. Ihmisiä kehotettiin käyttämään rahansa mieluummin VPK:n vuosijuhlaan kuin karuselleihin ja muihin turhuuksiin.
Hoijakka viipyi Tampereella kuukauden päivät syyskuun alussa pidettyihin markkinoihin asti. Markkinoille saapui parahiksi toinenkin hoijakka, jota mainostivat veljekset Dräger. Se oli toukokuussa herättänyt paheksuntaa Raumalla aiheuttamansa metelin ja yleisöltä viemiensä pennosten vuoksi. Raumalaisilta karuselli saikin pilkkanimen "raha-hauta". Karusellia seuraavat posetiivinsoittajat marakatteineen saivat valituksia korvien tärvelemisestä missä sitten liikkuivatkin. Posetiivin ääni ei ollut tuttu tavallisesta katuhälinästä ja kuulosti 1880-luvun ihmisten korviin surkealta vonkunalta.
Karusellit eivät jääneet Tampereen markkinoiden ainoaksi vetonaulaksi. Ne päihitti hyödyllisenä ja opettavaisena huvituksena pidetty tirehtööri Andersenin maailman teatteri, Theatrum Mundi. Teatteri pystytettiin lasimestari Lindbergin pihaan kauppa- eli keskustorille. Tirehtöörillä oli erityinen, kallis kone, joka pyöritti tauluja, joissa oli liikkuvia kuvioita ihmisistä ja eläimistä. Näytettiin esimerkiksi miestä, joka lykkäsi kottikärryjä ja sytytteli piippuaan, intialaista nuorallatanssijaa, englantilaisia valloittamassa Aleksandriaa vuonna 1882 ja laivan uppoamista myrskyssä Kattegatilla. Näytöksissä soitti 10-henkinen orkesteri. Erikoisinta nykylukijasta näissä uutisissa on tietysti se, että elokuvaa ei vuonna 1884 vielä ollut keksittykään! Mikä siis oli kone, jota näytöksissä käytettiin? Ehkä jonkinlainen Laterna Magica, joka heijasti kuvia yleisön nähtäväksi?
Kaikkien näiden ihmeellisyyksien lisäksi tamperelaiset saivat syksyllä 1884 käydä Pyynikillä Rosendahlin huvilassa katsomassa sirkusta, jossa akrobaattien, vatsastapuhujien ja taikureiden lisäksi esiintyi kaksi opetettua porsasta. Seurahuoneella antoi näytöksiä "biljaartipelissä" hovitaiteilija, professori Roberth Milanosta. "Professorin" esitykseen kuului myös mielikuvitus- ja loistosysäyksiä sekä antispiritistisiä kokeita. Sisäänpääsymaksu oli kallis, kolme markkaa, ja ilmeisesti "hovitaiteilijan" kanssa sai pelata rahasta. Lokakuun alussa Tampereelle saapui Tukholmasta tanssinopettaja Nelson, joka oli kuninkaallisen baletin oppilas. Seuratanssien ja kansallistanssien lisäksi hän antoi opetusta "miekkaisin- ja sapelitaistelussa". Viiden viikon tanssikurssi maksoi 25 markkaa ja oli niin kallis, että siihen oli varaa vain herrasväen nuorisolla. Näitä kalliimpia huvituksia ei kukaan arvostellutkaan, sillä ne oli tarkoitettu niin sanotulle paremmalle väelle.
(Lähteenä myös Sanomia Turusta 12.5.1884, Turun Lehti 15.5.1884, Tampere 6.8.1884, 23.8.1884, 27.8.1884, 3.9.1884, 6.9.1884, Aamulehti 7.8.1884, 23.8.1884, 2.9.1884, 4.9.1884, 6.9.1884 ja Tampereen Sanomat 12.8.1884, 16.8.1884, 26.8.1884, 30.8.1884, 2.9.1884, 2.10.1884.)
Kirje Kyttälästä. ... Tänne on saatu senlainen ilonaihe, hoijakka, ettei paremmasta apua. Sitten sunnuntain, jolloin se käymään pantiin, on siinä temmeletty niin että korvat ovat lukossa toisinaan. ... Todellakin on tuonlainen elämä keskellä kaupunkia vähän tavatointa, vaan on sillä hyväkin puolensa. Saapihan kaupunki siitä, sen mukaan mitä olen kuullut, 20 markkaa joka ehtoo. ... Mitä taas siihen tulee että rähinä on niin tavatonta kuin sanotaan, niin voimme lohduttaa itseämme, että sitä ei kestä kuitenkaan ehtoisin sen myöhempään kun kello 11 saakka. Järjestystä pitämässä on hoijakalla poliisit, joilla myöskin on siitä hiukan ansiota palkkansa lisäksi.
Hoijakka, napaheissa eli karuselli pystytettiin Kyttälässä entiselle kasarmin tontille. Se keräsi paikalle paljon huvittelijoita. Hoijakan omisti herra Luca Virosta. Nimestä päätellen olisi hän voinut olla myös italialaista alkuperää. Hoijakan käydessä soitettiin kelloja ja posetiivia ja lyötiin rumpua, yleisö hälisi ja joukossa oli päihtyneitäkin. Tämä "ilopaikka" ja sen aiheuttama "jyminä ja mylläkkä" kiristi lähellä asuvien hermoja. Katsottiin, että paikalle kokoontui lähinnä alaikäisiä lapsia ja varattomia työläisiä, jotka uhrasivat niihin viimeiset penninsä. Arvostelijoiden mielestä hoijakka sai aikaan tapojen turmelusta ja epäsiveellisyyttä ja siitä saatava taloudellinen hyöty kaupungille oli vain näennäinen. Ihmisiä kehotettiin käyttämään rahansa mieluummin VPK:n vuosijuhlaan kuin karuselleihin ja muihin turhuuksiin.
Hoijakka viipyi Tampereella kuukauden päivät syyskuun alussa pidettyihin markkinoihin asti. Markkinoille saapui parahiksi toinenkin hoijakka, jota mainostivat veljekset Dräger. Se oli toukokuussa herättänyt paheksuntaa Raumalla aiheuttamansa metelin ja yleisöltä viemiensä pennosten vuoksi. Raumalaisilta karuselli saikin pilkkanimen "raha-hauta". Karusellia seuraavat posetiivinsoittajat marakatteineen saivat valituksia korvien tärvelemisestä missä sitten liikkuivatkin. Posetiivin ääni ei ollut tuttu tavallisesta katuhälinästä ja kuulosti 1880-luvun ihmisten korviin surkealta vonkunalta.
Karusellit eivät jääneet Tampereen markkinoiden ainoaksi vetonaulaksi. Ne päihitti hyödyllisenä ja opettavaisena huvituksena pidetty tirehtööri Andersenin maailman teatteri, Theatrum Mundi. Teatteri pystytettiin lasimestari Lindbergin pihaan kauppa- eli keskustorille. Tirehtöörillä oli erityinen, kallis kone, joka pyöritti tauluja, joissa oli liikkuvia kuvioita ihmisistä ja eläimistä. Näytettiin esimerkiksi miestä, joka lykkäsi kottikärryjä ja sytytteli piippuaan, intialaista nuorallatanssijaa, englantilaisia valloittamassa Aleksandriaa vuonna 1882 ja laivan uppoamista myrskyssä Kattegatilla. Näytöksissä soitti 10-henkinen orkesteri. Erikoisinta nykylukijasta näissä uutisissa on tietysti se, että elokuvaa ei vuonna 1884 vielä ollut keksittykään! Mikä siis oli kone, jota näytöksissä käytettiin? Ehkä jonkinlainen Laterna Magica, joka heijasti kuvia yleisön nähtäväksi?
Kaikkien näiden ihmeellisyyksien lisäksi tamperelaiset saivat syksyllä 1884 käydä Pyynikillä Rosendahlin huvilassa katsomassa sirkusta, jossa akrobaattien, vatsastapuhujien ja taikureiden lisäksi esiintyi kaksi opetettua porsasta. Seurahuoneella antoi näytöksiä "biljaartipelissä" hovitaiteilija, professori Roberth Milanosta. "Professorin" esitykseen kuului myös mielikuvitus- ja loistosysäyksiä sekä antispiritistisiä kokeita. Sisäänpääsymaksu oli kallis, kolme markkaa, ja ilmeisesti "hovitaiteilijan" kanssa sai pelata rahasta. Lokakuun alussa Tampereelle saapui Tukholmasta tanssinopettaja Nelson, joka oli kuninkaallisen baletin oppilas. Seuratanssien ja kansallistanssien lisäksi hän antoi opetusta "miekkaisin- ja sapelitaistelussa". Viiden viikon tanssikurssi maksoi 25 markkaa ja oli niin kallis, että siihen oli varaa vain herrasväen nuorisolla. Näitä kalliimpia huvituksia ei kukaan arvostellutkaan, sillä ne oli tarkoitettu niin sanotulle paremmalle väelle.
(Lähteenä myös Sanomia Turusta 12.5.1884, Turun Lehti 15.5.1884, Tampere 6.8.1884, 23.8.1884, 27.8.1884, 3.9.1884, 6.9.1884, Aamulehti 7.8.1884, 23.8.1884, 2.9.1884, 4.9.1884, 6.9.1884 ja Tampereen Sanomat 12.8.1884, 16.8.1884, 26.8.1884, 30.8.1884, 2.9.1884, 2.10.1884.)
