Tampereen Sanomat 3.11.1880
Olutmyymälöistä. Muuanna päivänä tänä syksynä, kun lunta oli jo maa harmaana, nähtiin eräs paljasjalkainen poika juoksevan ulos paperossi [tupakka] suussa yhdestä olutpuodista, ja samaa kipakkaa pistävän pitkin katua. Pojalla näytti olevan kiiru työpaikalleen, hän oli tehtaalainen, sillä jälkimäiset sinne riensivät jo puoli juoksua. Hänellä oli muutoin rikkiömet housut, polvien alipuolelta melkein siekaleina, huono hatturäysä päässä, rääpäleinen takki yllä ja kaikki vaatteet sitä paitsi inhoittavan likaiset. Niin hurja ulkonäkö todisti nuorukaisen köyhää, puutteellista tilaa. Ja kuitenkin hänen varansa riittivät ostamaan, niin kuin sittemmin saatiin kuulla, pullollisen olutta ja parin paperossia.
Nykylukija saattaa hämmästyä, mitä tapahtui siistille ja sivistyneelle tamperelaiselle tehdastyöläiselle, kun historian hämärästä yhtäkkiä juoksee tämä resupekka. Eivätkö Tampereen tehtaat levittäneetkään onnea ja hyvinvointia ympäristöönsä? Kirjoituksesta ei käy ilmi, missä tehtaassa poika oli työssä. Eikö hän saanut palkkaa, jos ulkomuoto oli kuin kerjäläisellä? Kuinka vanha hän oli? Enemmän siis kysymyksiä kuin vastauksia.
Kirjoituksen tähtäin ei kuitenkaan ole Tampereen työväestön elintason esittelyssä vaan siinä, että Tampereelle oli avattu - hyi - olutmyymälöitä. Kirjoitus jatkuu kuvauksella siitä, mitkä ovat oluen, "tuon paremmin uudenaikaisen juoman" vaikutukset kaupungeissa. Oluenmyynti paljastuu moraalittomaksi toiminnaksi, joka johtaa kurjuuden ja rikosten lisääntymiseen ja nuorukaisten houkuttelemiseen juomarin tielle.
Olut ei ollut 1800-luvulla uudenaikainen juoma, sillä suomalaiset olivat osanneet valmistaa sitä jo kalevalaisten luuloteltujen esi-isiensä päivistä lähtien. Uutta sen sijaan oli oluen kaupallistuminen, uusien oluttehtaiden perustaminen ja olutmyymälöiden avaaminen. Olutta sai myydä kunnan luvalla ja monet kunnat olivat sen myymisen kieltäneet, mutta oluttehtaat katsoivat olevansa kiellon ulkopuolella. Niiden mukaan myyntikielto koski vain maakauppiaita. (Ks. esim. Hämeen Sanomat 30.4. ja 18.6.1880 tai Hämäläinen 22.5.1880.) Koska tehtaat saivat valmistaa olutta, niillä oli omasta mielestään oikeus perustaa olutmyymälöitä minne halusivat, mieluiten siis sinne missä riitti asiakkaita.
Tampereella asiakkaita oli ja kaupunki oli myös sallinut myymälöiden perustamisen. Niinkin viaton oluenmyynti-ilmoitus nähtiin Tampereen Sanomissa (20.11.1880) kuin Anna Liljebladin ilmoitus, että hän myy Sirénin talossa "olutta, nisusta ja trekoolikasveja", toisin sanoen olutta, leivonnaisia ja puutarhakasveja. Olipa toiminta miten viatonta tahansa, oluenmyynnin kauhistelijat yhdistivät oluen, sivukaduilla sijaitsevat salakapakat, kortinpeluun ja "irstaiset naiset" toisiinsa ja kehottivat poliiseja pitämään näistä "tarkempaa huolta" (Koi 22.6.1880).
Tavallinen kansa ei olutta juodessaan luultavasti kokenut tekevänsä mitään ihmeellistä. Viinanjuonti oli eri asia. Oluen ei ajateltu olevan alkoholia, koska koko sanaa ei pahemmin tunnettu tai käytetty. Pari vuotta myöhemmin (13.5.1882) helsinkiläislehti Kansan Ystävä selitti, että olut sisälsi väkiviinaa [alkoholia] noin viisi prosenttia. Tislaamalla saatiin paloviinaa, jossa vastaava prosentti oli 40-50.
Lehti valisti, että väkiviina oli myrkky, joka vähän nautittuna elähdytti ja virkisti mutta pian vaikutti huumaavasti, himmensi ymmärryksen ja tylsytti järjen. Lehti kuvasi värikkäästi, miten väkiviinan vaikutuksesta ihminen menettää jalkojensa hallinnan, alkaa puhua kummallisesti ja katkonaisesti eikä hänellä enää ole "valtaa ajatustensa eikä tekojensa yli". Humalainen oli verrattavissa mielipuoleen, joten oluttakin tuli nauttia vain kohtuullisesti.
Jos esi-isämme olivatkin joskus humalassa, lohduttanee tieto, että alkoholisteja oli vähänlaisesti. Alkoholin suurkulutus vaati melkoiset tulot, joten 1800-luvun suomalaiset resupekat olivat liian köyhiä juodakseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti