tiistai 29. marraskuuta 2016

Kauppaneuvoksen kuolema

Tampereen Sanomat 28.5.1878

Kuollut. Kauppaneuvos Frans Wilhelm von Frenckell on viime perjantaina [24.5.] kello 7 aamulla nukkunut kuoleman uneen Sveitsissä, jonne hän jo tämän vuoden alussa meni heikontunutta terveyttänsä hoitamaan. ... Hellätuntoisuudella ja ikävämielisyydellä muistelee vainajata täkäläisen paperitehtaan työväestö hänen ystävällisen, rehellisen ja tunnokkaan kohtelunsa tähden jokaista, halvempaakin kohtaan, josta parhaana todistuksena on mainittuin tehtaalaisten epäilemättä sydämistä lähteneet ja sydämiin menevät sanat: "Semmoista isäntää on harvoin, hän oli niin ystävällinen puhumaan kuin veli veljensä kanssa[.]" ... - Kasvakoon Suomi monta semmoista poikaa, jotka kohteliaalla käytöksellänsä saavuttavat varsinkin alhaisen työkansan suosiota. Levätköön rauhassa jalo kansalainen!

Frans Frenckell oli syntynyt Turussa 19.3.1821. Hänen isällään J. C. Frenckellillä oli kirjapaino ja kirjakauppa Turun lisäksi myös Helsingissä. Isän kuoltua vuonna 1844 Frans ryhtyi veljiensä kanssa johtamaan näitä liiketoimia sekä Tampereella sijainnutta paperitehdasta. Vuodesta 1856 vastuu siirtyi yksin hänelle. Tampereen Sanomat ei vielä käytä hänestä nimitystä liikemies tai yrittäjä vaan luonnehtii, että Frenckell oli "maamme etevimpiä asiamiehiä". Valtio palkitsi hänen yritteliäisyytensä aatelisarvolla vuonna 1868.

Tampereelle Frenckell muutti 21-vuotiaana. Liiketoimista hänen sydäntään lähinnä oli paperiteollisuus mutta hän perusti myös kirjapainon ja kirjakaupan Tampereelle. Hän toimi "kaupungin vanhimpana" eli kaupunginhallituksen jäsenenä ja edusti Tamperetta vuosien 1863 ja 1867 valtiopäivillä porvarissäädyssä. Viimeiset vuotensa hän asui kuitenkin Anolan kartanossa Ulvilassa. Kuollessaan hän oli 57-vuotias ja siten jo ehtinyt elää täyden elämän. 1820-luvulla syntyneiden miesten eliniänodote oli vain 36 vuotta, naisten 40 vuotta (Tilastokeskus).

Muistokirjoituksessa huomiota herättää se antaumus, jolla tehtaan työväestö kaipasi isäntäänsä. Frenckell oli puhunut heille kuin veli veljelle. Todennäköisesti hän puhui hyvin suomea, muuten tämä veljellisyys ei varmaankaan olisi ollut mahdollista. Kun kielimuuria ei ollut, hänet koettiin työnantajana läheiseksi. Työväenliikkeestä edes sen maltillisimmassa muodossa ei vielä tiedetty juuri mitään. Päivän sana oli pikemminkin kansanvalistus, jalo isänmaallinen aate, jota pyrittiin viemään kansan "alhaisempiinkin" kerroksiin. Ilmeisesti tässä hengessä toimi myös Frenckellin tehtaalaisilleen Tampereelle perustama koulu.

von Frenckellin muistokirjoitus Tampereen Sanomissa on poikkeuksellisen huolellisesti laadittu etusivun kunnianosoitus tamperelaisten omakseen kokemalle suurmiehelle. Lehdissä julkaistiin jonkin verran kuolinilmoituksia mutta varsinaiset muistokirjoitukset olivat vielä harvinaisia. Tieto von Frenckellin kuolemasta oli heti saatu sähkösanomalla Sveitsistä. Suomalainen Virallinen lehti oli jo seuraavana päivänä 25. toukokuuta ehtinyt julkaista uutisen siitä, että kauppaneuvos oli kuollut Clarensissa Sveitsinmaalla. Tamperelaisten työläisten lisäksi häntä suri leski ja kymmenen lasta. Vainajan ruumis tuotiin höyrylaivalla isänmaahansa ja "maahanpaniaisjuhlan" eli hautajaiset toimitti Helsingin vanhassa kirkossa Messukylän rovasti J. Grönberg (Tampereen Sanomat 11.6.1878).

torstai 24. marraskuuta 2016

Pohjolan satakieli lauloi Tampereella

Tampereen Sanomat 7.5.1878

Jäähyväislaulajaisensa antoi täällä Tampereella viime sunnuntaina t. k. [toukokuun] 5. päivänä suuri laulajattaremme, neiti Ida Basilier, huoneen täyteiselle kuulijakunnalle, mikä konserteissa täällä on harvinaista. Laulun ystävät täälläkin näyttivät käsittäneen hetken merkityksen, jolloin Pohjolan satakieli liverteli meille viimeisiä säveleitään, ken tiesi iäksi päiväksi.

Ida Basilier (1846 - 1928) oli 1870-luvun seuratuin ja ihailluin suomalainen laulajatähti. Lehdet raportoivat tarkasti hänen konserttikiertueensa kotimaassa ja ulkomailla mutta myös yksityisemmät uutiset, lomamatkat, kihlautumisen ja avioitumisen. Basilierin jäähyväiskonsertti liittyi juuri hänen elämänsä isoon käänteeseen, avioitumiseen norjalaisen sanomalehtimies Johan Magelssenin kanssa.

Ida Basilier oli Pietarissa ja Pariisin konservatoriossa opiskellut kosmopoliitti, koloratuurisopraano, joka lauloi suomen, ranskan, saksan, italian, ruotsin ja norjan kielellä. Hän oli esiintynyt Ranskan, Saksan ja Englannin laulunäyttämöillä ja Tampereen Sanomat sai aiheen hehkuttaa, miten Basilier oli "sivistyneelle maailmalle esittänyt ja tutustanut vähäistä ja vähän tunnettua Suomen kansaa, jota hän on niin lämpimästi rakastanut."

Kaksi vuotta aiemmin Basilier oli esiintynyt Lyypekissä ja noussut "liverrystaidossa" aikalaisensa, tähtisopraano Adelina Pattin (1843 - 1919) rinnalle (Sanomia Turusta 15.1.1876). Oli silti kyseenalaista, miellettiinkö Basilier ulkomailla erityisesti suomalaisena laulajana. Englannin-kiertueella syksyllä 1877 Basilier oli saavuttanut suurta suosiota mutta hänestä oli puhuttu ruotsalaisena laulajattarena (Suomalainen Virallinen Lehti 11.12.1877).

Ida Basilierin suosio perustui koulutettuun, ihastuttavaan ääneen. "Saatiin taas ihmeekseen kuunnella noita tunnettuja, linnun liverryksien tapaisia suloisia ääniä, joilla ainoastaan Ida Basilier valtavasti osaa voittaa ihmissydäntä", Uusi Suometar kuvasi 2.2.1876 Victor Massén operettia Jeannetten häät. Jeannetten roolissa Basilier lauloi satakielen aarian ja tästä juontui hänen lempinimensä Pohjolan satakieli (Suomalainen Virallinen lehti 18.7.1876).

Myös maakunnista matkattiin pääkaupunkiin kuulemaan Basilierin laulua. Nimimerkki W. R. Hämeenkyröstä kuvasi Uudessa Suomettaressa 15.9.1876, miten "tuo maamme laulurastas Ida Basilier lauloi niin erinomaisen hyvin, että luulisi pääskysenkin hämmästyvän jos sen kuulisi". Ylimääräistä hohtoa Basilierin laulajanuralle koitui siitä, että hän esiintyi paitsi "kansalle" myös arvohenkilöille, kuten Venäjän keisariperheelle Aleksanteri II:n Suomen-vierailun aikana heinäkuussa 1876 (Keski-Suomi 22.7.1876).

Myös perintöruhtinas Aleksanteri (III) kävi Suomalaisessa teatterissa kuulemassa Basilierin laulua. Ilmeisesti jonkinlainen suomenmielisen kielipolitiikan tähtihetki koettiin, kun Basilier lauloi ruhtinaalle suomalaiset kansanlaulut "Minun kultani kaunis on" ja "Kultani kukkuu, kaukana kukkuu". Näiden jälkeen "Perintöruhtinas suvaitsi bravo-huudolla ja käsiä taputtamalla palkita laulajatarta", Satakunta-lehti ihasteli 29.7.1876. Kättentaputusten lisäksi laulajatar sai keisariperheeltä muistolahjoja, kalliit jalokivin ja helmin koristellut korvarenkaat ja rannerenkaan (Sanomia Turusta 25.7.1876 ja Uusi Suometar 1.9.1876).

Erityinen kunnianosoitus oli myös se, että Suomalainen teatteri teetti tästä tähtisopraanostaan muotokuvan. B. Reinhold maalasi taulun Ida Basilierista Rosinan rooliasussa Rossinin oopperassa Sevillan parturi (Uusi Suometar 8.10.1877). Tämä oli Basilierin bravuurirooli ja aaria "Sevillan parranajajasta" kuultiin myös Basilierin jäähyväiskonsertissa Tampereella 5.5.1878.

Tampereen Sanomat korostaa konserttikuvauksessaan hartaasti ja useaan otteeseen sitä, että laulajatar Basilier rakastaa Suomen kansaa ja kansa vastaavasti tätä Pohjolan satakieltään. Kuvaus poikkeaa Tampereen Sanomien tavallisesta uutistyylistä ja herää mielleyhtymä, että se saattaa olla jonkun suomalaisuusmiehen, esimerkiksi itsensä Kaarlo Bergbomin, nimettömänä julkaistu kiitos- ja jäähyväiskirje rakastetulle tähdelle. Basilier oli Suomalaisen oopperan eli Suomalaisen teatterin lauluosaston primadonna ja sitä kautta mukana pyrinnöissä, joilla suomesta tehtiin sivistyskieltä korottamalla se myös oopperan kieleksi.


tiistai 22. marraskuuta 2016

Posti Pälkäneelle kerran viikossa

Uusi Suometar 26.4.1878

Pälkäneeltä. Sivistystä täällä kokee edistää kaksi kansakoulua ja yksi kiertokoulu, joissa kaikissa on riittävästi oppilaita. Mainitussa toimessa ei saa myöskään postikonttoria mitättömäksi arvata. Jos edelliset vaikuttavat lapsiin, ulotuttaa postikonttori tuotteitaan myöskin vanhemmille, sillä se on herättänyt sanomakirjallisuutta kansassa. Nykyään kulkee postikonttorimme ja Tampereen välillä posti ainoastaan kerta viikossa, joten meidän täytyy yhdellä kertaa niellä uutisia koko viikoksi. Ehkä sekin epäkohta korjautuu, kunhan ennättää.

Postin tulo oli hartaasti odotettu asia. Pälkäneelle postilähetys tuli torstaisin. Posti kulki Helsingistä Tampereelle joka päivä junalla ja Tampereelta maaseudun postikonttoreihin, Pälkäneen lisäksi Ruovedelle ja Ikaalisiin, kerran viikossa (Uusi Suometar 3.1.1879). Se, että postin kulku oli sidottu rautatiehen, oli katkera pala Valkeakoskella, joka oli aiemmin ollut Tampereelle vievän postireitin varrella. Paikkakunnat radan varrella hyötyivät säännöllisestä postiyhteydestä mutta Valkeakoski jäi tästä sivuun. Myös sinne haluttiin postikonttori. "Sepä se paikkakunnan henkisiä ja aineellisia pyrinnöitä virkistäisi paljo", Uusi Suometar totesi 6.2.1878.

Postin tulo kerran viikossa oli toiselle odottajalle liian harvoin kun taas toiselle tarpeeksi usein. Samana vuonna Uudessa Suomettaressa julkaistiin Pälkäneeltä toinenkin kirjoitus, jossa postin kulku paikkakunnalle arvioitiin hyväksi. "Postikonttoriimme tulee posti kerran viikossa ja myöskin lähtee yhtä usein", lehti kirjoitti 4.12.1878. Aikalaiset korostivat "sanomakirjallisuuden" eli sanomalehtien jakelun merkitystä postin toiminnassa. Lehtiä odotettiin, ne luettiin moneen kertaan ja ilmeisesti niitä myös säilytettiin pitkään. Kun lehdet miellettin osaksi kirjallisuutta, niiden painoarvo oli valtava. Jos uutinen oli painettu lehdessä mustana valkoisella, sen täytyi olla totta asiaa.

Kirjepostilla on ollut yksityisempi merkitys. Pälkäneeltä oli luultavasti useammastakin perheestä muuttanut nuorisoa tehdaskaupunkiin Tampereelle töihin. Kirje kaivatun läheisen kuulumisista Tampereella on varmasti ollut perheenjäsenille iso asia. Postimaksu kahden eri postikonttorin välillä kuljetettavasta kirjeestä oli 20 penniä, postikonttorin ja maaseudun välisistä lähetyksistä 10 penniä. Tätä varten painettiin myös postimerkkejä. Postiylihallitus yhtenäisti postimaksuja siten, ettei eri postikonttoreissa voitu periä itse määriteltyjä lisämaksuja. Kiinteät hinnat tulivat voimaan vuonna 1879 (Sanomia Turusta 7.8.1878).

Postin merkitys sivistyslaitoksena korostui 1870-luvun lehtikirjoituksissa. Suomea arvioitiin jatkuvasti sivistysmaan mittapuulla. Suomalaisuusaatteeseen liittyi halu nostaa oma maa mahdollisimman korkealle sivistyksen portailla. Vertailukohteena käytettiin mielellään eurooppalaisia esikuvia, erityisesti pohjoismaita. Uusi Suometar kertoi 8.8.1879, että kansansivistys oli Tanskassa korkeimmalla kannalla. Tämän merkkinä lehti mainitsi "toimellisen postilaitoksen". Tanskan posti oli niin tehokas, että postinkantaja kävi joka arkipäivä jokaisessa talossa maaseudullakin. "Vuosisatoja kulunee, ennen kuin meillä näin pitkälle kerettäneen", lehti arveli. Postin suurta merkitystä selittää se, että muita menetelmiä viestin viemiseksi etäisyyksien päähän ihmiseltä toiselle ei käytännössä vielä ollut. Sähköistä viestintää esi-isämme olisivat pitäneet täysin keksittynä juttuna.

torstai 17. marraskuuta 2016

Hevonen säikähti junaa Tampereella

Uusi Suometar 18.3.1878

Raivo hevonen. Tampereella viime lauantaina tämän kuun [maaliskuun] 16. p. ajaa nytkytteli Messukylästä päin mies n. s. vanhaa maantietä kaupunkiin. Mutta päästyänsä rautatien asemahuoneen paikoille kello 9:ttä e. pp. käydessä [yhdeksältä aamulla], kuului kipeä rautaheposen hirnunta. Tämmöistä ei maalla asuvan sukulaisen korvat kestäneet. Tämä raivostui, läksi laukaisemaan eteenpäin, katkoi suitset ja aisat, joiden katkettua ohjaus oli mahdotointa, ja laskee ajajinensa rekinensä kaupunkiin päin. Isonsillan [Hämeensillan] päässä olevalla kolmikulmaisella Kyttäläntorilla pyyhkäsi yhden vaimonpuolisen henkilön kumoon. Sillalla tuli väkeä kaupungin torilta. Kaksi vaimoa lennätti kumoon kaikkine kaupungista ostettuine pulloinensa y. m. ... Torilla hevos- ja ihmistungossa saatiin raivostunut asettumaan.

Hevonen säikähti höyryveturin päästämää äänimerkkiä. Junaa ihmettelivät 1870-luvulla paitsi ihmiset, myös eläimet. Uutisia näistä vanhan ja uuden kulkuvälineen kohtaamisista oli lehdissä silloin tällöin. "Messukylän miehen" tapauksessa hevosen pillastumisesta selvittiin säikähdyksellä. Huonommin kävi samana vuonna Turun radan varrella Liedon asemapaikalla hevoselle, joka harhaili lähellä rataa ja kompastui raiteille juuri junan tullessa. Sanomia Turusta kertoi onnettomuudesta otsikolla "Höyryhepo työhevon tappajana" 10.8.1878.

Riihimäellä puolestaan eräs hevonen innostui juoksemaan junan kanssa kilpaa Ryttylästä asemalle asti. Matkaa tällä juoksulla oli seitsemän virstaa eli noin 7,5 kilometriä. Hevonen juoksi milloin rautatien sivulla, milloin keskellä tietä, mutta aina junan edellä. Asemahuoneella se oikaisi itsensä pitkin pituuttaan ja antoi junan jatkaa matkaansa. "Höyryhepo" oli kilpajuoksussa väsymättömämpi, Sanomia Turusta arveli 7.9.1878.

1800-luvun lopulla uutiset tieliikenteessä sattuneista onnettomuuksista olivat juuri hevosen kanssa sattuneita haavereita. Pillastunut hevonen oli vaarallinen ajettava ja rattailta putoaminen tai rattaiden kaatuminen ja ajajan jääminen niiden alle koitui silloin tällöin tielläliikkujien kohtaloksi. Joskus ajaja saattoi pudota tielle nukahdettuaan ohjaksiin. Tavatonta ei ollut, että humalaiset ajoivat hevosilla kilpaa ja olivat silloin vaaraksi sekä itselleen että sivullisille. Talvikelillä hevosella on voitu ajaa jäällä virtapaikkaan ja eräs talollinen Pirkkalasta hukkui tällä tavalla helmikuussa 1878. Kulkuneuvo eli hevonen itse pelastui uimalla (Hämäläinen 4.4.1878).

Hevosia varastettiin 1870-luvulla siinä missä autoja nykyään. Autosta eläin poikkesi siten, että se saattoi kuolla jopa kesken matkan. Silloin ei auttanut muu kuin etsiä toinen hevonen nopeasti tilalle. Hevosen hyvä hoito oli niiden ajajille ja omistajille yleensä kunnia-asia. Ruoveden mies, joka ruoski hevostaan, sai palkkansa, kun hevonen karkasi hänen päälleen valjaiden riisumisen yhteydessä. Lehdet pitivät tätä oikeudenmukaisena kohtalona hevosenrääkkääjälle (Sanomia Turusta 13.4.1878).

Entisajan hevosliikenne tapahtui paljon huonokuntoisemmilla teillä kuin nykyään. Hevosen etuna oli pitkään se, että sillä pääsi kulkemaan paikkoihin, joihin muu liikenne eli rautatie- tai laivaliikenne ei yltänyt. Tieverkoston kehittäminen nykyaikaisiin puitteisiin olikin ajankohtaista oikeastaan vasta sitten, kun hevosta paljon kömpelömpi, mekaaninen automobiili yleistyi Suomen teillä 1900-luvun puolivälissä.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Meteori Näsijärven taivaalla

Tampereen Sanomat 1.5.1877

Luonnon ilmiö. Viime sunnuntaina, jolloin patruna v. Nottbeckin puutarha oli valaistuna H. M. [Hänen Majesteettinsa] Keisarin [Aleksanteri II:n] syntymäpäivän kunniaksi, ilmestyi taivaan avaruudesta harvinainen luonnon ilmiö. Juuri kun ilotulien viritteleminen, joita myöskin toimitettiin H. M. Keisarin kunniaksi, oli lopetettu, välähti läntinen puoli maailman avaruudesta enempi himmeällä valonsäihkeellä ja pohjoispuolelle ilmestyi yht'äkkiä leveähkö rata kolmella eri värillä, monimutkainen, mutta kuitenkin enempi kaartaen länttä kohti. Tämä tapahtui noin kello 1/2 11 [puoli yhdentoista] aikaan illalla, jolloin patruna v. Nottbeck poikineen sekä mainittuun puutarhaan kokoutunut väki riensivät Näsijärven jäätyneen rannikon luokse tuota silmäilemään. Rata näkyikin noin tunnin ajan kunnes se vähitellen haihtui.

Tampereen Sanomien uutisessa korostuu se, että tehtailija von Nottbeck juhlaseurueineen on harvinaisen luonnonilmiön silminnäkijänä. Seurue on koolla puutarhassa Näsijärven rannalla eli Lielahden kartanossa, joka tuolloin oli Nottbeckin omistuksessa. Sieltä Teiskoon päin tähyillen varmasti on ollut hyvät mahdollisuudet seurata tätä valoilmiötä, joka jätti keisarin syntymäpäivän kunniaksi viritellyt "ilotulet" varjoonsa.

Kyseessä oli meteori, joka näkyi sunnuntai-iltana 29.4.1877 kautta koko Suomen. Silminnäkijöinä toisin sanoen olivat kaikki suomalaiset, jotka sattuivat kymmenen jälkeen illalla olemaan vielä jalkeilla ja ulkosalla. 1800-luvulla elämänrytmi oli toinen ja silloin noustiin tavattoman aikaisin ylös, joten on mahdollista, että monelta iltauniselta jäi tämä ihme kokematta.

Tampereen Sanomat julkaisi uutisen valonsäihkeestä heti tuoreeltaan, joten ilmiön tausta jäi vielä selittämättä ja selvittämättä. Pari päivää myöhemmin lehdet tiesivät jo paremmin kertoa, mistä oli kyse. Hämäläinen-lehti kuvasi 3.5.1877, että kyseessä oli melkein kuun kokoinen tulipunainen pallo, joka tuli luoteesta koilliseen päin, leimahti yhtäkkiä ja katosi. Taivaalle jäi hohtava pyrstö punaisen, vaalean ja sinisen eri sävyissä.

Hämäläinen osasi myös selittää, että pallo oli radaltaan eksynyt kova kappale avaruudesta. Se kiiti maan vetovoiman vaikutuksesta "kelpo vauhtia rientäen" kohti maata ja syttyi ilmakehässä tuleen "hiestauksen" eli kitkan vuoksi. Taivaankappale sai jopa inhimillisiä piirteitä, kun toimittaja myötätuntoisesti kuvasi, miten "pallo-parka viimeisellä matkallansa joutuu aika helteeseen ja siitä pakahtuu". Pallon pyrstö oli muodostunut palavista kaasuista, jotka jäivät ilmaan loistamaan.

Myös muut lehdet (Uusi Suometar 4.5., Länsi-Suomi 5.5. ja Savonlinna 19.5.) kertoivat pallomaisesta esineestä, joka kulki taivaankannen yli "salaman muotoisella kiiruulla ja kirkkaudella". Valo oli niin voimakas, että se valaisi huoneisiin sisällekin. Meteoriin liittyvä yliäänipamaus oli kuultu Mikkelin suunnalla. Merkittävää uutisoinnissa oli se, että ilmiölle ei alettu etsiä yliluonnollisia, uskontoon liittyviä tai taikauskoisia selityksiä. Taivaankantta tarkkaili jo nykyaikainen, tieteellinen ihminen.

Ihmisen kiinnostus taivaanilmiöihin on ollut olemassa niin kauan kuin ihminenkin. Vuonna 1877 Helsingin yliopistossa toimi astronomian professorina August Fredrik Sundell. Hän kuulutti lehdissä, että "jos tulikuula on jossakin pudonnut maahan, niin on se tai siukaleet siitä huolellisesti haettava ja lähetettävä johonkin tieteelliseen laitokseen". Näin ei ilmeisesti käynyt ja niin oli parempikin, sillä maahan asti putoavalla meteoriitilla olisi jo ollut melkoisia tuhovoimia.

torstai 10. marraskuuta 2016

Susijahti Ylöjärvellä

Tampereen Sanomat 14.8.1877

Suden-ajo on eilen ja tänään ollut Ylöjärvellä ja Pirkkalassa. Herroja oli tätä juhlallisuutta varten kokoontunut Helsingistä, Hämeenlinnasta, Turusta ja täältä [Tampereelta] kanssa lähti niitä suuri joukko soittokunta ja rumpu mukana. Höyrylaiva "Lönnrot" johdatti ne eilen Ylöjärvelle. - Onnea matkalle ja menestystä aikomiselle.

Kesällä 1877 Tampereen seudulla vallitsi miltei susihysteria ja paniikki. Sitä, että susi raateli lapsen, oli edellisenä vuotena pidetty harvinaisena yksittäistapauksena. Nyt se olikin yleistä. Lehdet täyttyivät uutisista suden uhreiksi joutuneista lapsista. Pikkulapsi pelastui toukokuussa täpärästi suden hampaista Pirkkalassa mutta kesäkuun alussa susi söi lapsen sekä Ylöjärvellä että Hämeenkyrössä. Heinäkuussa susi tappoi uimassa olleen pojan Ylöjärvellä sekä Pirkkalassa paimenen. Kaikki nämä uutiset suden syömistä lapsista eivät voi olla tosia, Tampereen Sanomat totesi 31.7.1877.

Herrojen retki Ylöjärvelle susia ampumaan oli kuitenkin näiden kauhistuttavien susiuutisten inspiroima. Lehdissä levisi lisäksi "lasten ystävien" allekirjoittama kirjelmä, jossa kysyttiin haastavasti: "Mikä on se maa, missä sudet syövät lapsia?" (Uusi Suometar 20.6.1877) Suomi ei ollut sivistysmaa, jos susien aiheuttamalle vaaralle ei mahdettu mitään, kirjoitus vetosi. Susijahtiin lähdettiin nyt suurin toivein ja näyttävästi rumpujen pärinän saattamana.

Tarkoitus oli ajaa sudet Ylöjärven pohjoiskulmaan Näsijärven Pohjanlahden kannakselle, missä herrat aseineen odottivat. Susia nähtiinkin. Nämä vain eivät juosseet sinne päinkään, mihin piti, vaan hävisivät metsiin. Yhtään sutta ei saatu ammuttua. Jahti ei laisinkaan onnistunut, Sanomia Turusta kertoi 22.8.1877. Retkeläiset pikemminkin tekivät itsestään naurun aiheen koko maassa.

Syksyllä keisarillinen senaatti eli Suomen hallitus kuulutti maksavansa ylimääräisen palkkion eli sata markkaa jokaisesta täysikasvuisesta sudesta ja "ilvessudesta", sekä viisikymmentä markkaa näiden pennuista, jotka saataisiin ammuttua Karkun, Suoniemen, Hämeenkyrön, Viljakkalan, Pirkkalan, Ylöjärven, Vesilahden ja Tottijärven metsissä. Sata markkaa oli paljon rahaa, sillä esimerkiksi opettajan vuosipalkka saattoi tuolloin olla 500-700 markkaa.

Kun syksy toi vielä lisää uutisia suden surmaamista lapsista, tällä kertaa Pirkkalan Kankaantaustasta ja Hämeenkyröstä, myös Hämeenkyrön kunnanhallitus korotti sudentapporahan 150 - 400 markkaan. Ilmeisesti vuoden 1877 järkyttävät uutiset olivat myös osasyynä siihen, että sudet tapettiin sukupuuttoon Suomen metsistä 1800-luvun lopulla.

(Lähteenä myös Hämäläinen 4.10.1877, Länsi-Suomi 29.9.1877, Sanomia Turusta 3.11.1877 ja 7.11.1877, Suomalainen Virallinen lehti 12.6.1877, Tampereen Sanomat 23.10.1877, Uusi Suometar 30.5.1877 ja 8.6.1877.)

tiistai 8. marraskuuta 2016

Susi söi tyttölapsen Hämeenkyrössä

Uusi Suometar 27.10.1876

Suden syömä lapsi. Å P [Åbo Posten] kertoo, että susi tämän kuun [lokakuun] 13. päivänä on ... Palon kylässä Hämeenkyrön pitäjässä vienyt saaliikseen 3-vuotisen tyttölapsen, joka yksinänsä oli mennyt ulos rappusille sillä aikaa kun äiti oli lehmää lypsämässä. Lapsesta ei ole löydetty muita jälkiä kuin veriset, revityt vaatteet.

Saman uutisen kertoi hieman eri sanoin Tampereen Sanomat neljä päivää myöhemmin (31.10.) otsikolla "Harvinainen ja surkea tapahtuma". Tapaus kerrotaan yksityiskohtaisemmin ja värikkäämmin, ikään kuin silminnäkijäkertomuksena. "Vakuutetaan lapsen äidin menneen navettaan, jonne lapsiparkakin äitinsä jäljessä läksi könttämään", lehti kertoo ja kuvailee, miten äiti kuuli lapsen kirkuvan ja näki suden, joka "mennä leuhotteli lapsi hampaissa lähellä metsää". Lapsesta oli jäänyt jäljelle "pari pääluun palaista".