keskiviikko 8. maaliskuuta 2017
Kiikan unilukkarin rikos
Hämäläinen 18.6.1884
Kirkon varkaudesta tuomittu. Unilukkari Kiikan kappelissa Tyrvään pitäjää, Henrik Dahlman [nimi muutettu], on työmies Jaakko Polunpään [nimi muutettu] ilmiannosta tullut kihlakunnan oikeudessa syytökseen siitä että hän parina viimeisenä vuonna, jollei jo varhemmin, on liposta, jolla hän kirkossa on koonnut seurakuntalaisilta vapaaehtoisia antimia, salaa ottanut rahaa, jonka määrästä ei ole saatu selvää, mutta joka vähintäänkin arvataan kymmeneksi penniksi. Oikeus on tuominnut Dahlmanin suorittamaan sakkona varastetun rahan kuuden kertaisen arvon kuudellakymmenellä pennillä ja pidettäväksi kaksi vuotta kuritushuoneessa sekä maksamaan ilmiantajalle Jaakko Polunpäälle viisikymmentä markkaa kulunkia. Turun hovioikeus on vahvistanut kihlakunnanoikeuden tuomion.
Kiikan suntio oli varastanut kolehtihaavista kymmenen penniä. Hänet tuomittiin kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen! 1880-luvun Suomessa varastamiseen oli selvästikin nollatoleranssi. Toisaalta kymmenenkin penniä oli tuolloin jo selvää rahaa, nimittäin yksi Aamulehden irtonumero maksoi kymmenen penniä. Samoin kirjastossa kirjan myöhästymismaksu Tampereella oli kymmenen penniä. Rikoksen raskautta lisäsi se, että syytetty otti kolehtihaavista rahaa useamman kerran, ilmeisesti jo muutaman vuoden ajan. Ja varastaa nyt kirkolta... Samana kesänä kuului kummia myös Pihtiputaalta. Eräs renki oli kirkossa virrenveisuun aikana pitänyt virsikirjan sijasta kädessään korttipakkaa. Hänet tuomittiin jumalanpalveluksen pilkkaamisesta maksamaan sakkoa 96 markkaa tai istumaan vesi- ja leipävankeudessa 16 päivää (Tampereen Sanomat 28.6.1884). Ikaalisissa kävi huonosti papille, joka toikkaroi juovuksissa kadulla, käyttäytyi sopimattomasti lukukinkereillä ja tyri lapsen kastamisen sekä rippikoulun pidon humalatilansa takia. Hän menetti kappalaisenvirkansa ja papintoimensa. Papin tuomitsi tuomiokapituli (Aamulehti 1.5.1884).
Erilaiset varkaudet olivat yleisin rikostyyppi, koska mitättöminkin teko johti vangitsemiseen ja rangaistukseen. Rangaistuksen määrä vaihteli tapauksittain, ettei vain henkilöstä riippuen? Saivatko kaikki oikeudenmukaisen tuomion? Joku piruparka vei vankilan keittiöstä pälsyt (nahan, turkin?) ja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen sekä saamaan kuusi paria raippavitsoja. Hän saattoi olla vanki, jolla oli pääsy keittiöön. Kangasalan mies sen sijaan sai kultakellon varkaudesta vain 20 vuorokautta vesileipävankeutta. Ehkäpä hän oli ensikertalainen ja palautti suosiolla kellon takaisin. Varkauksien määrä vaikutti tuomioon ja ensikertalainen selvisi rikoksestaan vähemmällä. Teiskolaisen torpparin 17-vuotias poika varasti hevosen. Hän istui 20 vuorokautta vedellä ja leivällä. Joku toinen vei hevoselta rattaat ja rikkoi ne. Hän joutui kuukaudeksi vedelle ja leivälle ja tämän päälle vielä vuodeksi vankeuteen.
Kolmannen kerran varastanut sai kolmesta viiteen vuotta kuritushuonetta, neljännestä varkaudesta lankesi jo elinkautinen. Ryöstön yritys markkinoilla, ilmeisesti väkivaltaa käyttäen, johti mestaustuomioon, mutta näitä tuomioita ei enää pantu täytäntöön. Murhasta, käytännössä taposta, saattoi selvitä 12 vuodella kuritushuonetta. Henkirikokset tehtiin yleensä teräaseella, ei ampumalla, vaikka ampuma-aseiden täytyi olla yleisiä metsästysharrastuksen yleisyyden vuoksi. Huumausainerikoksia ei ollut, koska senaikaiset huumeet miellettiin lääkeaineiksi. Lehdet eivät raportoi myöskään raiskauksista, mutta tämä ei tarkoita, että niitä ei olisi tapahtunut.
Vähäisistä rikkeistä tuomittiin sakkoihin, kuten juovuksissa markkinoilla räyhäämisestä. Varattomat istuivat sakkonsa edestä vesi-leipävankeudessa, sillä heillä ei ollut varaa sakon maksamiseen. Eri rikoksille muodostui oma hintansa: pyhäpäivän rikkominen 19 mk 60 penniä, luvaton oluenmyynti 30 mk, puukolla lyönti 120 mk, kunnianloukkaus 300 mk, anopin rääkkäys 400 mk. Kaksinnaiminen oli jo niin vakavaa, ettei siitä pelkillä sakoilla selvinnyt vaan kuukauden sai istua vedellä ja leivällä ja tämän lisäksi vuoden päivät kuritushuoneella. 1880-luvulla ihmiselo näyttäisi olleen moninaista ja vaihtelevaa, ainakin rikosuutisista päätellen.
(Lähteenä myös Aamulehti 6.3.1884, 27.3.1884, 12.6.1884, 25.9.1884, Tampereen Sanomat 8.1.1884, 12.2.1884, 24.4.1884, 6.5.1884, 15.5.1884, 20.5.1884, 25.9.1884, 16.12.1884, Tampere 2.4.1884, 26.4.1884, 3.5.1884.)
Kirkon varkaudesta tuomittu. Unilukkari Kiikan kappelissa Tyrvään pitäjää, Henrik Dahlman [nimi muutettu], on työmies Jaakko Polunpään [nimi muutettu] ilmiannosta tullut kihlakunnan oikeudessa syytökseen siitä että hän parina viimeisenä vuonna, jollei jo varhemmin, on liposta, jolla hän kirkossa on koonnut seurakuntalaisilta vapaaehtoisia antimia, salaa ottanut rahaa, jonka määrästä ei ole saatu selvää, mutta joka vähintäänkin arvataan kymmeneksi penniksi. Oikeus on tuominnut Dahlmanin suorittamaan sakkona varastetun rahan kuuden kertaisen arvon kuudellakymmenellä pennillä ja pidettäväksi kaksi vuotta kuritushuoneessa sekä maksamaan ilmiantajalle Jaakko Polunpäälle viisikymmentä markkaa kulunkia. Turun hovioikeus on vahvistanut kihlakunnanoikeuden tuomion.
Kiikan suntio oli varastanut kolehtihaavista kymmenen penniä. Hänet tuomittiin kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen! 1880-luvun Suomessa varastamiseen oli selvästikin nollatoleranssi. Toisaalta kymmenenkin penniä oli tuolloin jo selvää rahaa, nimittäin yksi Aamulehden irtonumero maksoi kymmenen penniä. Samoin kirjastossa kirjan myöhästymismaksu Tampereella oli kymmenen penniä. Rikoksen raskautta lisäsi se, että syytetty otti kolehtihaavista rahaa useamman kerran, ilmeisesti jo muutaman vuoden ajan. Ja varastaa nyt kirkolta... Samana kesänä kuului kummia myös Pihtiputaalta. Eräs renki oli kirkossa virrenveisuun aikana pitänyt virsikirjan sijasta kädessään korttipakkaa. Hänet tuomittiin jumalanpalveluksen pilkkaamisesta maksamaan sakkoa 96 markkaa tai istumaan vesi- ja leipävankeudessa 16 päivää (Tampereen Sanomat 28.6.1884). Ikaalisissa kävi huonosti papille, joka toikkaroi juovuksissa kadulla, käyttäytyi sopimattomasti lukukinkereillä ja tyri lapsen kastamisen sekä rippikoulun pidon humalatilansa takia. Hän menetti kappalaisenvirkansa ja papintoimensa. Papin tuomitsi tuomiokapituli (Aamulehti 1.5.1884).
Erilaiset varkaudet olivat yleisin rikostyyppi, koska mitättöminkin teko johti vangitsemiseen ja rangaistukseen. Rangaistuksen määrä vaihteli tapauksittain, ettei vain henkilöstä riippuen? Saivatko kaikki oikeudenmukaisen tuomion? Joku piruparka vei vankilan keittiöstä pälsyt (nahan, turkin?) ja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen sekä saamaan kuusi paria raippavitsoja. Hän saattoi olla vanki, jolla oli pääsy keittiöön. Kangasalan mies sen sijaan sai kultakellon varkaudesta vain 20 vuorokautta vesileipävankeutta. Ehkäpä hän oli ensikertalainen ja palautti suosiolla kellon takaisin. Varkauksien määrä vaikutti tuomioon ja ensikertalainen selvisi rikoksestaan vähemmällä. Teiskolaisen torpparin 17-vuotias poika varasti hevosen. Hän istui 20 vuorokautta vedellä ja leivällä. Joku toinen vei hevoselta rattaat ja rikkoi ne. Hän joutui kuukaudeksi vedelle ja leivälle ja tämän päälle vielä vuodeksi vankeuteen.
Kolmannen kerran varastanut sai kolmesta viiteen vuotta kuritushuonetta, neljännestä varkaudesta lankesi jo elinkautinen. Ryöstön yritys markkinoilla, ilmeisesti väkivaltaa käyttäen, johti mestaustuomioon, mutta näitä tuomioita ei enää pantu täytäntöön. Murhasta, käytännössä taposta, saattoi selvitä 12 vuodella kuritushuonetta. Henkirikokset tehtiin yleensä teräaseella, ei ampumalla, vaikka ampuma-aseiden täytyi olla yleisiä metsästysharrastuksen yleisyyden vuoksi. Huumausainerikoksia ei ollut, koska senaikaiset huumeet miellettiin lääkeaineiksi. Lehdet eivät raportoi myöskään raiskauksista, mutta tämä ei tarkoita, että niitä ei olisi tapahtunut.
Vähäisistä rikkeistä tuomittiin sakkoihin, kuten juovuksissa markkinoilla räyhäämisestä. Varattomat istuivat sakkonsa edestä vesi-leipävankeudessa, sillä heillä ei ollut varaa sakon maksamiseen. Eri rikoksille muodostui oma hintansa: pyhäpäivän rikkominen 19 mk 60 penniä, luvaton oluenmyynti 30 mk, puukolla lyönti 120 mk, kunnianloukkaus 300 mk, anopin rääkkäys 400 mk. Kaksinnaiminen oli jo niin vakavaa, ettei siitä pelkillä sakoilla selvinnyt vaan kuukauden sai istua vedellä ja leivällä ja tämän lisäksi vuoden päivät kuritushuoneella. 1880-luvulla ihmiselo näyttäisi olleen moninaista ja vaihtelevaa, ainakin rikosuutisista päätellen.
(Lähteenä myös Aamulehti 6.3.1884, 27.3.1884, 12.6.1884, 25.9.1884, Tampereen Sanomat 8.1.1884, 12.2.1884, 24.4.1884, 6.5.1884, 15.5.1884, 20.5.1884, 25.9.1884, 16.12.1884, Tampere 2.4.1884, 26.4.1884, 3.5.1884.)
maanantai 6. maaliskuuta 2017
Ida Aalberg ihastutti Tampereella
Tampereen Sanomat 5.6.1884
Teaatteri-kirje. Tamperelaisten hartaimmat toiveet ovat täyttyneet. Pitkän loma-ajan perästä on suomalainen teaatteri taasen tullut ihastuttamaan kaupunkimme asukkaita, tullut ja heti voittanut hartaimman suosion. ... Ida Aalberg - niin! Hän on kyllin kyllä ansainnut saavuttamansa maineen, sillä hänen näyttelemisessään esiytyvä taiteellisuus oikeuttaa lukemaan hänet etevimpien taitelijain joukkoon. Voimme siis kiittää onneamme me, että saimme kerrankin tilaisuuden häntä ihaella, sillä teaatterin tätä edellisellä käynnillä täällä ei hän ollut mukana.
Ida Aalberg (1857-1915) sai keväällä 1884 Tampereella valtaisan suosion osakseen. Hän oli 26-vuotias ja uransa huipulla. Alkuvuodesta 1884 hän oli palannut opintomatkalta Pariisista ja esiintynyt pääkaupungissa Shakespearen näytelmässä Romeo ja Julia. Tällöin innostunut yleisö oli palkinnut hänet kukkatervehdyksillä ja eläköön-huudoilla. Tampereella hän näytteli pääosan näytelmissä Jane Eyre, Valerie ja Ensi lempi. Hänen esiintymistään odotettiin uteliaasti ja odotus muuttui valtavaksi hurmaukseksi. Suomalainen teatteri näytteli seurahuoneella, sillä Tampereella ei vielä ollut teatteritaloa. Jostakin syystä Tampereen Sanomien "teaatteri-kirje" arvioi, ettei Charlotte Bronten (1816-1855) klassikkoteoksesta Jane Eyre sovitetun näytelmän taiteellinen arvo ollut suuri. Kyseessä oli vain teoksen katkelma eikä se ollut yleisölle tuttu, Kotiopettajattaren romaani suomennettiin vasta 1915. Päähenkilö Jane Eyren viehättävyyttä pidettiin Ida Aalbergin, ei niinkään kirjailija Bronten luomuksena.
Tampereella Ida Aalbergia juhlittiin yleisön lemmikkinä. Suuri joukko kaupungin herroja osallistui sormuksen hankkimiseen näyttelijättärelle. Sormusta koristivat kaksi briljanttia sekä rubiini. Ida Aalbergille ojennettiin myös kukkaseppele, jonka nauhoissa luki: "Sa ihaella meidän soit Taiteesi jaloutta; Sa rintoihimme riemun loit, Kieleemme rakkautta." Teatteria pidettiin jalona taidemuotona etenkin kun se palveli suomalaisuuden asiaa. Aalbergin näytteleminen vetosi yleisöön kuitenkin myös kielirajan yli ja Tammerfors Aftonblad kirjoitti esityksistä niin ikään kiittävät arvostelut (3.6. ja 10.6.1884). Aalbergin näytteleminen lumosi katselijat, hänen roolityönsä oli hyvin intensiivistä ja hänen ilmeikkäät kasvonsa ja liikkeensä ilmaisivat hänen kokemiaan tunteita välittömästi. Arvostelijat koettivat ystävällisesti huomioida lehtien palstoilla myös muita Suomalaisen teatterin näyttelijöitä mutta Ida Aalberg tuntui huomiossa jättävän kaikki muut varjoonsa. Kun Suomalainen teatteri elokuussa 1884 jälleen palasi Tampereelle, suhtautuminen Ida Aalbergin näyttelemiseen oli jo maltillisempaa.
(Lähteenä myös Uusi Suometar 13.2. ja 1.3.1884, Suomalainen Virallinen Lehti 20.2.1884, Pellervo 6.3.1884, Aamulehti 7.6.1884, Tampereen Sanomat 31.5, 7.6. ja 10.6.1884, Tampere 4.6. ja 7.6.1884, Laatokka 8.7.1884.)
Teaatteri-kirje. Tamperelaisten hartaimmat toiveet ovat täyttyneet. Pitkän loma-ajan perästä on suomalainen teaatteri taasen tullut ihastuttamaan kaupunkimme asukkaita, tullut ja heti voittanut hartaimman suosion. ... Ida Aalberg - niin! Hän on kyllin kyllä ansainnut saavuttamansa maineen, sillä hänen näyttelemisessään esiytyvä taiteellisuus oikeuttaa lukemaan hänet etevimpien taitelijain joukkoon. Voimme siis kiittää onneamme me, että saimme kerrankin tilaisuuden häntä ihaella, sillä teaatterin tätä edellisellä käynnillä täällä ei hän ollut mukana.
Ida Aalberg (1857-1915) sai keväällä 1884 Tampereella valtaisan suosion osakseen. Hän oli 26-vuotias ja uransa huipulla. Alkuvuodesta 1884 hän oli palannut opintomatkalta Pariisista ja esiintynyt pääkaupungissa Shakespearen näytelmässä Romeo ja Julia. Tällöin innostunut yleisö oli palkinnut hänet kukkatervehdyksillä ja eläköön-huudoilla. Tampereella hän näytteli pääosan näytelmissä Jane Eyre, Valerie ja Ensi lempi. Hänen esiintymistään odotettiin uteliaasti ja odotus muuttui valtavaksi hurmaukseksi. Suomalainen teatteri näytteli seurahuoneella, sillä Tampereella ei vielä ollut teatteritaloa. Jostakin syystä Tampereen Sanomien "teaatteri-kirje" arvioi, ettei Charlotte Bronten (1816-1855) klassikkoteoksesta Jane Eyre sovitetun näytelmän taiteellinen arvo ollut suuri. Kyseessä oli vain teoksen katkelma eikä se ollut yleisölle tuttu, Kotiopettajattaren romaani suomennettiin vasta 1915. Päähenkilö Jane Eyren viehättävyyttä pidettiin Ida Aalbergin, ei niinkään kirjailija Bronten luomuksena.
Tampereella Ida Aalbergia juhlittiin yleisön lemmikkinä. Suuri joukko kaupungin herroja osallistui sormuksen hankkimiseen näyttelijättärelle. Sormusta koristivat kaksi briljanttia sekä rubiini. Ida Aalbergille ojennettiin myös kukkaseppele, jonka nauhoissa luki: "Sa ihaella meidän soit Taiteesi jaloutta; Sa rintoihimme riemun loit, Kieleemme rakkautta." Teatteria pidettiin jalona taidemuotona etenkin kun se palveli suomalaisuuden asiaa. Aalbergin näytteleminen vetosi yleisöön kuitenkin myös kielirajan yli ja Tammerfors Aftonblad kirjoitti esityksistä niin ikään kiittävät arvostelut (3.6. ja 10.6.1884). Aalbergin näytteleminen lumosi katselijat, hänen roolityönsä oli hyvin intensiivistä ja hänen ilmeikkäät kasvonsa ja liikkeensä ilmaisivat hänen kokemiaan tunteita välittömästi. Arvostelijat koettivat ystävällisesti huomioida lehtien palstoilla myös muita Suomalaisen teatterin näyttelijöitä mutta Ida Aalberg tuntui huomiossa jättävän kaikki muut varjoonsa. Kun Suomalainen teatteri elokuussa 1884 jälleen palasi Tampereelle, suhtautuminen Ida Aalbergin näyttelemiseen oli jo maltillisempaa.
(Lähteenä myös Uusi Suometar 13.2. ja 1.3.1884, Suomalainen Virallinen Lehti 20.2.1884, Pellervo 6.3.1884, Aamulehti 7.6.1884, Tampereen Sanomat 31.5, 7.6. ja 10.6.1884, Tampere 4.6. ja 7.6.1884, Laatokka 8.7.1884.)
torstai 2. maaliskuuta 2017
Pirkkalan ukko rippikoulussa
Tampereen Sanomat 3.6.1884
Ijäkäs rippikoululainen. Pirkkalassa kuuluu käyvän rippikoulua muuan 36 (kuudenneljättä) vuotias mies. Kentiesi ei hän vieläkään olisi ruvennut itseänsä seurakunnan jäseneksi valmistamaan, mutta viime vuonna sai ukko naimatuumat mieleensä, ja rakkaus ei liene antanut hänelle ensinkään rauhaa, vaan päätti hän, tähän asti laiminlyömänsä velvollisuuden täyttää. Morsian kuuluu hänelle opettaneen lukemisen alku perusteet.
Ilman lukutaitoa ei päässyt ripille ja rippikoulua käymätön ei päässyt vihille 1800-luvun Suomessa. Tästä oli se etu, että lähes kaikki suomalaiset pakon edestä oppivat lukemaan. Asiasta oli haittaa niille, jotka eivät lukemaan oppineet: he eivät päässeet naimisiin. Viimeistään perheen perustamisen ollessa ajankohtaista lukutaito koetettiin hankkia. Aikuinen rippikoululainen oli harvinainen mutta ei poikkeuksellinen näky. Esimerkiksi Orimattilasta Lahden läheltä kirjoitettiin Aamulehdelle (3.1.1884), miten rippikoulussa oli nähty raskaana olevia aikuisia naisia.
"Iäkkäitä" rippikoululaisia hämmästeltiin, naureskeltiin ja ehkä jopa paheksuttiin. Ei tiedetty lukihäiriöistä mitään vaan ajateltiin, että jotain oli vialla, jos lukemaan ei oppinut. Oppivelvollisuutta sinänsä ei ollut mutta luku- ja laskutaito oli osa hyvää kotikasvatusta ja vanhempien kuului opettaa lapsilleen nämä perustaidot. Jos tämä ei onnistunut, maaseudulla oli lapsille kiertokouluja ja kansakouluja. Nämä olivatkin usein kunnallisia ylpeydenaiheita. Myös yksityisopetus oli mahdollista. Jyväskylän opettajaseminaarissa opiskelevat tulevat kansakoulunopettajat opettivat mielellään lapsia kesäkaudella.
Mitä lukutaidolla 1880-luvulla tarkoitettiin? Riittikö, että osasi katekismuksen ja sai selvää sanomalehdestä? Eräs 16-vuotias tyttö maalta etsi syksyllä 1884 palveluspaikkaa Tampereelta ja ilmoitti, että hän halusi työn ohessa lukea tunnin päivässä. Tuskinpa hän tarkoitti lukevansa ajanvietteeksi. Tyttö oli käynyt ylemmän kansakoulun ja aikoi ilmeisesti kartuttaa tietojaan pyrkiäkseen johonkin seminaariin tai opistoon opiskelemaan. 1800-luvulla ei niinkään puhuttu opiskelemisesta vaan tätä tarkoitettiin sanalla "lukeminen", esimerkiksi "historian lukeminen". Historia mainittiin tärkeimmäksi sivistysaineeksi ja Tampereen Sanomat perusteli, että historia "herättää oppilaassa miettimiskykyä, elähyttää tunteita ja vahvistaa tahtoa elämän korkeimpiin pyrintöihin"(12.6.1884).
Kaunokirjallisuuden lukemista periaatteessa väheksyttiin turhana ajanvietteenä, mutta juuri 1880-luvulla ajattelutapa oli muuttumassa. Aamulehti alkoi syksyllä 1884 pitää erityistä kirjallisuuspalstaa ja suositteli luettavaksi suomalaisten kaunokirjailijoiden teoksia, sillä niissä kuvattiin kansan luonnetta ja ominaisuuksia sekä maamme luontoa ja kauneutta. Erityisesti lukijoille suositeltiin Juhani Ahon sinä syksynä joulumyyntiin ilmestynyttä teosta Rautatie. Käynnissä oli myös maailman parhaiden teosten kääntäminen suomen kielelle. Niiden lukemista suositeltiin ennen kuin kirjojen luku kasvaisi niin suureksi, ettei aikaa niiden kaikkien lukemiseksi enää löytyisi.
Se, miten helppoa lukeminen suomalaisille oli, käy ilmi Aamulehden ulkomaan osastosta 17.5.1884. Esimerkkimaana oli Japani. Kun suomalaislapset oppivat aakkoset muutamassa viikossa, Japanissa tavallisilla lahjoilla varustettu lapsi sai "jankkaella" viidestä kymmeneen vuotta ennen kuin oppi lukemaan ja kirjoittamaan, Aamulehti kertoi. Ani harva oppi japanin kielen kaikki merkit ja mies sai opiskella monta kymmentä vuotta, ennen kuin häntä pidettiin oppineena miehenä, lehti kauhisteli. Japani oli vanha sivistysmaa ja sivistysmaaksi myös Suomi oli pyrkimässä. Tässä suhteessa jokainen lukemaan opetteleva, myös Pirkkalan 36-vuotias rippikoululainen, oli tärkeällä asialla.
(Lähteenä myös Aamulehti 22.1.1884, 14.6.1884, 20.11.1884, 11.12.1884, 23.12.1884 ja Tampereen Sanomat 5.1.1884.)
Ijäkäs rippikoululainen. Pirkkalassa kuuluu käyvän rippikoulua muuan 36 (kuudenneljättä) vuotias mies. Kentiesi ei hän vieläkään olisi ruvennut itseänsä seurakunnan jäseneksi valmistamaan, mutta viime vuonna sai ukko naimatuumat mieleensä, ja rakkaus ei liene antanut hänelle ensinkään rauhaa, vaan päätti hän, tähän asti laiminlyömänsä velvollisuuden täyttää. Morsian kuuluu hänelle opettaneen lukemisen alku perusteet.
Ilman lukutaitoa ei päässyt ripille ja rippikoulua käymätön ei päässyt vihille 1800-luvun Suomessa. Tästä oli se etu, että lähes kaikki suomalaiset pakon edestä oppivat lukemaan. Asiasta oli haittaa niille, jotka eivät lukemaan oppineet: he eivät päässeet naimisiin. Viimeistään perheen perustamisen ollessa ajankohtaista lukutaito koetettiin hankkia. Aikuinen rippikoululainen oli harvinainen mutta ei poikkeuksellinen näky. Esimerkiksi Orimattilasta Lahden läheltä kirjoitettiin Aamulehdelle (3.1.1884), miten rippikoulussa oli nähty raskaana olevia aikuisia naisia.
"Iäkkäitä" rippikoululaisia hämmästeltiin, naureskeltiin ja ehkä jopa paheksuttiin. Ei tiedetty lukihäiriöistä mitään vaan ajateltiin, että jotain oli vialla, jos lukemaan ei oppinut. Oppivelvollisuutta sinänsä ei ollut mutta luku- ja laskutaito oli osa hyvää kotikasvatusta ja vanhempien kuului opettaa lapsilleen nämä perustaidot. Jos tämä ei onnistunut, maaseudulla oli lapsille kiertokouluja ja kansakouluja. Nämä olivatkin usein kunnallisia ylpeydenaiheita. Myös yksityisopetus oli mahdollista. Jyväskylän opettajaseminaarissa opiskelevat tulevat kansakoulunopettajat opettivat mielellään lapsia kesäkaudella.
Mitä lukutaidolla 1880-luvulla tarkoitettiin? Riittikö, että osasi katekismuksen ja sai selvää sanomalehdestä? Eräs 16-vuotias tyttö maalta etsi syksyllä 1884 palveluspaikkaa Tampereelta ja ilmoitti, että hän halusi työn ohessa lukea tunnin päivässä. Tuskinpa hän tarkoitti lukevansa ajanvietteeksi. Tyttö oli käynyt ylemmän kansakoulun ja aikoi ilmeisesti kartuttaa tietojaan pyrkiäkseen johonkin seminaariin tai opistoon opiskelemaan. 1800-luvulla ei niinkään puhuttu opiskelemisesta vaan tätä tarkoitettiin sanalla "lukeminen", esimerkiksi "historian lukeminen". Historia mainittiin tärkeimmäksi sivistysaineeksi ja Tampereen Sanomat perusteli, että historia "herättää oppilaassa miettimiskykyä, elähyttää tunteita ja vahvistaa tahtoa elämän korkeimpiin pyrintöihin"(12.6.1884).
Kaunokirjallisuuden lukemista periaatteessa väheksyttiin turhana ajanvietteenä, mutta juuri 1880-luvulla ajattelutapa oli muuttumassa. Aamulehti alkoi syksyllä 1884 pitää erityistä kirjallisuuspalstaa ja suositteli luettavaksi suomalaisten kaunokirjailijoiden teoksia, sillä niissä kuvattiin kansan luonnetta ja ominaisuuksia sekä maamme luontoa ja kauneutta. Erityisesti lukijoille suositeltiin Juhani Ahon sinä syksynä joulumyyntiin ilmestynyttä teosta Rautatie. Käynnissä oli myös maailman parhaiden teosten kääntäminen suomen kielelle. Niiden lukemista suositeltiin ennen kuin kirjojen luku kasvaisi niin suureksi, ettei aikaa niiden kaikkien lukemiseksi enää löytyisi.
Se, miten helppoa lukeminen suomalaisille oli, käy ilmi Aamulehden ulkomaan osastosta 17.5.1884. Esimerkkimaana oli Japani. Kun suomalaislapset oppivat aakkoset muutamassa viikossa, Japanissa tavallisilla lahjoilla varustettu lapsi sai "jankkaella" viidestä kymmeneen vuotta ennen kuin oppi lukemaan ja kirjoittamaan, Aamulehti kertoi. Ani harva oppi japanin kielen kaikki merkit ja mies sai opiskella monta kymmentä vuotta, ennen kuin häntä pidettiin oppineena miehenä, lehti kauhisteli. Japani oli vanha sivistysmaa ja sivistysmaaksi myös Suomi oli pyrkimässä. Tässä suhteessa jokainen lukemaan opetteleva, myös Pirkkalan 36-vuotias rippikoululainen, oli tärkeällä asialla.
(Lähteenä myös Aamulehti 22.1.1884, 14.6.1884, 20.11.1884, 11.12.1884, 23.12.1884 ja Tampereen Sanomat 5.1.1884.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)