Koevalaistus Tampereella

Tampereen Sanomat 27.8.1888

Koe-sähkövalaistus, tuo kauvan odotettu, pantiin täällä toimeen viime lauvantai-iltana [25.8.1888]. Väkeä oli tuhansittain liikkeellä tätä miellyttävää ja kirkasta valoa ihailemassa. Koe onnistui kaikin puolin hyvin.

Tampere oli ensimmäisten kaupunkien joukossa maailmassa kiinnostunut sähkövalosta 1880-luvulla. Finlaysonin puuvillatehtaaseen oli asennettu sähkövalot jo vuonna 1882. Siitä lähtien kaupungissa haaveltiin sähkövalon saamisesta myös katuvalaistukseen. Koevalaistus kaupungin kaduille tilattiin Yhdysvalloista Bostonista toiminimi Thomson-Houstonilta. Kaupungin keskiosiin asetettiin 24 kaarilamppua, jokaisen valovoima 1200 kynttilää. Valaistusasema oli kauppias Fontellin talossa osoitteessa Hämeenkatu 17. Siellä lokomobiili eli höyrykone käytti lamppujen virranlähdettä, dynamoa. Kokeeseen oltiin tyytyväisiä ja pienellä tinkimisellä Tampereen valtuusmiehet saivat tilattua Thomson-Houstonilta 30 kaarilamppua 33 000 markalla.

Hanketta puolsi sähkövalon ylivertaisuus valonlähteenä. Niihin verrattuna öljylamput näyttivät suorastaan siltä, kuin itkisivät häpeästä, Aamulehti kirjoitti 24.11.1888. Tampere saattoi ylpeillä sillä, että otti sähkövalon käyttöön Suomen kaupungeista ensimmäisenä. Lisäksi tamperelaiset liikemiehet innostuivat perustamaan osakeyhtiön sähkövalon saamiseksi liikehuoneisiin. Katuvalaistuksen sähköistämisellä oli myös vastustajia. Suhteellisen kallis hinta kirpaisi kaupunkilaisia. Laitakaupungilla harmiteltiin sitä, että vain keskikaupunki saatiin valaistua. Ne kadunkulmat, joihin sähkövaloa ei riittänyt, näyttivät nyt entistä pimeämmiltä. Syyspimeinä öinä Tampereen 30 katulampun valo kuitenkin kajasti peninkulmien päähän, väitettiin. Tämä oli suuri ihmetyksen aihe lähikuntien asukkaille. Otaksuttiin, että kaupunki palaa, keksipä joku "sydänmaan ukko" väittää myös, että tämä outo, jokailtainen valoilmiö ennusti pikaista maailmanloppua.

(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 7.9.1888, 8.10.1888, 15.10.1888, 5.12.1888, Aamulehti 11.10.1888.)

Eilispäivän ilma

Aamulehti 5.6.1888

Ilman ennustuksia ja ilmatietoja on ruvettu meidänkin kaupunkiimme [Tampereelle] saamaan. Tiedeseuran toimesta lähetetään Helsingistä joka päivä sähkösanoma Molinin apteekkiin, jossa tulleet tiedot merkitään kartalle ja sitä varten järjestetylle taululle sekä pannaan yleisön nähtäväksi apteekin verannan seinälle.

Säästä kiinnostuneet tamperelaiset saattoivat aamuisin kävellä keskustorille Molinin apteekille. Päivän sää oli merkitty apteekin kuistin seinään. Aamulehti alkoi innoissaan myös julkaista nämä säätiedot otsikolla "Eilispäivän ilma". Heinäkuun 3. päivä 1888 eilispäivän ilmasta kerrottiin seuraavaa: "Alhainen, tasainen ilmanpaino. Heikkoja tuulia. Puoliselkeää. Lämpömäärä alle keskimäärän." Suomalainen Virallinen Lehti pani tästä paremmaksi, sillä se julkaisi säätiedot käsillä olevalle päivälle eikä eiliselle, vieläpä sääkartan kanssa. Kartassa kuvattiin ilmanpaine, lämpötila, tuuli ja sade. Tietonsa lehti sai Meteorologiselta Päälaitokselta. Ennuste laadittiin sähkösanomatietojen sekä Helsingissä tehtyjen havaintojen varassa. Havainnontekijät Oulusta, Kajaanista, Vaasasta, Kuopiosta, Jyväskylästä, Sortavalasta, Tampereelta, Maarianhaminasta, Hankoniemeltä ja Viipurista lähettivät sähkösanoman päivittäin meteorologiselle laitokselle. Lisäksi havaintoja saatiin neljästä paikasta Norjassa, neljästä Ruotsissa ja kuudesta Venäjällä. Laitos alkoi myös julkaista meteorologista viikkolehteä synoptillisten karttojen kera. Lehti lähetettiin ilmaiseksi laitoksen havainnontekijöille, jotka näitä "thermomeeteri- ja baromeeterihavaintoja" keräsivät.

Sää oli suomalaisten ykköspuheenaihe jo 1880-luvulla, jopa niin että lehtien maaseutukirjeenvaihtajat selostivat pitkät pätkät kuluneen kevään / kesän / syksyn / talven ilmoista omalta paikkakunnaltaan. Tässä alkoi kuulua myös soraääniä, jotka toivoivat ilmojen päivittelyn loppuvan lehtien palstoilta ellei mitään erikoisempaa ole tapahtunut. Säätilan tärkeys johtui siitä, että maanviljelys ja satotoiveet riippuivat ilmoista. Niinpä säästä puhuminen ei ollut pelkkää jutustelua vaan oli tähdellistä ja tärkeää arvioida esimerkiksi sitä, milloin päästään niittämään. Perinteisesti suomalaisilla oli tuhansia luonnonhavaintoihin perustuvia merkkejä, joiden mukaan tulevaa säätä ennustettiin. Näiden perusteella uskottiin tehtävän "varmoja" johtopäätöksiä säästä. Varmoja sateen merkkejä oli, kun pääskyset lensivät matalalla, kun kyyhkyset pesivät itseään, kun käärme lähti varhain aamulla matelemaan, kun koira söi ruohoa ja niin edelleen. Olikin kyseenalaista, luotettiinko meteorologisen laitoksen tekemiin ennustuksiin läheskään siinä määrin kuin näihin vanhoihin luonnonenteisiin.

(Lähteenä myös Suomalainen Virallinen Lehti 6.6.1888, Aamulehti 5.1.1889, 23.1.1890, Tampereen Sanomat 17.9.1890.)

Pirkkalan kätilö

Tampereen Sanomat 1.2.1888

Pirkkalan kunnan kätilön ja rokonistuttajan yhdistetty virka ilmoitetaan täten haettavaksi. Palkkaehdot ovat: kunnalta 200 mk [vuodessa], ja kätilön toimissansa liikkuessa vapaa kyyti ja ravinto, sekä kustakin avusta, herrasväeltä 5-20 mk, torpparilta ja tehdasten etumiehiltä 3 mk, itselliseltä ja työmieheltä 2 mk, mutta köyhiksi tunnetuille on apua ilmaiseksi annettava. Kätilön velvollisuus on asua kirkon lähiseudussa. Hakemuskirjat tarpeellisine taito- ja maine-todistuksineen ovat lähetettävät allekirjoittaneelle kuntakokouksen puheenjohtajalle ennen helmikuun loppua, osoitteella Tampere, Nokia. Pirkkalassa, Tammikuun 28 p. 1888. J. P. Tervo

Pirkkalan ensimmäiseksi kätilöksi vuonna 1888 otettiin tamperelainen Maria Enroth. Kätilönä toimimisen ohella hän antoi myös rokotukset isorokkoa vastaan. 1880-luvulla Tampereen seudulla yleistyi opinkäyneiden kätilöiden palkkaaminen. Kätilön tutkinto suoritettiin Helsingissä lastenpäästölaitoksessa eli synnytyssairaalassa. Tampereella oli useita kätilöitä. Kun Kyttälän kaupunginosaan haettiin kahta kätilöä syksyllä 1889, heille luvattiin 150 markan vuotuinen palkka. Ehkäpä hekin saivat jonkinlaista palkanlisää synnytyksistä, Kyttälässä kun oli paljon lapsiperheitä. Kaupunginlääkärin palkka Tampereella vastaavasti oli 2000 markkaa vuodessa.

Ennen koulutettujen kätilöiden tuloa synnytyksissä olivat avustaneet muorit, joilla oli kyllä kokemusta mutta ei koulutusta. Heille oppinut kätilö oli kateuden aihe ja ammatillinen kilpailija, jota koetettiin mustamaalata. Aamulehdessä olikin 30.12.1886 kätilön ammattia puolustava kirjoitus Vesilahdelta, jonne myös oli saatu koulutettu kätilö. Muorit panettelivat kätilöä, heille tämän saapuminen kuntaan oli "vastenmielinen kuin myrkky". Kätilöstä levitettyjä valheita ei pidä uskoa, kirjoittaja vetosi. Samoin kuin kelloa ei voi antaa korjattavaksi oppimattomalle ihmiselle, myös synnytyksessä tarvitaan koulutettu henkilö, hän painotti.

Kätilö itse koki varmasti olevansa toiveammatissaan, olihan hänellä siihen koulutus ja vakituinen virka. Jos nainen ei halunnut piikomaan tai tehdastyöhön, 1800-luvun lopulla ei vielä ollut kovin suurta valinnanvaraa ammateista, mihin ryhtyä. Opettaja, sairaanhoitaja, emännöitsijä ja erilaiset maito- ja karjatalouden työt olivat naiselle sopivia tehtäviä. Tampereen uudella vaivaistalolla emännöitsijä sai palkkaa 414 markkaa vuodessa. Tähän tuli lisäksi valo, lämpö, huone ja ruoka. Vaivaistalon isännöitsijä eli johtaja sai palkkaa 1260 markkaa vuodessa sekä kolmen huoneen ja keittiön asunnon. Toisinaan erilaisiin virkoihin maaseudulla haettiin pariskuntaa ja miehen palkka oli tarkoitettu molemmille.

Ne naiset, jotka kouluttautuivat meijerialalle, olivat kätilöiden tapaan oman aikansa edelläkävijöitä. Meijerissä työskentely vaati hyvää ammattitaitoa kuten kykyä käyttää koneellista separaattoria ja taitoa valmistaa voita Englannin tai Pietarin markkinoille. Karjakoilta toivottiin myös rakkautta eläimiä kohtaan. 1880-luvun työpaikkailmoitukset edellyttivät naisilta usein puhtautta, järjestystä ja rehellisyyttä sekä kirjoitustaitoa. Kun työtehtävä vaati kokemusta, kuten emännöitsijän työ, siihen saatettiin hakea nimenomaan keski-ikäistä naista. Myös ruotsin kielen osaamisesta oli hyötyä. Miehiin työpaikkailmoitukset kohdistivat kovimmat vaatimukset mutta oli heillä toisaalta paljon isompi palkkakin. Kun Tampereen villankehruutehdas haki kirjuria Aamulehdessä 23.8.1888, ilmoitus huipentui toivomukseen: "Huomaa! Se henkilö, jolla saattaa olla koneellista neroa ja taitoa, saa etuoikeuden."

(Lähteenä myös Aamulehti 23.3.1888, 5.6.1888, 28.3.1889, 2.7.1889, 14.9.1889, 14.12.1889, 16.1.1890, 29.4.1890, 6.5.1890, Tampereen Sanomat 15.4.1889, Uusi Suometar 20.12.1890.)

Ensimmäinen hiihtokilpailu Tampereella

Aamulehti 19.1.1888

Hiihtäjille! Koska täällä piakkoin pannaan toimeen hiihtokilpailu, rohkenee allekirjoittanut kehoittaa paikkakunnan koulunuorisoa ja muita, jotka haluavat olla mukana, ahkeraan harjoitukseen. ... Varat palkinnoihin, joita kilpailussa annetaan, koottiin jo kolme vuotta sitten vapaaehtoisilla lahjoilla asiaa harrastavain kaupunkilaisten kesken. Mitään kilpailua ei ole ennen voitu lumen vähyyden tähden toimittaa. Nyt on lunta kylliksi, keli oivallinen. - Ottakaa tilaisuudesta vaari. A. J.

Tampereen ensimmäiset hiihtokilpailut järjestettiin sunnuntaina 11. maaliskuuta vuonna 1888. Reitin pituudeksi mainostettiin 12 kilometriä mutta tapahtumaa selostaneet lehdet kirjoittivat hiihdetyn 12 virstaa (12,8 km). Metrijärjestelmä oli vielä vieras suomalaisille. Kisa käytiin Pyhäjärven jäällä ja lähtö tapahtui Pyynikiltä tulitikkutehtaan rannasta. Sieltä hiihdettiin Härmälänsaaren ympäri, sitten Viikinsaaren eteläpuolelta Selkäsaaren taitse Pispalanlahteen, kierrettiin Saunasaari ja palattiin jälleen Härmälänsaaren ympäri lähtöpaikalle.

Kilpailuun osallistui 14 miestä, joista seitsemän joutui kuitenkin keskeyttämään. Kilpailu käytiin nimittäin ankarassa 23 asteen pakkasessa, järvellä puhalsi luoteinen viima ja sukset vajosivat syvälle hankeen, ei siis ollut mikään hankikantokeli. Voittajaksi selviytyi metsänvartija A. Väyrynen Pirkkalasta, joka hiihti matkan ajassa 1 tunti 15 minuuttia 32 sekuntia. Palkinnoksi hän sai kultamitalin ja 25 markkaa.

Kilpailua oli edeltänyt erillinen mäenlaskukisa Pispalassa 9. maaliskuuta, johon osallistui lähinnä koulunuorisoa. Yli 15-vuotiaiden sarjassa oli noin metrin korkuinen hyppyri ja mäki laskettiin kolme kertaa. Tästä tuli lähinnä kaatumiskisa, sillä kukaan ei selvinnyt "ehjänä" eli kaatumatta mäestä. Näillä kilpailuilla oli kuitenkin latu aukaistu tamperelaiselle talviurheilulle. Hiihdosta tuli sittemmin tuttua puuhaa koulunuorisolle ja kaikille asepalvelustaan suorittaville. Suksia alettiin varsin pian myös valmistaa teollisesti Suomessa ja niitä mainostettiin 1880-luvun lopulla ahkerasti lehdissä.

(Lähteenä myös Aamulehti 25.2.1888, 13.3.1888, Tampereen Sanomat 12.3.1888, 14.3.1888.)

Pyynikin näkötorni

Tampereen Sanomat 14.11.1887

Näkötornin rakennuttaminen Ilomäen harjulle Pyynikellä on jo kauvan ollut puheen aiheena ja hurskaiden toiveiden esimerkkinä varsinkin yksityisten kesken. Nyt päästänee kuitenkin tuumasta toimeen, sillä täkäläisen laulujuhlan toimikunta on päättänyt kaunistuskomitean kautta kaupungin valtuusmiehille esittää, että sellainen rakennettaisiin. Toimikunnan esitystä seuraa myöskin arkkitehti Schreckin tekemä luonnospiirustus ja kustannusarvio.

Näkötornin rakentamisesta Pyynikille päätettiin marraskuussa 1887. Arkkitehti Schreckin luonnoksissa puinen torni oli 80 jalkaa (noin 24 m) korkea ja kustannukset 5000 markkaa. Kustannussyistä piirroksia muutettiin hieman yksinkertaisemmiksi. Tornista tuli 20 metriä korkea ja siihen tuli viisi kerrosta, kustannukset kaikkiaan olivat 4500 markkaa. Yksityisvaroilla tornin näköalatasanteelle hankittiin myös kaukoputki. Torni valmistui parhaiksi Tampereen laulu- ja soittojuhlille, jotka vietettiin juhannuksen alla 1888. Juhlallisuudet vietettiin Pyynikillä, väkeä oli liikkeellä kymmenin tuhansin ja näkötornissakin kävi viikon kuluessa 3 600 henkeä. Laulujuhlia varten torni koristettiin viireillä ja köynnöksillä. Tornin kruunasi lipputanko. Siinä liehui sininen Tampereen kaupungin vaakunalla varustettu lippu. Torniin myytiin 10 ja 5 pennin pääsylippuja.

Maisemat tornista herättivät suurta ihastusta. Kaukoputkea tosin ei ehditty saada vielä laulujuhlille. Paljain silmin tornista erotti Ylöjärven, Pirkkalan ja Messukylän kirkot, tähystimellä Teiskon kirkon ja Kangasalan kirkonkylän sekä kaukana siintelevän Keisarinharjun. Hempeä kesäinen luonto huokui viehättävyyttä ja torniin kiivenneille virittyi harras mieli, kun he sydän väristen ihailivat edessään avautuvaa maisemaa. Vanhat ja arvokkaat hongat kohisivat ja tuoksuivat tornin juurella. Pohjoisessa päilyi Näsijärvi, jonka rannoilla pilkotti hauskoja talonpoikaistaloja, Lielahdessa päin pari komeaa herraskartanoakin. Tornista oli myös hyvä näköala Tampereen kaupunkiin, jonka miltei jokainen talo näkyi katselijalle. Etelässä näköala tarjosi Pyhäjärven rantojen viljavat laihot ja kukkivat niityt sekä lehtevät saaret ja Pyynikin vastapäisellä rannalla Hatanpään kartanon, joka muistutti satulinnaa.

Ainoastaan Viipurin Uutisten kirjeenvaihtaja, joka itse torniin ei laulujuhlien aikana mahtunut, innostui kuvittelemaan tornin kaatumista. Torniin oli nimittäin tuppautunut joka kerrokseen niin paljon väkeä, että rakennus näytti huojuvan. Ihmiset olivat tornissa kuin "sillit tynnörissä" ja kirjoittajaa värisytti sitä katsellessa. "Kyllä se olisi ollut koko 'kuivan kosken laskeminen', jos torni olisi tahtonut niin kuin pitkäkseen ruveta..." hekumoi kirjoittaja (27.6.1888). Torni jäi kuitenkin pystyyn ja palveli ilmeisen hyvin Tampereen kaupungin matkailuvetonaulana 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa.

(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 25.11.1887, 25.6.1888, Aamulehti 14.2.1888, 15.3.1888, 9.6.1888, Päivän Uutiset 19.6.1888, Aura 22.6.1888.)

Koukkuniemen vaivaishuone

Aamulehti 18.9.1886

Tampereen uusi vaivaishuone. Tämä suurenmoinen rakennus alkaa nyt jo olla valmis, ainoastaan maalaustyöt ovat kesken, joiden tehtyä talo voipi ottaa vastaan asukkaansa. ... Vaivaishuone on, niinkuin tiedetään, saanut sijansa Koukkuniemelle, joka mitä paikkaan tulee, on mitä soveliain siihen tarkoitukseen. ... Laitokseen on rakennettu Johanneskylästä hyvä tie. Kun tullaan tätä portista laitoksen alueelle, on siinä muutama tynnörin ala [noin hehtaari] peltoa, joka tulee olemaan laitoksen hoidokkaiden työalana.

Vaivaisia ei enää tarvinnut myydä huutokaupalla, Tampere oli saanut oman vaivaishuoneen! Tamperelaiset olivat talosta syystäkin ylpeitä, uutena se oli jopa maan etevin laitos omalla alallaan. Se sijaitsi rauhallisella paikalla mutta lähellä kaupunkia. Vaivaishuoneelta oli kaunis, laaja näkymä Näsijärvelle. Aluksi vaivaishuoneelle tuli kolme huonetta miehiä varten ja kaksi miesten työsalia, vastaavat huoneet naisille sekä huoneet pikkulapsille. Aamulehti kuvaili huoneita iloisen ja kodikkaan näköisiksi. Peltotilkku pihalla ja työsalit sisällä kertoivat siitä, ettei joutilaita suvaittu vaivaishuoneella. Ainoastaan "raivoisat mielenvikaiset" vapautettiin työstä. Sairaalarakennus oli erikseen ja siellä olivat mielenvikaisten huoneet. Vaivaistalo toimi alkuvuosinaan suurelta osin oikeastaan mielisairaalana, sillä raivoisien potilaiden lisäksi hoidokeissa oli myös harmittomia "höperöitä" ja "hesseleitä". Loput asukkaat olivat heikkoja vanhuksia ja pieniä lapsia.

Myös henkilökunta asui vaivaistalon alueella. Esimerkiksi sairaanhoitajan asunto oli sairaalarakennuksessa. Erillisessä rakennuksessa sijaitsi vaivaishuoneen johtajan asunto sekä ruokasali, joka tarvittaessa toimi rukoushuoneena. Tässä ruokalarakennuksessa asui myös emännöitsijä apulaisineen ja alakerrassa olivat leivintuvat, mankelihuone, juomantekohuone, kellarit ja vajat. Muita rakennuksia olivat rengin asunto, joka sijoitettiin kätevästi navetan, tallin, puuliiterin ja aittojen yhteyteen, sekä rannassa sauna. Vaivaishuone oli tekniseltä tasoltaan hyvin nykyaikainen, sillä vesijohto toi veden saunaan, pesuhuoneeseen, keittiöön ja leivinhuoneeseen. Sairaalarakennuksessa oli myös kylpyamme!

Lehdet kiinnostuivat erityisesti vaivaishuoneen ruokataloudesta ja alkoivat julkaista tilastoja siitä, mitä vaivaishuoneen asukkaat söivät. Tämä oli kustannuskysymys, sillä ruoka vaivaisille hankittiin verovaroilla. Huhtikuussa 1887 vaivaistalolla oli noin 120 hoidokkia, he söivät liki kymmenen tuhatta ruoka-annosta ja kustannukset tästä nousivat noin 450 markkaan kuukaudessa. Summa oli hieman suurempi kuin mitä vaivaistalon emännöitsijä sai palkkaa vuodessa. Vuoden 1888 laskelmat osoittivat, että jokainen vaivainen maksoi kaupungille 36,5 penniä päivässä. Epäselvyyksien välttämiseksi toisaalta vakuutettiin, että vaivaiset saivat tarpeeksi ruokaa, eivät niukasti. Vaivaiset söivät sitä ruokaa mitä 1880-luvulla tavallisestikin syötiin: perunoita, maitoa, ruisleipää, silakkaa ja silliä, puuroja ja vellejä, hernekeittoa, jonkin verran lihaa, erityisesti naudanlihaa. Heille ei tarjottu oikeaa kahvia vaan niin sanottua ruiskahvia, joka oli paahdettu rukiinjyvistä.

Vaivaishuoneella oli omat päivärutiininsa: herätys kello 6, rukoushetki kello 7, aamiainen kello 9, päivällinen kello 14, illallinen kello 19 ja nukkumaanmeno kello 21. Kesäisin asukkaat saivat joka viikko puhtaan paidan, talvella joka toinen viikko. Sauna oli kerran viikossa, samoin melkein joka viikko papin pitämät kirkonmenot, lääkäri kävi kaksi kertaa viikossa. Siitä, että asiat oli näin hyvin järjestetty, muistettiin kauppias Ahlgren-vainajaa, jonka testamenttivaroilla vaivaishuone oli rakennettu. Vaivaishuoneen pihalle pystytettiinkin "3 meetteriä korkea graniittinen muistopatsas", jonka kylkeen tuli jalon lahjoittajan rintakuva.

(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 15.10.1886, 26.11.1886, 6.5.1887, Aamulehti 17.1.1889, 19.3.1889, 14.9.1889.)

Niskoittelevia torppareita

Tampereen Sanomat 27.8.1886

Torpparikysymys. Tuon tuostakin on sanomalehdissä ollut uutisia, jotka kertovat, että torpparit osassa hämettä ovat ruvenneet niskoittelemaan, kieltäytyen maksamasta veroansa [torpan vuokraa], koska muka H. M. [Hänen Majesteettinsa] Keisari on myöntänyt heille täyden omistusoikeuden heidän viljelemäänsä maahan. ... Kuten tiedetään, on etenkin Tammelan ja Urjalan pitäjissä sekä siinä ympäristöllä torppareihin juurtunut luulo omistusoikeuden siirtymisestä heille itsilleen. Yleiseen pidetään tämän luulon synnyttäjinä venäläisiä topografeja, jotka, tehdessään maanpinnan korkomittauksia, uskottelivat muka mittaavansa maan tasan jaettavaksi kaikille. ... On ryhdyttävä toimiin, jotta nämä omistusoikeuden alkuperustuksia järkähyttävät aatteet saataisiin poistetuksi mielistä.

Tosi asiassa uutisia niskoittelevista torppareista ei sanomalehdissä ollut "tuon tuostakin", joten on vaikea esimerkiksi Urjalan osalta tarkistaa, kuka torppari niskoitteli vuokransa maksussa. Lehtien tapana oli kirjoittaa "tuon tuostakin tapahtuu virallisia häätämisiä" tai "tuon tuostakin ajetaan asukas torpasta pois" ilman, että tapauksia sen kummemmin kuvattiin lähemmin. Hämeen Sanomat kertoi myös, että kestikievarissa eräs humalainen torppari uhosi isännille, kuinka Suomeen tulee Venäjän laki ja torpat viedään herroilta pois. Venäläisten topografien lisäksi huhujen levittämisestä syytettiin venäläisiä puoskareita ja niin sanottuja laukkukarjalaisia. Kun viranomaiset ryhtyivät selvittämään, kuka topografi näitä huhuja oikein levitti, huhun alkuperää oli mahdotonta saada selville.

Olisi liian suoraviivaista ajatella, että tässä nyt itivät sisällissodan 1918 siemenet. Silti on ilmeistä, että jo 1880-luvulla tiedettiin, että osa torppareista on tyytymätön maanomistusoloihin. Pahin epäkohta oli, että maanomistaja sai mielivaltaisesti korottaa torpan vuokraa tai irtisanoa torpparin. Torpparilla ei ollut omistusoikeutta maahan, vaikka hän oli raatanut ja raivannut viljelystensä eteen. Jos torppari laajensi viljelyksiään, hän sai olla varma että isäntä enensi vuokraa ja päivätöiden määrää. Torpparit toivoivat jonkinlaista lain suojaa vuokrasopimuksiinsa ja ainakin sitä, ettei heitä voitaisi häätää ilman laillista syytä. Silloin torpan hyväksi olisi tehnyt työtä turvallisemmin mielin. Torppareilla ei ollut mahdollisuutta lunastaa viljelemiään maita itselleen ja ajatustakin tästä pidettiin mahdottomana. Kaiken kaikkiaan vaurastumisen edellytykset oli torppareilta suljettu. Maanomistaja saattoi perustaa sahan tai meijerin tai myydä metsää, torpparilla tähän ei ollut mahdollisuuksia. Näin yksi kansanryhmä suljettiin yhteiskunnan kehityksen ulkopuolelle.

Torppareita koskevat sanomalehtiuutiset 1880-luvulta tuovat elävästi mieleen Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian (1959-1962). Linna perehtyikin teoksensa aihepiiriin muun muassa vanhoja lehtiä lukemalla. Hän oli myös ensimmäisiä, joka nosti torppareiden kohtalot ja elämänvaiheet suuremman kansallisen mielenkiinnon kohteeksi. Näin hän lunasti torppareille paikan Suomen historiassa ja suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ja antoi tällä tavalla suomalaisille paremman kansallisen itseymmärryksen avaimet.

(Lähteenä myös Hämäläinen 9.9.1885, 12.9.1885, Hämeen Sanomat 1.1.1886, 25.6.1886, 30.7.1886, 17.12.1886.)

Nukuttaja Tampereella

Aamulehti 21.8.1886

Tohtori Hansen, Tanskasta, antoi torstai-iltana seurahuoneen salissa näytännön nukutustaidossaan. ... Nukutettu eli hypnotiseerattu ihminen joutuu semmoiseen tilaan, että hän ei ole herra ruumiinsa eikä sielunsa yli, vaan niitä vallitsee nukuttaja täydellisesti. ... Puhujalavalle oli asetettu 20 tuolia, joille kehoitusta totelleet asettuivat istumaan. Tohtori antoi jokaiselle pienen lasisärmiön käteen ja käski heidän tarkkaan katsomaan siihen. Jonkun minuutin perästä alkoi hän sivellä istujia pitkin ruumista päästä jalkoihin päin koskematta ruumista juuri ollenkaan käsillään. Tehtyään tätä muutamia minuuttia alkoi seuraukset näkyä.

Tohtori Hansen sai nukutettua eli hypnotisoitua kahdeksan kirjanpainajan kisälliä. Yhdelle näistä Hansen sanoi, että tämän pää palaa. Poika alkoi valella päähänsä vettä kuvittelemastaan pesuvadista. Kun tästä ei ollut apua, pisti hypnotisoitu kokonaan päänsä vatiin. Toinen hypnotisoitu kuvitteli näkevänsä pilvissä enkeleitä ja notkisti polvensa hartaaseen rukoukseen. Hypnotisoija sai nukutetut järsimään raakoja perunoita, joita nämä luulivat mehukkaiksi omenoiksi. Eräs poika uskoi, että on talvi, pakkasta ja lumipyryä, ja ryhtyi heittelemään lumipalloja. Eräälle hypnotisoidulle annettiin vaatemytty, jota uskoteltiin pikkuvauvaksi. Poika itse uskoi olevansa Sohvi, lapsen imettäjä. Hypnoosista herättyään hän heitti suutuksissaan "imulapsen" nurkkaan.

Hypnotisoijia kutsuttiin myös nimellä magnetisööri tai magnetiseeraaja. Koska hypnotisoidut oli helppo saada luulemaan, että he olivat esimerkiksi hartioista kiinni toisissaan, ajateltiin että ihmiskeho on jollakin tuntemattomalla tavalla magneettinen. Hypnotisoija osasi saada tämän magnetismin esiin. Hypnoosia pidettiin tieteenä ja arveltiin, että sitä ryhdyttäisiin opettamaan yliopistoissa. Ranskassa oli tehty kokeita "uneloitetuilla" eli hypnotisoiduilla ihmisillä. Hypnoosin aikana tehty suggestio oli saanut aikaan monia myönteisiä vaikutuksia. Kokeisiin osallistuneet alkoivat menestyä koulussa, pääsivät eroon änkytyksestä, paranivat masennuksesta sekä luopuivat oluenjuonnista ja tupakanpoltosta.

Tohtori Hansen olikin aluksi valtava menestys kierrellessään Suomen kaupunkeja kesällä 1886. Mitä hänestä olisi tullutkaan, jos kaikki olisi mennyt hyvin. Syyskuussa hypnoosinäytös Helsingissä päättyi kuitenkin katastrofiin. Erästä nukutettua ei saatu hereille vaan hän virkosi vasta myöhemmin kotonaan. Tällöin hän kärsi ankarasta, useamman päivän kestäneestä pahoinvoinnista. Ilmeisesti hypnoosi oli laukaissut jonkinlaisen sairaskohtauksen. Myös Tampereella Hansenin näytökseen osallistuneet olivat valittaneet päänsärkyä hypnoosin jälkeen. Hypnoosi huomattiin nyt vaaralliseksi. Kuvernööri kielsi Hansenia enää esiintymästä Helsingissä ja sairastuneen nuorukaisen holhooja haastoi hänet oikeuteen. Tässä vaiheessa Hansen otti jalat alleen ja lähti Suomesta. Kun syksymmällä Tampereelle saapui magnetisööri ja spiritisti professori Bousch, hänen esityksensä vetivät enää harvakseltaan väkeä.

(Lähteenä myös Aamulehti 9.9.1886, 18.9.1886, 14.10.1886, Tampereen Sanomat 18.10.1886, Vaasan lehti 2.10.1886.)

Noitatempuilla terveyttä

Aamulehti 8.6.1886

Lapsenrääkkäystä ja noitatemppuja harjoitti, niinkuin kerrotaan eilen eräässä kaupungin saunassa "Indreniuska" niminen vaimo. Yhdeksän varvun nenään asetettiin kuhunkin nuppineula, jotka kuumennettiin saunan etehisen pesässä ja niillä sitten paineltiin pienen lapsen selkää, joka tätä tehdessä vaikeroi kauheasti. Sen tehtyä voideltiin polteltu selkä tervalla, jonka perästä rääkätty lapsi vasta vietiin kylmästä etehisestä saunaan kylvetettäväksi. Eläimiä suojellaan tunnottomilta ihmisiltä; saako ihmistaimia noin rääkätä kenenkään armahtamatta?

Kauhistunut silminnäkijä osui seuraamaan tamperelaisen poppatohtorin toimia kesällä 1886. Elettiin aikaa, jolloin antibiootteja tai muitakaan tehokkaita lääkkeitä ei ollut. Sairaitten parantamiseksi oltiin valmiita kokeilemaan mitä tahansa. Mahtoiko sairaalla lapsella olla vikaa keuhkoissa? Jonkinlainen akupunktio hänelle kuitenkin tehtiin. Neulojen kuumentaminen oli sikäli hyvä asia, että ne desinfioituivat tulessa. Vanhan uskomuksen mukaan sauna ja terva olivat ne perinteiset lääkkeet. Aikuinen potilas olisi ilmeisesti myös saanut tujauksen viinaa.

1880-luvun lehdissä oli mitä ihmeellisimpiä niksejä terveydenhoitoon. Nykyihminen tajuaisi nämä poppakonstit haitallisiksi ja suorastaan vaarallisiksi terveydelle. Kerrottiin esimerkiksi, että kurkkumätä paranee, kun sairaan huoneessa poltetaan tervan ja tärpätin sekoitusta, niin että koko huone on mustaa savua täynnä. Sairas lapsi hengittää mielihyvällä tätä ilmaa ja on parin päivän kuluttua terve, Tampereen Sanomat neuvoi 10.12.1886. Toinen neuvo, jonka nykylukija ymmärtää jättää kokeilematta, oli että bensiinin hengittäminen tehoaa hyvin yskään.

Uutinen ulkomailta kertoi, että navettailma tekee keuhkotautisille hyvää. Niinpä Berliiniin oltiin rakentamassa sairaalaa, jonka alakertaan sijoitettiin navetta. Ilmatorvet sitten johtivat tätä terveellistä navettailmaa yläkertaan sairaitten hengitettäväksi. Venäjällä puolestaan eräs lääkäri keksi lääkkeen juoppoutta vastaan. Sairaisiin ruiskutettiin vedellä laimennettua strykniiniä. Näin kehittyi lääketiede... Englannista saatiin kuulla, että lääkärit yrittivät kehittää keinotekoista kiniiniä. Kiniini oli kuumelääke mutta hyvin kallis, koska sitä saatiin vain eteläamerikkalaisen kiinapensaan kuoresta. Tällä kokeilulla varmasti olikin parempi menestys.

Suomessa oli kierteleviä puoskareita, jotka olivat hyvinkin suosittuja. Mitäpä ihminen ei olisi tehnyt terveytensä eteen. Hämeenkyrössä kiersi vuonna 1887 mies "sähkökoneen" kanssa. Sillä hierottiin ihmisiä halpaa 40 pennin maksua vastaan. Tämä tapahtui aikana, jolloin laitetta ei noin vain tökättykään pistorasiaan! Ehkäpä hieromalaitteessa oli dynamo ja laite ladattiin kammesta veivaamalla. Sähkölaite herätti kuitenkin epälyksiä, mahtoiko se edes olla potilaille turvallinen. Kiertelevät puoskarit myivät vuonna 1888 Uudellamaalla ja Etelä-Hämeessä uutta ihmelääkettä särkyyn, haavoihin ja kolotukseen. Kyseessä oli "savuava suolahappo". Sitä myytiin voiteena, jota kuului sivellä iholle saunan lauteilla. Puoskarit ottivat tästä ihmelääkkeestä hyvän hinnan asiakkailtaan.

Lehdissä oli myös harmittomia terveysniksejä, jotka liittyivät perinnelääkintään. Niiden kokeilemisesta ei ollut mitään haittaakaan. Hyttysenpuremiin neuvottiin hieromaan ratamonlehteä. Ratamo olikin vanhastaan tunnettu lääke pieniin haavoihin. Hammassärkyyn neuvottiin kokeilemaan piparjuurta. Hienonnettua juurta pantiin hampaankoloon tai ikeniin. Palohaavoille käskettiin sivelemään munanvalkuaista. Vispattu munanvalkuainen sokerin kanssa tai ilman sitä auttoi myös vatsavaivoihin. Lisäksi se oli terveellistä ravintoa sairaille.

(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 16.6.1886, 2.5.1887, 8.6.1887, 16.12.1887, 11.7.1888, 6.8.1888, 10.9.1888, Aamulehti 12.7.1888, 4.12.1888.)

Kesä jota vanhatpiiat odottivat

Tampereen Sanomat 27.4.1886

Vanha ennustus. Täällä Tampereella on kulkemassa ikivanha ennustus, jonka mukaan sinä vuonna, jolloin tuuli ajaa Pyhäjärven jäitä kapunkiin päin, kaikki kaupungin vanhat piiat naidaan. Viime lauantaina [24.4.1886] tapahtui tuo tapaus, joten kaupunkimme ijäkkäimpien neitosten sopii odottaa ilomielin kesän tuloa. Sitä parempi, jos Näsijärvikin ajaisi jäänsä kaupunkiin, sillä silloin varmaan ennustus toteutuisi.

Tehtaantyttöjen paljouden tähden Tampereella oli yliedustusta nuorissa neitosissa. Vanhojapiikoja oli niin paljon, että kaikkien oli mahdotonta päästä naimisiin. Tampereen Sanomien pakinoitsija "Puustakatsoja" ehdottikin 26.7.1886, että Suomen vanhat pojat ja piiat pitäisivät yhteisen kokouksen. Naisen pitäisi olla 27 vuotta ja miehen 35 vuotta päästäkseen kokoukseen. Tällaisesta kokouksesta seuraisi kihlauksia ja häitäkin, Puustakatsoja ennusti. Naisen paras ikä avioitumiselle 1800-luvun Suomessa oli 15 - 27 vuotta. Alle 15-vuotiasta ei vihitty, vaikka hääväki olisi jo ollut koolla.

Aamulehden lukijat saivat 9.11.1886 naureskella uutista ulkomailta, jonka mukaan ranskalaiset suunnittelivat erityistä veroa vanhoillepojille. "Nuo vapaat ja joutilaat itsekkäät herrat saavat maksaa niitten kansalaisten edestä, jotka ovat velvollisuudekseen ottaneet antaa maalle poikia ja tyttäriä sekä kasvattaa niitä", Aamulehti kirjoitti. Aivan oikein huomattiin, että vastaava hassu vero omaksuttaisiin joskus Suomeenkin. Näin kävikin mutta vasta 50 vuotta myöhemmin. Vanhanpojan vero oli Suomessa voimassa vuosina 1935-1975.

Jos kosiskelu ujostutti 1800-luvun nuorta miestä, hänen oli mahdollista turvautua puhemiehen apuun. Puhemiehelle oli syytä maksaa myös jonkinlainen palkkio nähdystä vaivasta. Syksyllä 1887 raastuvanoikeus Tampereella tuomitsi onnellisen sulhasen maksamaan 110 markkaa puhemiehelle sydänkäpysen hankkimisesta. "Pitäkää tämä ennakkopäätös muistossanne, kainot nuoret miehet, ennenkuin käännytte puhemiehen puoleen morsianta etsiessänne!" Tampereen Sanomat kehotti 26.10.1887.

1880-luvun lopulla muotiin tuli, että nuori mies etsi aviokumppania itselleen sanomalehti-ilmoituksella. Hän saattoi luonnehtia itseään vaatimattomasti näin: "Nuori, rivakka mies, jolla on etuisa, runsaspalkkainen toimi". Naiselta haettuja ominaisuuksia olivat esimerkiksi välttävä sivistys, soma ulkonäkö sekä vilkas ja toimelias mutta siveä luonne. Tällaista ilmoittelua pidettiin kuitenkin röyhkeänä, etenkin jos mies kehtasi pyytää tytön valokuvaa. Arveltiin myös, että ilmoittelija oli tytön omaisuuden ja rahan perässä. Aamulehti puuttui moiseen moraalittomuuteen pääkirjoituksessaan 17.3.1888 otsikolla "Onko avioliitto n. s. 'afääriä'". Naimailmoitukset ovat todistus ajan materialismista ja naisten on herättävä vastustamaan tätä ilmoittelua, lehti julisti. Siihen nämä seuranhakuilmoitukset Tampereen lehdissä sitten tyrehtyivätkin. Vanhapiika ja vanhapoika eivät enää voineet muuta kuin huokailla, odottaa ja toivoa...

(Lähteenä myös Aamulehti 31.8.1886, 23.2.1888, Tampereen Sanomat 4.10.1886, 2.5.1887, 9.3.1888, 14.3.1888.)

Neulaniemen vaari

Aamulehti 28.11.1885

96 vuoden vanha on Kangasalla Neulaniemen Heikkilässä elävä vaari. Hän on vielä hyvissä voimissa ja elämäänsä hyvin tyytyväinen, yritteleepä vielä joskus ottamaan osaa lasten leikkeihinkin. N. H.

1800-luvun lopulla syntyneiden elinajanodote oli jo yli 40 vuotta mutta yli 80-vuotiaiksi eläneet alkoivat olla ikänsä puolesta uutisaiheita. Heistä saatettiin kirjoittaa vaikka mitään merkkipäivää ei olisi ollutkaan käsillä. Toisinaan nämä uutiset varustettiin otsikolla "Elähtänyt vanhus". Sanalla "elähtänyt" ei tällöin ollut negatiivista merkitystä vaan se tarkoitti kirjaimellisesti pitkään elänyttä vanhusta. Vanhan ihmisen ikää ei välttämättä tiedetty tarkasti ellei sitä vartavasten kirkonkirjoista tarkistettu. Lukukinkereillä saatettiin yhtäkkiä havahtua huomaamaan, että meidän vaarihan on jo näin vanha.

Vanhuksista kertovat uutiset kuvailivat usein iästään huolimatta virkeässä kunnossa olevia vanhuksia, joilla oli "täydet hivukset ja hampaat" ja jotka eivät tarvinneet silmälaseja. He olivat hyvissä sielun ja ruumiin voimissa ja kävelivät pitkiä matkoja. Vanhimmat heistä olivat lapsuudessaan kokeneet Suomen sodan ajat vuosina 1808 ja 1809. Jälkipolvet olivat erityisen kiinnostuneita kuulemaan näitä sota-aikaisia tarinoita. Lähes satavuotiaiksi eläneet vanhukset olivat jo ehtineet nähdä lastenlastensa lastenlapset. Vanhusten oletettiinkin olevan ilman muuta lapsirakkaita.

Eräänlainen Suomen kunniavanhus oli Zachris Topelius ja tämä titteli hänellä oli jo 68-vuotiaana. Häntä ei ajateltu niinkään historian professorina vaan satukirjailijana, joka oli "Suomen lasten hellä ja jalomielinen ystävä". Kun juna Oulusta Helsinkiin pysähtyi hetkeksi Tampereen rautatieasemalle ja Topeliuksen tiedettiin matkustavan siinä, asemalle kokoontuivat kaikki Tampereen koululaiset, noin parituhatta lasta, huutamaan eläköötä Topeliukselle. "Sitte lauloivat lapset vanhuksen sepittämän laulun", Tampereen Sanomat kuvaili 1.11.1886. Laulu oli tietenkin Kesäpäivä Kangasalla. Vanhus käveli lapsijoukossa, tervehti heitä "sormisuukkosilla" [lentosuukoilla] ja puhutteli lapsia ystävällisesti. Kun juna lähti asemalta, Topelius sanoi lapsille: "Eläköön Suomi! Jumala varjelkoon teitä lapset!" ja tähän hurraahuudoilla vastattiin. Vastaavaa ei voisi kuvitella nykypäivän Suomessa. Kukaan ei huuda eläköötä, kun iän painama historian professori saapuu rautatieasemalle.

(Lähteenä myös Aamulehti 11.3.1886, 10.4.1886, Tampereen Sanomat 1.5.1886, 22.5.1886, 29.5.1886.)

Kaikki ruumista katsomassa

Tampere 22.7.1885

Eräs parannusta ansaitseva kohta kaupunkimme [Tampereen] terveydenhoidosta. Kaupungissamme on tuo monesta syystä moitittava tapa, ruumiiden asettaminen pihoissa hakomajoihin yleisön nähtäväksi haudalle lähtiessä, vielä yleinen. ... Rakkaat vainajat asetetaan ennen haudalle lähtöä hakomajoihin, ei ainoastaan kutsuttujen hautajaisvieraiden nähtäväksi, vaan siellä juoksee koko seudun väestö, etenkin naisväki katsomassa. Ja kuljetetaanpa vielä lapsiakin ruumista katsomaan, joka ymmärtämättömissä lapsissa herättää kauhua ja juurruttaa heihin tuon usein läpi elämän seuraavan ruumiiden pelkäämisen ... Aivan luonnollistahan on, että mätänevien ruumiiden ... läheisyys, varsinkin kesäseen aikaan ja muutenkin kulkutautien aikana, keskellä kaupunkia ja väkijoukossa, joka tunkeutuu ruumista katsomaan, ei voi vaikuttaa muuta kuin taudin syntymistä ja tarttuvain tautien leviämistä. Näistä syistä toivomme sentähden, että Tampereen seurakunnassakin yleisesti katsottaisiin tarpeelliseksi ja välttämättömäksi, että terveyslautakunta nyt yksivakaisesti kieltäisi ruumiiden asettamisen yleisön katseltavaksi.

Tämä Tampere-lehden pääkirjoitus painotti, että ruumiiden pitämisellä yleisön nähtävillä oli kaunis perustarkoitus. Lehti ei halunnut suinkaan väheksyä vainajia tai heidän sukulaisiaan. Kesällä 1885 Euroopasta, etenkin Espanjasta oli kantautunut uutisia koleran leviämisestä. Ruumiiden esilläpito saattoi terveyssyistä olla jopa vaarallista. Myöhemmin samana syksynä Uudessakaupungissa kiellettiinkin ruumiiden asettaminen näytteille. Samaa toivottiin Tampereella.

Kyseessä oli jopa mullistava ajattelutavan muutos suhtautumisessa kuolemaan. Nykyään ruumiit ovat mahdollisimman vähän esillä. Olisi jopa epäkunnioittavaa, jos ruumista pääsisi kuka tahansa vapaasti katsomaan. Ilmeisesti alunperin ruumiiden esilläolo tähtäsi siihen, että kuoleman ajatukseen oli helpompi sopeutua. Ruumishautaus oli 1880-luvulla ainoa vaihtoehto, tuhkauksia ei vielä tehty Suomessa. Hautausmaiden hoitoon alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota, esimerkiksi hautakivet alkoivat yleistyä 1880-luvulla. Lääketieteen kehittyessä ruumiisiin alettiin toisaalta suhtautua myös hyvin käytännöllisesti, sillä lääketieteen opiskelijat tarvitsivat ruumiita anatomianopintoihinsa.

Ruumiiden asettaminen katseltavaksi kiellettiin Tampereella muutamaa vuotta myöhemmin, syksyllä 1890. "Kivulloisuus" kaupungissa, etenkin Amurin kaupunginosassa, oli suurempi kuin aiemmin. Tuolloin jo toisena vuonna peräkkäin tamperelaisia kaatoi sairasvuoteeseen uusi ja ikävä tartuntatauti, influenssa. Ruumiit oli tapana haudata viikon sisään kuolemasta mutta nyt kaupunkilaisia kehotettiin hautaamaan vainajat niin pian kuin mahdollista. Samoin kiellettiin uteliaisuudesta johtuvat käynnit sairaitten luona ja erityisesti lasten kuljettaminen sairaita katsomassa. Lapsia ei tulisi viedä edes hautajaisiin, terveydenhoitolautakunta ohjeisti. Reaktio heijasti jo jonkinlaista paniikkia kaupungissa. Kenties jopa turhaan, sillä ihmiset eivät lakanneet sairastamasta ja kuolemasta, vaikka ruumiit suljettiin pois ihmisten nähtäviltä.

(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 26.11.1885, 13.6.1887, 15.10.1890, Tampere 28.11.1885, Aamulehti 5.5.1887, 9.6.1887, 7.9.1890.)

Sahalahden aarrelöytö

Tampereen Sanomat 25.6.1885

Löytö. Äskettäin löysi renki Ville Matinpoika Sahalahdella Isoniemen lähellä niitun mäestä kaksi hopeamaljaa, hopeasormuksia ja rahoja edelliseltä vuosisadalta [1700-luvulta]. Löytö on tarjottu muinaismuistoyhdistyksen lunastettavaksi.

Löydöstä kertoi 23.6.1885 myös Hämeen Sanomat. Vilhelm Matinpoika Ylitalo Sahalahden Isoniemen kylästä oli löytänyt vuorenloukosta hopea-aarteen. Hopeapikarit olivat ohuesti kullattuja. Lisäksi löytyi viisi hopearengasta sekä suuri joukko hopea- ja vaskirahoja, riksin, shillingin ja äyrin arvosta, vuosilta 1731-1803. Aarre oli kätketty luultavasti Suomen sodan 1808 aikaan. Olisiko Isoniemessä sijaitseva Rahakallio juuri tämä aarteen kätköpaikka, tai ainakin lähellä sitä?

Vanhojen rahojen löytäminen esimerkiksi peltotöiden yhteydessä oli 1880-luvulla vielä melko tavallista. Jopa varsin läheltä Tamperetta, Sorinahteen pellosta, löytyi hopeinen raha vuodelta 1693. Rahoja löytyi myös, kun purettiin vanhoja rakennuksia. Vanhat Ruotsin vallan aikaiset hopeataalerit saattoivat olla hyvinkin suuria ja painavia. Raha- ja korulöydöt 1600- ja 1700-luvulta oli helppo mieltää arvokkaiksi, samoin sapelit Suomen sodan ajalta. Arvossa arvaamattomassa olivat myös ensimmäiset suomenkieliset uudet testamentit ja raamatut, jotka oli saatu säilymään 1880-luvulle asti.

Vanhimpien muinaismuistojen arvostus vaihteli sen mukaan, kuinka hyvin esine oli säilynyt. Hollolasta löytynyt, mustasta piikivestä tehty reikätaltta tajuttiin muinaisesineeksi kivikaudelta. Sillä oli historiallista arvoa. Sen sijaan esinelöydöt, jotka olivat vahingoittuneet ajan saatossa, saatettiin ajatella romuksi. Näin oli käydä Kuopion lähellä vanhalle sapelille, jonka eräs poika löysi uimassa ollessaan vedestä. Sapeli oli noin 90 cm pitkä ja siihen oli lyöty koristeita ja outoa kirjoitusta pitkin terää lähes kärkeen asti. Nykypäivänä tällainen löytö, mahdollisesti jopa viikinkiaikainen miekka, olisi sensaatio. Muinaistutkijoiden oli vaikea varjella myös esihistoriallisia hautaraunioita, jotka ehdittiin myllätä ympäri ennen kuin tieto niistä tuli julkisuuteen. Esineitä särkyi ja katosi esimerkiksi Urjalan Nuutajärven muinaishaudoista. Muinaistutkijat kartoittivat mahdollisia kohteita kiertelemällä eri puolilla Suomea, myös Tampereen seudulla, mutta osa ihmisistä pyrki salaamaan heiltä nämä aarteiden kätköpaikat.

Ilmassa väreili kuitenkin suuri kiinnostus kaikkeen, mikä viittasi muinaissuomalaiseen menneisyyteen. Itä-Suomessa oli löydetty muinaishautoja, joissa "pakanuuden-aikuiset" koriste-esineet olivat säilyneet. Suomen Käsityön Ystävät ryhtyi valmistamaan hopeisia ja pronssisia kaulakoruja, rintaneuloja ja rannerenkaita näiden mallien mukaan. "Ne ovat muotonsa puolesta jotakin ihka uutta ja varsin somia. Hinnat tuntuvat olevan kohtuulliset ja menekki kuuluu olevan hyvä", Tampereen Sanomat kertoi 27.12.1886. Näin jokainen saattoi ostaa itselleen pienen menneisyyteen viittaavan aarteen, nekin jotka eivät itse onnistuneet aarrelöytöjä tekemään.

(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 21.7.1885, 4.8.1885, 11.8.1885, 12.11.1885, 24.3.1886, 6.4.1886, 22.12.1886, Tampere 30.9.1885, 24.10.1885, Aamulehti 13.3.1886, Uusi Suometar 16.12.1886, 22.12.1886.)

Työväen uimahuone

Tampere 29.4.1885

Kirjelmiä Kyttälästä. ... Paremmille ihmisille ja sporttiklubin jäsenille on uimahuone Pyhäjärven rannalla, mutta työväelle ei ole paikkaa missään, jossa he joko ilmaiseksi tahi pienestä maksusta saisivat jättää vaatteensa ja pukeutua uimaretkelle. Ja juuri työmies kesällä parhaiten uimista kaipaakin, sillä kuka on hikisempi ja tomuisempi kuin hän. Ei ole luvallista eikä kukaan siveä ihminen rupeaisikaan roikottelemaan "paratiisin pukimissa" aavalla rannikolla; ennen kärsii kuumuutta ja puutettakin. Puolestani ehdottelen että joku rahallinen rakennuttaisi uimahuoneita yleisön käytettäväksi, joissa työmieskin saisi huljutella ruumiinsa veden vilppaissa laineissa.

Työmies Kyttälästä osui mielipidekirjoituksellaan hyvään saumaan, sillä hänen ideaansa tartuttiin heti. Tuomo Leander avasi kesäkuun puolivälissä 1885 uimahuoneen Ratinaan. Käynti uimahuoneella maksoi viisi penniä kerralta mutta koko kesäksi saattoi lunastaa kausilipun kahdella markalla. Erityisesti Tampereen käsityöläiset lunastivat itselleen ja perheelleen "piletin" koko kesäksi. Uimahuonetta hoiti rouva Wahlström. Häneltä sai pienestä maksusta myös pyyhkeen ja saippuan. Naiset ja miehet eivät uineet yhtä aikaa vaan aamu- ja iltapäivällä oli naistentunnit erikseen.

Uimista pidettiin erittäin terveellisenä harrastuksena, sen uskottiin suojelevan jopa koleratartunnalta. Vielä kesäkuun lopulla veden lämpö uimahuoneella oli vain 13 astetta Celsiusta mutta tätä pidettiin jo sopivana uimiseen. Erityisesti sunnuntaisin uimareiden määrä kohosi yli sadan. Tampereen tehtaat kävivät heinäkuussakin eivätkä työläiset ehtineet uimaan oikeastaan muulloin kuin sunnuntaisin. Tehtaan kuumuudessa uimista silti varmasti kaipasi, sillä esimerkiksi puuvillatehtaalla lämpö kohosi 30 asteeseen ja luultavasti ylikin hellepäivinä. Kesän 1885 hellekausi osui heinäkuulle ja veden lämpö Ratinan uimahuoneella kohosi 20 asteeseen.

Jos joku ei vielä osannut uida, taitoa sopi opetella Aamulehden 2.7.1885 antamilla vinkeillä. Lehti vakuutti, että ihminen ei vajoa veteen, kunhan hän vain säilyttää saman maltin ja tyyneyden kohtalostaan kuin kuivallakin maalla. Ihmisen luonnollisin asento vedessä on selällään lepääminen [kelluminen]. Keuhkot ovat ihmisen kevein osa ja pitävät hänet pinnalla. Uimisen opettelu tulisikin aloittaa selällään ja vasta kun tämä taito hallitaan, tulisi uimarin kääntyä vatsalleen veteen ja käyttää käsiä ja jalkoja kuten sammakko.

Järviä, lampia ja rantoja oli Tampereen seudulla yllin kyllin, joten ne jotka ehtivät ja viitsivät, saattoivat kävellä kaupungin ulkopuolelle ja käydä uimassa epävirallisilla uimarannoilla. Eräs tällainen uimapaikka oli ilmeisesti Iidesjärveen laskevan ojan varrella. Sieltä oli näköyhteys Vaasan-matkalaisten käyttämään junaan, joka hitaasti puksutteli uimapaikan ohi. Tällöin matkustajat kauhukseen saivat nähdä, miten uimarit asettuivat "inhoittaviin asentoihin lukuisan matkustajajoukon silmien edessä". Etteivät uimarit vain olisi pyllistelleet junalle...? Oliko heillä edes uimapukua? Syyllisyys tästä "raakalaistavasta" ei tosin langennut Tampereen vaan Takahuhdin kylän asukkaiden syntilistalle (Tampereen Sanomat 2.8.1886). Tamperelaisethan eivät tunnetusti esiintyneet siveettömästi julkisilla rannoilla.

(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 16.6.1885, 27.6.1885, 7.7.1885, 11.7.1885, 18.7.1885, Aamulehti 27.6.1885, 7.7.1885, 18.7.1885, Tampere 11.7.1885.)

Koetuspuhuminen telefonilla

Tampere 15.4.1885

Koetuspuhuminen telefonilla Jyväskylän ja Tampereen välillä tehtiin toissa tiistaina telegrafi-langalla [lennätinlangalla]. L. M. Eriksonin telefonikone oli yhdistetty sekä täällä että Jyväskylässä telegrafi-lankaan. Puhe kuului varsin selvästi silloin kun oli väliaikaa vierailta ääniltä, joita telefoni kokoo, kun välimatkat ovat pitkät. Vieras ääni kuuluu kuin veden kovasti kiehuminen. Syynä siihen, että Jyväskylän ja Tampereen välillä huomattiin niin paljon vierasta ääntä, lienee sekin että lanka ottaa tällä välillä muutamissa kohdin kasvaviin puihin kiini.

Kesällä 1885 Tampereen puhelinverkkoon oli yhdistetty 65 "keskustelupaikkaa" eli puhelinta. Puheluista pidettiin kirjanpitoa ja esimerkiksi toukokuussa 1885 Tampereella puhelinta käytettiin hieman yli 8 000 kertaa. Puheluista noin 10,5 % oli yökeskusteluja. Suomessa ei vielä ollut valtakunnallista puhelinverkkoa vaan puhelimia liitettiin paikallisiin keskuksiin. Tampereen verkkokin laajeni aluksi säteittäin lähiseudulle.

Kiinnostuneimpia telefonin hankkimiseen olivat läheiset kartanot, ensimmäisten joukossa Lielahti, Hatanpää ja Haihara. Pitemmillä matkoilla haittaa oli häiriöäänistä, mutta kun puhelinlanka asennettiin Kangasalan kirkonkylän ja Tampereen välille elokuussa 1885, puhe kuului vielä erittäin hyvin. Kangasalle perustettiin oma "puheasema", jota hoiti neiti Elin Nygren. Puheasemalla kangasalalaiset saivat muutaman kymmenen pennin maksusta "haastella" tamperelaisten kanssa ja toimittaa asioitaan, joiden hoitamiseen aiemmin oli kulunut päiväkaupalla aikaa. Esimerkiksi kiireellisissä asioissa kuten sairastapauksissa, jos Tampereelta soitettiin lääkäriä paikalle, puhelimesta varmasti oli hyötyä.

Kangasalta "telefonijohto" päätettiin jatkaa Pälkäneelle Onkkaalaan, missä Ruokolan kartanon isäntä oli kiinnostunut telefonin hankkimisesta. Tämä hanke toteutui syksyllä 1886. Puhelin asennettiin myös Pälkäneen kirkonkylään samana syksynä perustettuun apteekkiin. Pälkäneeltä "puhelanka" päätettiin jatkaa Hattulaan Lahdentaustan kartanoon noin 25 km:n matkan verran. Lahdentausta kuului Hämeenlinnan puhelinverkkoon, joten tämä "lankaraippa" toimi samalla Tampereen ja Hämeenlinnan välisen puhelinliikenteen mahdollistajana.

Puhelinyhteyttä Pälkäneelle päin haittasi kuitenkin se, että Huutijärvellä poikanulikat käyttivät puhelinlankaa ammuskelunsa maalitauluna. Lanka katkesi parin kuukauden aikana neljä kertaa. Aamulehti vetosikin, että puhelinlanka tarvitsi suojelua oikein lain voimalla.

(Lähteenä myös Aamulehti 2.6.1885, 22.8.1885, 15.12.1885, 12.1.1886, 30.10.1886, 13.11.1886, 30.12.1886, Tampere 3.6.1885, Hämeen Sanomat 2.11.1886, Hämäläinen 17.11.1886, Tampereen Sanomat 17.11.1886.)

Ernst von Nottbeckin murha

Aamulehti 29.1.1885

5000 markan palkinto annetaan sille tahi niille, jotka antavat niistä pahantekijöistä, mitkä maanantai-iltana 26 p. tätä kuuta valtamaantiellä, kaupungin ja n. k. tukkitien välillä hyökkäsivät veitsellä poikani päälle, senlaisia tietoja, että syylliset saadaan lailliseen edesvastaukseen. Tampereella 27 p. Tammikuuta 1885. W:m von Nottbeck

Puuvillatehtaan omistajan Wilhelm von Nottbeckin nuorin poika, 19-vuotias Ernst, oli tammikuun lopulla 1885 matkalla Lielahden kartanoon. Pispalassa lähellä kaupungin rajaa häntä vastaan tuli neljä miestä, jotka pysäyttivät hänen rekensä ja hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Ernst veti oman veitsensä esiin mutta menetti sen näille hyökkääjille ja sai pahan haavan oikeaan käsivarteensa. Eräs Pispalassa asuva tehtaantyttö saattoi Ernstin reellä Lielahteen, missä poika seuraavana päivänä kuoli.

Ernst haudattiin Nottbeckien omistamaan kartanoon Lielahteen 2. helmikuuta. Hautajaisista tuli suuri surujuhla ja kukkien ja seppeleitten paljous peitti haudan. Kallisarvoisimman seppeleen haudalle laski puuvillatehtaan työväestö. Seppele hopeisine risteineen maksoi 320 markkaa. Nauhassa olivat sanat "Muisto Finlayson et C:o Työkansalta". Seppelettä ei kallisarvoisuutensa tähden laskettu hautaan vaan sitä säilytettiin Finlaysonin kirkossa siihen asti, että se voitiin viedä Ernstin haudalle rakennettavaan kappeliin.

Ernst von Nottbeckin kuolemaa seurasi Tampereen suurin poliisioperaatio miesmuistiin. Muutamassa päivässä kiinni otettiin 60 epäiltyä. Helmikuun puolivälissä tekijät olivat selvillä. He olivat kolme työtöntä tehtaan työmiestä Tampereelta sekä sepän kisälli Pispalasta, joka asui aivan hyökkäyspaikan lähellä. Kyseisenä iltana miehet olivat käyneet Ylöjärven kuuluisaa pirua katsomassa. He olivat päihtyneinä sieltä palaamassa, kun Nottbeckin poika sattumalta ajoi heitä vastaan.

Murhamiehistä tuli paikallisia kuuluisuuksia Tampereella. Paljon katselijoita kokoontui kaupungin vankilan ja rautatieaseman lähelle seuraamaan ja hurraamaan, kun miehet lähetettiin Hämeenlinnaa kohti tutkintavankeuteen. Käräjiä murhajutussa käytiin toukokuussa 1885 Pispan talossa Pispalassa. Siellä vangitut esittivät, että Ernst von Nottbeck olisi itse haavoittanut itseään. Lääkärin todistus kuitenkin osoitti, että isku ei voinut olla uhrin itsensä aiheuttama. Todistajia oikeudenkäynnissä kuultiin 125 henkeä. Syytetyt tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Tutkinnon päätyttyä tamperelainen valokuvaaja Andersson otti valokuvat näistä kuuluisista murhamiehistä. Kaksi kuukautta myöhemmin hovioikeus kuitenkin vähensi miesten tuomiot kahteen vuoteen kuritushuonetta, sillä kyseessä oli pikemminkin tappo eikä teko sinänsä ollut suunniteltu tai tahallinen.

Entä kuka sai Wilhelm von Nottbeckin lupaaman palkkion, 5000 markkaa, syyllisten kiinni saamisesta? Kyse oli valtavasta summasta, sillä tamperelainen työmies tienasi näihin aikoihin 8 markkaa viikossa ja nainen puolet vähemmän. Kun palkittavaa etsittiin, yksitoista henkilöä ilmoittautui näitä rahoja saamaan. Työkansan rahoista oli silti turha haaveilla. Palkinnon sai Tampereen kaupunginviskaalina virkansa puolesta tapauksen tutkintaa johtanut filosofian maisteri Lang. Ehkä palkinnonsaajaa oli vaikea valita, sillä tapauksella ei ollut selkeää avaintodistajaa. Tulee silti mieleen, että pispalalainen tehtaantyttö, joka auttoi haavoittunutta poikaa kuolemanhädässä, olisi myös ansainnut palkinnon.

(Lähteenä myös Tampere 31.1.1885, 18.2.1885, 13.5.1885, Aamulehti 3.2.1885, 14.2.1885, 20.3.1886 ja Tampereen Sanomat 14.2.1885, 21.7.1885, 20.3.1886.)

Pirua valokuvaamassa

Tampere 28.1.1885

Valokuvia on otettu siitä kuuluisasta pirun pirtistä Ylöjärvellä. Kohta niitä ilmestyy myötäväksi hra Andersson'ilta. Ei suinkaan piru liene siihen tuonut naamaansa kuvattavaksi.

Tamperelaiset lehdet täyttyivät vuoden 1885 alussa uutisista Ylöjärvellä mellastavasta pirusta. Vuotta aiemmin piru oli seisoskellut Kaiharin ja Ylisen vaiheilla maantien laidassa, tällä kertaa se oli asettunut Martinin torppaan Keijärven kylässä. Kyse oli poltergeist-ilmiöstä. Pirua ei nähty mutta se piti röhkivää ääntä huoneen sopukoissa. Piru sai vesikiulut, perunakopat, pöydät ja tuolit sekä uunin loukossa olleet leipävartaat tanssimaan lattialla. Lisäksi pahahenki repi ja heitteli postillaa sekä virsikirjaa ja tahri puhtaisiin papereihin musteella omia töherryksiään. Pappia pyydettiin manaamaan pirua pois mutta hänen käynnistään ei ole tietoa.

Uutiset pirun metkuista houkuttelivat Martinin torppaan valtavan määrän uteliasta väkeä sitä ihmettelemään. Tällöin piru päätti lähteä Ylöjärveltä Hämeenlinnaan markkinoille. Matkalla se poikkesi rovastin saunaan Pirkkalassa. Valokuvan ottaminen pirusta epäonnistui. Tampereen Sanomat pahoitteli 29.1.1885: "vahinko vain ettei tämä pimeyden pääruhtinas suvainnut näyttää itseänsä lihassa ja veressä, jotta olisi hänen kaikille tuntematon naamansa saatu yleiseen tunnetuksi ja ikuistetuksi."

Pirun konsteja epäiltiin Martinin torpan 13-vuotiaan piikatytön aikaansaannoksiksi. Lehdet kehottivat torpan asukkaita lopettamaan moisen "kometiijan" [komedian]. Vakavampi juttu oli, kun pirun kerrottiin muuttaneen ämpärillisen vettä viinaksi ja liemen maistelijat tulivat "aika kekkuliin". Martinin torpan väki haastettiin nimittäin käräjille. "Väärin olisikin että moiset ilvenäytelmät ... saisivat jäädä ilman ansaittua rangaistusta", Tampere-lehti kirjoitti 18.3.1885.

Piru tuntui olevan viinaan menevä mies, sillä hänet nähtiin myöhemmin helmikuussa eräässä teiskolaisessa saunassa. Piru oli "rensselimäisissä" eli resuisissa vaatteissa, haisi viinalta ja lupasi keittää viinaa tulevana kesänä. Kun kysyttiin pirun aikeita, hän vastasi olevansa lähdössä pohjoiseen levittämään kommunismia. Saunat olivat pirun suosiossa, sillä Messukylän kappalaispuustellissa Aakkulassa piru kävi tuhrimassa saunan valkoisella jauholla.

Käräjillä Martinin torpan asukkaat, 71-vuotias Efraim Martin ja hänen iäkäs vaimonsa vapautettiin kanteesta. Heitä ei katsottu syyllisiksi sen enempää kansan villitsemiseen kuin viinan luvattomaan myyntiinkään. Piikatyttö Emma oli sairaana eikä päässyt oikeuden istuntoon. Kävi ilmi, että Efraim Martin ei ollut kuka tahansa eläkevaari vaan eläkkeellä oleva opettaja ja entinen Ylöjärven kunnallislautakunnan puheenjohtaja.

Pirun pirttiä kuvannut tamperelainen valokuvaaja Andersson oli tavallaan 1880-luvun paparazzi. Hän pyrki löytämään myyviä aiheita. Hänen ottamiaan kuvia ei silti vielä pystytty julkaisemaan lehdissä. Niitä myytiin kuitenkin hänen liikkeessään sekä kirjakaupassa. Samana keväänä myynnissä oli lisäksi valokuvia tamperelaisista murhamiehistä sekä Oriveden kirkonkylästä ja reservikasarmista. Valokuvaaminen oli kallista ja painavaa kameraa oli hankala raahata ulos valokuvaamosta.

Syksymmällä Tampereelle tuli myös vierailevia, ulkomaisia valokuvaajia, valokuvaaja Anderssonin kilpailijoita. Heidän valttinaan olivat amerikkalaiset pikavalokuvat, jotka valmistuivat viidessä minuutissa, sekä kiiltäväpintaiset valokuvat, joita sai 12 kappaletta kahdeksalla markalla. Näin tamperelaisella tehtaantytölläkin oli mahdollisuus saada tusinan verran kiiltäviä valokuvia itsestään, kun hän vain säästi kahden viikon palkkansa.

(Lähteenä myös Tampere 24.1.1885, 31.1.1885, 25.3.1885, 5.8.1885, Tampereen Sanomat 24.1.1885, 31.1.1885, 19.2.1885, 26.2.1885, 26.3.1885, 13.5.1885, Aamulehti 22.1.1885, 31.1.1885, 26.3.1885, 26.9.1885, 31.10.1885.)

Kyttälän hoijakka

Tampere 9.8.1884

Kirje Kyttälästä. ... Tänne on saatu senlainen ilonaihe, hoijakka, ettei paremmasta apua. Sitten sunnuntain, jolloin se käymään pantiin, on siinä temmeletty niin että korvat ovat lukossa toisinaan. ... Todellakin on tuonlainen elämä keskellä kaupunkia vähän tavatointa, vaan on sillä hyväkin puolensa. Saapihan kaupunki siitä, sen mukaan mitä olen kuullut, 20 markkaa joka ehtoo. ... Mitä taas siihen tulee että rähinä on niin tavatonta kuin sanotaan, niin voimme lohduttaa itseämme, että sitä ei kestä kuitenkaan ehtoisin sen myöhempään kun kello 11 saakka. Järjestystä pitämässä on hoijakalla poliisit, joilla myöskin on siitä hiukan ansiota palkkansa lisäksi.

Hoijakka, napaheissa eli karuselli pystytettiin Kyttälässä entiselle kasarmin tontille. Se keräsi paikalle paljon huvittelijoita. Hoijakan omisti herra Luca Virosta. Nimestä päätellen olisi hän voinut olla myös italialaista alkuperää. Hoijakan käydessä soitettiin kelloja ja posetiivia ja lyötiin rumpua, yleisö hälisi ja joukossa oli päihtyneitäkin. Tämä "ilopaikka" ja sen aiheuttama "jyminä ja mylläkkä" kiristi lähellä asuvien hermoja. Katsottiin, että paikalle kokoontui lähinnä alaikäisiä lapsia ja varattomia työläisiä, jotka uhrasivat niihin viimeiset penninsä. Arvostelijoiden mielestä hoijakka sai aikaan tapojen turmelusta ja epäsiveellisyyttä ja siitä saatava taloudellinen hyöty kaupungille oli vain näennäinen. Ihmisiä kehotettiin käyttämään rahansa mieluummin VPK:n vuosijuhlaan kuin karuselleihin ja muihin turhuuksiin.

Hoijakka viipyi Tampereella kuukauden päivät syyskuun alussa pidettyihin markkinoihin asti. Markkinoille saapui parahiksi toinenkin hoijakka, jota mainostivat veljekset Dräger. Se oli toukokuussa herättänyt paheksuntaa Raumalla aiheuttamansa metelin ja yleisöltä viemiensä pennosten vuoksi. Raumalaisilta karuselli saikin pilkkanimen "raha-hauta". Karusellia seuraavat posetiivinsoittajat marakatteineen saivat valituksia korvien tärvelemisestä missä sitten liikkuivatkin. Posetiivin ääni ei ollut tuttu tavallisesta katuhälinästä ja kuulosti 1880-luvun ihmisten korviin surkealta vonkunalta.

Karusellit eivät jääneet Tampereen markkinoiden ainoaksi vetonaulaksi. Ne päihitti hyödyllisenä ja opettavaisena huvituksena pidetty tirehtööri Andersenin maailman teatteri, Theatrum Mundi. Teatteri pystytettiin lasimestari Lindbergin pihaan kauppa- eli keskustorille. Tirehtöörillä oli erityinen, kallis kone, joka pyöritti tauluja, joissa oli liikkuvia kuvioita ihmisistä ja eläimistä. Näytettiin esimerkiksi miestä, joka lykkäsi kottikärryjä ja sytytteli piippuaan, intialaista nuorallatanssijaa, englantilaisia valloittamassa Aleksandriaa vuonna 1882 ja laivan uppoamista myrskyssä Kattegatilla. Näytöksissä soitti 10-henkinen orkesteri. Erikoisinta nykylukijasta näissä uutisissa on tietysti se, että elokuvaa ei vuonna 1884 vielä ollut keksittykään! Mikä siis oli kone, jota näytöksissä käytettiin? Ehkä jonkinlainen Laterna Magica, joka heijasti kuvia yleisön nähtäväksi?

Kaikkien näiden ihmeellisyyksien lisäksi tamperelaiset saivat syksyllä 1884 käydä Pyynikillä Rosendahlin huvilassa katsomassa sirkusta, jossa akrobaattien, vatsastapuhujien ja taikureiden lisäksi esiintyi kaksi opetettua porsasta. Seurahuoneella antoi näytöksiä "biljaartipelissä" hovitaiteilija, professori Roberth Milanosta. "Professorin" esitykseen kuului myös mielikuvitus- ja loistosysäyksiä sekä antispiritistisiä kokeita. Sisäänpääsymaksu oli kallis, kolme markkaa, ja ilmeisesti "hovitaiteilijan" kanssa sai pelata rahasta. Lokakuun alussa Tampereelle saapui Tukholmasta tanssinopettaja Nelson, joka oli kuninkaallisen baletin oppilas. Seuratanssien ja kansallistanssien lisäksi hän antoi opetusta "miekkaisin- ja sapelitaistelussa". Viiden viikon tanssikurssi maksoi 25 markkaa ja oli niin kallis, että siihen oli varaa vain herrasväen nuorisolla. Näitä kalliimpia huvituksia ei kukaan arvostellutkaan, sillä ne oli tarkoitettu niin sanotulle paremmalle väelle.

(Lähteenä myös Sanomia Turusta 12.5.1884, Turun Lehti 15.5.1884, Tampere 6.8.1884, 23.8.1884, 27.8.1884, 3.9.1884, 6.9.1884, Aamulehti 7.8.1884, 23.8.1884, 2.9.1884, 4.9.1884, 6.9.1884 ja Tampereen Sanomat 12.8.1884, 16.8.1884, 26.8.1884, 30.8.1884, 2.9.1884, 2.10.1884.)

Kiikan unilukkarin rikos

Hämäläinen 18.6.1884

Kirkon varkaudesta tuomittu. Unilukkari Kiikan kappelissa Tyrvään pitäjää, Henrik Dahlman [nimi muutettu], on työmies Jaakko Polunpään [nimi muutettu] ilmiannosta tullut kihlakunnan oikeudessa syytökseen siitä että hän parina viimeisenä vuonna, jollei jo varhemmin, on liposta, jolla hän kirkossa on koonnut seurakuntalaisilta vapaaehtoisia antimia, salaa ottanut rahaa, jonka määrästä ei ole saatu selvää, mutta joka vähintäänkin arvataan kymmeneksi penniksi. Oikeus on tuominnut Dahlmanin suorittamaan sakkona varastetun rahan kuuden kertaisen arvon kuudellakymmenellä pennillä ja pidettäväksi kaksi vuotta kuritushuoneessa sekä maksamaan ilmiantajalle Jaakko Polunpäälle viisikymmentä markkaa kulunkia. Turun hovioikeus on vahvistanut kihlakunnanoikeuden tuomion.

Kiikan suntio oli varastanut kolehtihaavista kymmenen penniä. Hänet tuomittiin kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen! 1880-luvun Suomessa varastamiseen oli selvästikin nollatoleranssi. Toisaalta kymmenenkin penniä oli tuolloin jo selvää rahaa, nimittäin yksi Aamulehden irtonumero maksoi kymmenen penniä. Samoin kirjastossa kirjan myöhästymismaksu Tampereella oli kymmenen penniä. Rikoksen raskautta lisäsi se, että syytetty otti kolehtihaavista rahaa useamman kerran, ilmeisesti jo muutaman vuoden ajan. Ja varastaa nyt kirkolta... Samana kesänä kuului kummia myös Pihtiputaalta. Eräs renki oli kirkossa virrenveisuun aikana pitänyt virsikirjan sijasta kädessään korttipakkaa. Hänet tuomittiin jumalanpalveluksen pilkkaamisesta maksamaan sakkoa 96 markkaa tai istumaan vesi- ja leipävankeudessa 16 päivää (Tampereen Sanomat 28.6.1884). Ikaalisissa kävi huonosti papille, joka toikkaroi juovuksissa kadulla, käyttäytyi sopimattomasti lukukinkereillä ja tyri lapsen kastamisen sekä rippikoulun pidon humalatilansa takia. Hän menetti kappalaisenvirkansa ja papintoimensa. Papin tuomitsi tuomiokapituli (Aamulehti 1.5.1884).

Erilaiset varkaudet olivat yleisin rikostyyppi, koska mitättöminkin teko johti vangitsemiseen ja rangaistukseen. Rangaistuksen määrä vaihteli tapauksittain, ettei vain henkilöstä riippuen? Saivatko kaikki oikeudenmukaisen tuomion? Joku piruparka vei vankilan keittiöstä pälsyt (nahan, turkin?) ja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen sekä saamaan kuusi paria raippavitsoja. Hän saattoi olla vanki, jolla oli pääsy keittiöön. Kangasalan mies sen sijaan sai kultakellon varkaudesta vain 20 vuorokautta vesileipävankeutta. Ehkäpä hän oli ensikertalainen ja palautti suosiolla kellon takaisin. Varkauksien määrä vaikutti tuomioon ja ensikertalainen selvisi rikoksestaan vähemmällä. Teiskolaisen torpparin 17-vuotias poika varasti hevosen. Hän istui 20 vuorokautta vedellä ja leivällä. Joku toinen vei hevoselta rattaat ja rikkoi ne. Hän joutui kuukaudeksi vedelle ja leivälle ja tämän päälle vielä vuodeksi vankeuteen.

Kolmannen kerran varastanut sai kolmesta viiteen vuotta kuritushuonetta, neljännestä varkaudesta lankesi jo elinkautinen. Ryöstön yritys markkinoilla, ilmeisesti väkivaltaa käyttäen, johti mestaustuomioon, mutta näitä tuomioita ei enää pantu täytäntöön. Murhasta, käytännössä taposta, saattoi selvitä 12 vuodella kuritushuonetta. Henkirikokset tehtiin yleensä teräaseella, ei ampumalla, vaikka ampuma-aseiden täytyi olla yleisiä metsästysharrastuksen yleisyyden vuoksi. Huumausainerikoksia ei ollut, koska senaikaiset huumeet miellettiin lääkeaineiksi. Lehdet eivät raportoi myöskään raiskauksista, mutta tämä ei tarkoita, että niitä ei olisi tapahtunut.

Vähäisistä rikkeistä tuomittiin sakkoihin, kuten juovuksissa markkinoilla räyhäämisestä. Varattomat istuivat sakkonsa edestä vesi-leipävankeudessa, sillä heillä ei ollut varaa sakon maksamiseen. Eri rikoksille muodostui oma hintansa: pyhäpäivän rikkominen 19 mk 60 penniä, luvaton oluenmyynti 30 mk, puukolla lyönti 120 mk, kunnianloukkaus 300 mk, anopin rääkkäys 400 mk. Kaksinnaiminen oli jo niin vakavaa, ettei siitä pelkillä sakoilla selvinnyt vaan kuukauden sai istua vedellä ja leivällä ja tämän lisäksi vuoden päivät kuritushuoneella. 1880-luvulla ihmiselo näyttäisi olleen moninaista ja vaihtelevaa, ainakin rikosuutisista päätellen.

(Lähteenä myös Aamulehti 6.3.1884, 27.3.1884, 12.6.1884, 25.9.1884, Tampereen Sanomat 8.1.1884, 12.2.1884, 24.4.1884, 6.5.1884, 15.5.1884, 20.5.1884, 25.9.1884, 16.12.1884, Tampere 2.4.1884, 26.4.1884, 3.5.1884.)

Ida Aalberg ihastutti Tampereella

Tampereen Sanomat 5.6.1884

Teaatteri-kirje. Tamperelaisten hartaimmat toiveet ovat täyttyneet. Pitkän loma-ajan perästä on suomalainen teaatteri taasen tullut ihastuttamaan kaupunkimme asukkaita, tullut ja heti voittanut hartaimman suosion. ... Ida Aalberg - niin! Hän on kyllin kyllä ansainnut saavuttamansa maineen, sillä hänen näyttelemisessään esiytyvä taiteellisuus oikeuttaa lukemaan hänet etevimpien taitelijain joukkoon. Voimme siis kiittää onneamme me, että saimme kerrankin tilaisuuden häntä ihaella, sillä teaatterin tätä edellisellä käynnillä täällä ei hän ollut mukana.

Ida Aalberg (1857-1915) sai keväällä 1884 Tampereella valtaisan suosion osakseen. Hän oli 26-vuotias ja uransa huipulla. Alkuvuodesta 1884 hän oli palannut opintomatkalta Pariisista ja esiintynyt pääkaupungissa Shakespearen näytelmässä Romeo ja Julia. Tällöin innostunut yleisö oli palkinnut hänet kukkatervehdyksillä ja eläköön-huudoilla. Tampereella hän näytteli pääosan näytelmissä Jane Eyre, Valerie ja Ensi lempi. Hänen esiintymistään odotettiin uteliaasti ja odotus muuttui valtavaksi hurmaukseksi. Suomalainen teatteri näytteli seurahuoneella, sillä Tampereella ei vielä ollut teatteritaloa. Jostakin syystä Tampereen Sanomien "teaatteri-kirje" arvioi, ettei Charlotte Bronten (1816-1855) klassikkoteoksesta Jane Eyre sovitetun näytelmän taiteellinen arvo ollut suuri. Kyseessä oli vain teoksen katkelma eikä se ollut yleisölle tuttu, Kotiopettajattaren romaani suomennettiin vasta 1915. Päähenkilö Jane Eyren viehättävyyttä pidettiin Ida Aalbergin, ei niinkään kirjailija Bronten luomuksena.

Tampereella Ida Aalbergia juhlittiin yleisön lemmikkinä. Suuri joukko kaupungin herroja osallistui sormuksen hankkimiseen näyttelijättärelle. Sormusta koristivat kaksi briljanttia sekä rubiini. Ida Aalbergille ojennettiin myös kukkaseppele, jonka nauhoissa luki: "Sa ihaella meidän soit Taiteesi jaloutta; Sa rintoihimme riemun loit, Kieleemme rakkautta." Teatteria pidettiin jalona taidemuotona etenkin kun se palveli suomalaisuuden asiaa. Aalbergin näytteleminen vetosi yleisöön kuitenkin myös kielirajan yli ja Tammerfors Aftonblad kirjoitti esityksistä niin ikään kiittävät arvostelut (3.6. ja 10.6.1884). Aalbergin näytteleminen lumosi katselijat, hänen roolityönsä oli hyvin intensiivistä ja hänen ilmeikkäät kasvonsa ja liikkeensä ilmaisivat hänen kokemiaan tunteita välittömästi. Arvostelijat koettivat ystävällisesti huomioida lehtien palstoilla myös muita Suomalaisen teatterin näyttelijöitä mutta Ida Aalberg tuntui huomiossa jättävän kaikki muut varjoonsa. Kun Suomalainen teatteri elokuussa 1884 jälleen palasi Tampereelle, suhtautuminen Ida Aalbergin näyttelemiseen oli jo maltillisempaa.

(Lähteenä myös Uusi Suometar 13.2. ja 1.3.1884, Suomalainen Virallinen Lehti 20.2.1884, Pellervo 6.3.1884, Aamulehti 7.6.1884, Tampereen Sanomat 31.5, 7.6. ja 10.6.1884, Tampere 4.6. ja 7.6.1884, Laatokka 8.7.1884.)