Jälkimmäisessä kuvauksessa huomio kiinnittyy sanaan "vakuutetaan". Ehkä tapahtuma oli niin poikkeuksellinen, että sitä piti epäuskoisille vakuuttaa. Vai oliko asiasta kuultu niin vakuuttava kertomus, ettei epäilykselle jäänyt sijaa? Lapsi oli "könttänyt" eli kontannut äitinsä perässä, mikä sekin on outoa, jos lapsi oli jo 3-vuotias. Uutisoinnissa oli epätarkkuuksia ja lopulta aikalaisilla oli vain äidin sana siitä, että susi oli surmannut lapsen.

Uutisesta tekee uskottavan se, että susihavainnot olivat 1870-luvun Suomessa liiankin yleisiä. Susia nähtiin Tampereen seudulla vuosittain, jopa melko lähellä kaupunkia. Saman vuoden alussa, tammikuun 18. päivä 1876 Tampereen Sanomat kertoi, miten Messukylän kirkolta Takahuhtiin päin kulkijoita oli seurannut kolme sutta. Sudet olivat hellittäneet vasta, kun matkalaiset olivat hakeneet apuvoimia läheisestä talosta.

Uutisia siitä, että sudet tappoivat koiria, lampaita, lehmiä ja hevosia eri puolilla Suomea, julkaistiin lähes viikoittain. Suomessa susitilanne oli silti hyvä verrattuna Venäjän oloihin. Hämäläinen-lehti arvioi 14.9.1876, että Venäjällä oli noin 170 000 sutta ja että 200 ihmistä oli vuonna 1875 kuollut suden hampaissa. Susi saattoi käydä aikaihmisenkin kimppuun ja pikkulapsi oli sudelle helppo saalis. Ei tarvittu muuta kuin aamu- tai iltahämärän hetki syrjäisen torpan pihapiirissä ja avuton tyttönen katosi rappusilta.

torstai 3. marraskuuta 2016

Kirjaston alkuvaiheet Messukylässä

Tampereen Sanomat 11.1.1876

Lainakirjasto Messukylässä. Messukyläläiset lainakirjastostansa saavat kiittää erästä nimensä ilmoittamatonta, joka lahjoitti joukon kirjoja, jotka hän ilmoitti tahtovansa antaa lainakirjaston aluksi Messukylään, papin, jomman kumman luona säilytettäväksi.

Tuntematon lahjoittaja antoi jo vuonna 1867 kirjoja kirjaston perustamiseksi Messukylään. Myös muita lahjoittajia ilmaantui ja kymmenisen vuotta myöhemmin uutisoitiin, että kirjoja oli kaikkiaan noin 80 eri nidosta. Monet kirjoista olivat kuitenkin aivan pieniä muutaman painoarkin "arkkikirjoja" paperikansissa. Ne eivät kauaa kestä lukijan käsissä, kirjoittaja arveli. Kirjojen vähäisyys johtui myös siitä, että lainoja ei palautettu.

Kirjasto koostui lähinnä hengellisistä teoksista ja sitä hoiti Messukylän kappalaispappi omassa kotonaan. Myös tieteellisiä kirjoja löytyi muutamia, niistä mainittiin teos luonnontieteestä nimeltä "Hyödyllinen huvitus Jumalan töistä" ja historiasta "Yleinen maailman historia, Raamatun hengen mukaan kerroiltu". Romaaneja kirjastossa ei ollut, eipä tosin juuri lainaajiakaan, kirjoittaja harmitteli.

Kirjasto laitoksena oli uutuus ja usein ensimmäiset kirjastot perustettiin vapaaehtoisvoimin, niitä hoitivat papit tai opettajat. Jo 80 teosta riitti kirjastoksi! Kirjaston teoksista tai lainaajista ei välttämättä osattu pitää tarkkaa lukua eikä lainaajille aina ollut selvää, että kirjat piti palauttaa. Luterilainen kirkko perinteisesti edellytti lukutaitoa seurakuntalaisilta ja 1870-luvulla jo lähes kaikki suomalaiset olivat lukutaitoisia, joskaan eivät aina kirjoitustaitoisia. Kirjoja varmaankin lainasivat ne, joiden lukutaito oli hyvä.

Messukylän naapurissa Tampereella kirjasto toimi jo ammattimaisemmin. Esimerkiksi tammikuussa 1876 kaupunginkirjastossa oli 321 kävijää ja lainattuja kirjoja liki 900. Kirjastonhoitaja luonnehti toimintaa lauseella "valistus on viritetty" ja kiitteli nuorison kirjastossakäyntiä. Kirjallisuus auttaa heitä aikanaan "täyttämään kalliin isänmaallisen tehtävänsä", kirjastonhoitaja vakuutti Tampereen Sanomissa 8.2.1876. Kirjasto toimi selkeästi sivistysperiaatteella.

Kaupunginkirjastossa oli myös romaaneja ja niitä luettiin innokkaammin kuin "hyödyllisempiä" kirjoja. Kirjasto oli auki tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin ja toiminta oli järjestetty siten, että torstai oli palautuspäivä ja kirjoja sai lainata vain tiistaisin ja lauantaisin. Vuodessa kirjastokäyntejä kertyi 2759 ja lainoja 7446. Kaupunginkirjaston kokoelmissa oli lähes 1200 kirjaa, niistä pääosa suomenkielisiä ja viitisenkymmentä ruotsinkielisiä. Kirjastolle otettiin myös palovakuutus.

Kaupunginkirjastoa vieläkin suositumpi oli pumpuli- eli puuvillatehtaan kirjasto, jossa myös oli yli tuhat eri nidosta. Kirjoja voivat lainata tehtaan työntekijät. Lisäksi kirjastoon tuli kattava joukko suomalaisia sanomalehtiä. Kirjastolla oli oma rakennus, joka oli saanut tehtaalaisilta nimen "Lysti". Vuonna 1875 puuvillatehtaan kirjastossa oli kävijöitä yli viisi tuhatta ja kirjalainoja tehtiin yli 10 000. Lystikkäästä nimestä päätellen puuvillatehtaan kirjasto oli paikka, jossa viihdyttiin ja jossa mielellään vietettiin vapaa-aikaa.

(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 28.3.1876, 25.4.1876, 8.8.1876 ja 28.11.1876.)

tiistai 1. marraskuuta 2016

Kuolemaantuomittu Pälkäneellä

Hämäläinen 18.3.1875
Kuolemaan tuomittu. Koturinvaimo Maria Matintytär [nimi muutettu] ... Laitikkalan kylästä, Pälkäneen pitäjää, on tämän kuun [maaliskuun] 1. p. Sahalahden ja Pälkäneen käräjäkuntain talvikäräjissä tuomittu kuolemaan, oikian käden ja pään poikki lyömisellä, jonka jälkeen hänen ruumiinsa tulee roviolla poltettavaksi; tuomiosta on suotu tarpeellinen valmistusaika kuolemanvangille. Mainittu Maria Matintytär on menneen marraskuun alkupuolella tehnyt sen hirveän rikoksen, että hän kuristamalla on surmannut 1,5-vuotiaan poikansa, sittekuin hän ensin oli koettanut tappaa häntä häyryyn [häkään]. Asia on kuitenkin lähetetty Turun hovioikeuden tarkemmaksi päätettäväksi, ja tietty on ettei meillä enää ketään hengeltä oteta.

Rikosuutiset erottuivat joukosta 1800-luvun jälkipuoliskon muuten melko asiapainotteisessa sanomalehtiuutisoinnissa. Sama teksti julkaistiin sellaisenaan useassa eri lehdessä. Rikosuutisilla oli toisin sanoen viihdearvoa. Samalla rikoksentekijästä annettiin usein yksityiskohtaiset henkilö- ja asuinpaikkatiedot. Tässä pälkäneläisen koturinvaimon eli loisvaimon tapauksessa huomiota herättää vanhahtavalla kielellä annettu ja jopa brutaalilta vaikuttava tuomio. Lieventäviä asianhaaroja kuten tekijän syyntakeellisuutta ei ole mietitty. Oliko taustalla esimerkiksi vakava masennus ja aikeissa ottaa henki ensin lapselta ja sitten itseltä?

Hämäläisen toimittaja toteaa uutistekstinsä lopuksi, ettei tuomittua tietenkään enää oteta "hengeltä". Suomessa ei rauhan oloissa enää vuoden 1825 jälkeen pantu kuolemanrangaistuksia toteen. Sen sijaan kuolemaantuomittuja odotti karkotus Siperiaan. Maria Matintyttären tapauksessa kävi lopulta niin, että keisari armahti hänet. Kuolemanrangaistuksen sijaan hänet tuomittiin viettämään 12 vuotta vankina Lappeenrannan kehruuhuoneessa eli naisvankilassa, Hämäläinen-lehti kertoi 24.2.1876.

Uuden rikoslain valmistelu alkoi 1880-luvulla. Päivän uutiset kommentoi lain valtiopäiväkäsittelyä 17.5.1888. Talonpoikaissäädyn edustaja Kangasalta, Agathon Meurman (1826-1909), totesi vanhan rikoslain jääneen tykkänään uuden kriminaalitieteen jälkeen. Laki ei enää vastannut ajan oikeuskäsitystä, sillä raippavitsoja, teloittamista ja roviolla polttamista ei kukaan enää voinut hyväksyä. Uusi rikoslaki vahvistettiin vuonna 1889 ja astui voimaan vuonna 1894. Siinä rangaistus lapsenmurhasta oli kahdesta kymmeneen vuotta kuritushuonetta. Uuden rikoslain myötä Suomi vahvisti asemaansa nykyaikaisena oikeusvaltiona. Kuolemantuomio oli ollut raaka jäänne menneiltä vuosisadoilta eikä se sopinut sivistysvaltion rangaistusvalikoimaan.