Tampereen Sanomat 17.10.1882
Taksa, voimassa oleva vuokra-ajajille eli hyyry-kuskeille Tampereen kaupungissa 1. päivästä Lokakuuta 1882. Ajopalkat matkan jälkeen: Yksinkertaisesta ajosta sillan kumpasellakin puolella 25 penniä. Mustanlahden olutpryille [oluttehtaalle] ja haminaan 50 penniä. Ajosta Tammerkosken sillan ylitse lisääntyvät edelliset maksut 25 p. Seisaukset korkeintaan 1/4 tunnin viivytyksellä 25 p. Hatanpään kartanoon, rullaradoille Pispalan kylässä, Koukkuniemen huvilaan 1 mk 25 p. Hautausmaan matkasta itäpuolella koskea olevasta kaupunginosasta 1 mk 75 p. Samoin länsipuolella koskea olevasta kaupunginosasta 2 mk.
Tampereen maistraatti oli laatinut uudet ohjesäännöt ja taksat kaupungin vuokra-ajajille eli "hyyrykuskeille" ja "isvosikoille". Hyyrykuskiksi pääsyä anottiin maistraatilta, joka tutki hakijan iän, maineen ja soveliaisuuden tähän ammattiin. Ohjesäännössä oli kymmenen pykälää ja niitä oli noudatettava sakon ja ajo-oikeuden menettämisen uhalla. Ajuri ei ollut velvollinen kyyditsemään asiakkaita taksassa luetellun alueen ulkopuolelle. Siten julkisen liikenteen A-vyöhyke ulottui tuolloin Hatanpään kartanosta Kalevankankaalle, Koukkuniemeen, Mustanlahden satamaan ja Pispalan rullaradoille. Viimeksi mainittua rataa pitkin uitettiin tukkeja Näsi- ja Pyhäjärven välillä. Hämeensillan yli ajaminen lisäsi matkan hintaa. Ehkä ajateltiin, että kuskilla oli asemapaikka joko itä- tai länsipuolella kaupunkia ja sillan ylittäessään hän joutui väärälle puolelle Tamperetta.
Halutessaan matkustaja sai valita, että hän maksaa matkan mieluummin käytetyn ajan mukaan. Kuskin tuntipalkka oli kaksi markkaa. Jos matkustaja nousi välillä pois kyydistä, matkan hinta oli 1 markka 25 penniä. Jos ajaja odotti tunnin verran kyydittävää, hän sai odotusajalta palkkaa 75 penniä. Yöllä kello 12:sta eteenpäin aamukuuteen asti maksut olivat kaksinkertaiset. Hintoja voi verrata torihintoihin. Reilut 2,5 litraa eli kannullinen maitoa maksoi torilla 50 penniä. Kappa perunoita, reilut 4,5 litraa, maksoi 30 penniä. "Yksinkertaisesta ajosta" ansaitulla palkalla kuski ei saanut edes kapallista perunoita. Ajuriksi ryhtyvällä oli melko kovat alkuinvestoinnit, täytyihän hänellä olla hevonen ja rattaat. Ohjesäännöissä vieläpä korostettin, että hevosten piti olla hyvin ruokittuja ja ajokalujen ja valjaitten siistit, mukavat ja sievät sekä vuodenajan mukaiset. Kesti kauan, ennen kuin ajuri pääsi omilleen ammattinsa vaatimien kulkupelien aiheuttamasta rahanmenosta.
Ohjesäännöissä oli melko erikoisia pykäliä, jotka tarkensivat taksaa ja rajasivat asiakaskuntaa. Jos asiakas tilasi kuskilta meno-paluumatkan, hänen ei tarvinnut maksaa ajopalkkaa menomatkasta. Kaksi aikuista sai matkustaa yhden hinnalla, lisäksi alaikäiset lapset ja "siistit matkakapineet" pääsivät ilman maksua. Useampia henkilöitä ajuri ei saanut kerralla kuljettaakaan. Ajurilla piti olla hinnasto käden ulottuvilla ja rattaiden takana piti olla hänen numeronsa näkyvissä. Hänen oli ajettava varovasti, pysähdyttävä poliisin kehotuksesta, käyttäydyttävä säädyllisesti ja pidettävä itsensä siistinä. Taksan ylittäviä maksuja tai juomarahaa ei saanut pyytää. Kuski ei saanut myöskään astua alas rattailta kehottaakseen ohikulkijoita kyytiinsä. Kiellettyä oli niin ikään herättää ikävää huomiota kiljumalla ja piiskaamalla hevosta. Erikseen kiellettiin kuskia "ympärivetelemästä" juopuneita henkilöitä, elleivät nämä olleet matkalla asuntoonsa tai kaupungin "säilytyshuoneeseen", siis eräänlaiselle selviämisasemalle. Sen sijaan ajurin tuli kuljettaa virantoimituksessa olevaa poliisia ilman palkkiota. Tämä koski tilanteita, jolloin poliisi korjasi juopuneita kadulta tai otti kiinni muita pahantekijöitä. Eri asia oli, jos kiinniotettavalla oli rahaa maksaa ajurille.
Tampere oli jo melko iso kaupunki, asukkaita 14 000, ja siellä kävi paljon väkeä läheltä ja kauempaa. Ajureille oli varmasti paljon kysyntää. Voisi kuvitella, että junalla Helsingistä tuleva herrasväki matkatavaroineen tarvitsi rautatieasemalla ajuria ja pyysi esimerkiksi kyydin Mustanlahden satamaan, josta jatkoi matkaansa Teiskoon tai kauemmaksikin. Kaupungin oma työväki sen sijaan saattoi pitää ajurin kyydissä ajelemista herraskaisena ja kalliina huvina. 1880-luvulla oltiin totuttu kävelemään pitkiäkin matkoja ja matkantekoon varattiin paljon aikaa. Entisajan matkustavaisilla harvoin oli tulenpalava kiire. Vene, laiva ja juna ulottivat Tampereen vaikutusalueen rajat yhä kauemmas. Jos kaupungin oma ajuri jätti matkustajan taksa-alueensa rajalle, hyvässä lykyssä loppumatka maaseudulle taittui jonkun samaan suuntaan kulkevan isäntämiehen rattailla.
(Lähdetekstissä markan lyhenne on m. Vasta sitten kun pituutta alettiin mitata metreissä, markan lyhenteeksi tuli mk.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti