Aamulehti 21.8.1886
Tohtori Hansen, Tanskasta, antoi torstai-iltana seurahuoneen salissa näytännön nukutustaidossaan. ... Nukutettu eli hypnotiseerattu ihminen joutuu semmoiseen tilaan, että hän ei ole herra ruumiinsa eikä sielunsa yli, vaan niitä vallitsee nukuttaja täydellisesti. ... Puhujalavalle oli asetettu 20 tuolia, joille kehoitusta totelleet asettuivat istumaan. Tohtori antoi jokaiselle pienen lasisärmiön käteen ja käski heidän tarkkaan katsomaan siihen. Jonkun minuutin perästä alkoi hän sivellä istujia pitkin ruumista päästä jalkoihin päin koskematta ruumista juuri ollenkaan käsillään. Tehtyään tätä muutamia minuuttia alkoi seuraukset näkyä.
Tohtori Hansen sai nukutettua eli hypnotisoitua kahdeksan kirjanpainajan kisälliä. Yhdelle näistä Hansen sanoi, että tämän pää palaa. Poika alkoi valella päähänsä vettä kuvittelemastaan pesuvadista. Kun tästä ei ollut apua, pisti hypnotisoitu kokonaan päänsä vatiin. Toinen hypnotisoitu kuvitteli näkevänsä pilvissä enkeleitä ja notkisti polvensa hartaaseen rukoukseen. Hypnotisoija sai nukutetut järsimään raakoja perunoita, joita nämä luulivat mehukkaiksi omenoiksi. Eräs poika uskoi, että on talvi, pakkasta ja lumipyryä, ja ryhtyi heittelemään lumipalloja. Eräälle hypnotisoidulle annettiin vaatemytty, jota uskoteltiin pikkuvauvaksi. Poika itse uskoi olevansa Sohvi, lapsen imettäjä. Hypnoosista herättyään hän heitti suutuksissaan "imulapsen" nurkkaan.
Hypnotisoijia kutsuttiin myös nimellä magnetisööri tai magnetiseeraaja. Koska hypnotisoidut oli helppo saada luulemaan, että he olivat esimerkiksi hartioista kiinni toisissaan, ajateltiin että ihmiskeho on jollakin tuntemattomalla tavalla magneettinen. Hypnotisoija osasi saada tämän magnetismin esiin. Hypnoosia pidettiin tieteenä ja arveltiin, että sitä ryhdyttäisiin opettamaan yliopistoissa. Ranskassa oli tehty kokeita "uneloitetuilla" eli hypnotisoiduilla ihmisillä. Hypnoosin aikana tehty suggestio oli saanut aikaan monia myönteisiä vaikutuksia. Kokeisiin osallistuneet alkoivat menestyä koulussa, pääsivät eroon änkytyksestä, paranivat masennuksesta sekä luopuivat oluenjuonnista ja tupakanpoltosta.
Tohtori Hansen olikin aluksi valtava menestys kierrellessään Suomen kaupunkeja kesällä 1886. Mitä hänestä olisi tullutkaan, jos kaikki olisi mennyt hyvin. Syyskuussa hypnoosinäytös Helsingissä päättyi kuitenkin katastrofiin. Erästä nukutettua ei saatu hereille vaan hän virkosi vasta myöhemmin kotonaan. Tällöin hän kärsi ankarasta, useamman päivän kestäneestä pahoinvoinnista. Ilmeisesti hypnoosi oli laukaissut jonkinlaisen sairaskohtauksen. Myös Tampereella Hansenin näytökseen osallistuneet olivat valittaneet päänsärkyä hypnoosin jälkeen. Hypnoosi huomattiin nyt vaaralliseksi. Kuvernööri kielsi Hansenia enää esiintymästä Helsingissä ja sairastuneen nuorukaisen holhooja haastoi hänet oikeuteen. Tässä vaiheessa Hansen otti jalat alleen ja lähti Suomesta. Kun syksymmällä Tampereelle saapui magnetisööri ja spiritisti professori Bousch, hänen esityksensä vetivät enää harvakseltaan väkeä.
(Lähteenä myös Aamulehti 9.9.1886, 18.9.1886, 14.10.1886, Tampereen Sanomat 18.10.1886, Vaasan lehti 2.10.1886.)
maanantai 17. huhtikuuta 2017
keskiviikko 12. huhtikuuta 2017
Noitatempuilla terveyttä
Aamulehti 8.6.1886
Lapsenrääkkäystä ja noitatemppuja harjoitti, niinkuin kerrotaan eilen eräässä kaupungin saunassa "Indreniuska" niminen vaimo. Yhdeksän varvun nenään asetettiin kuhunkin nuppineula, jotka kuumennettiin saunan etehisen pesässä ja niillä sitten paineltiin pienen lapsen selkää, joka tätä tehdessä vaikeroi kauheasti. Sen tehtyä voideltiin polteltu selkä tervalla, jonka perästä rääkätty lapsi vasta vietiin kylmästä etehisestä saunaan kylvetettäväksi. Eläimiä suojellaan tunnottomilta ihmisiltä; saako ihmistaimia noin rääkätä kenenkään armahtamatta?
Kauhistunut silminnäkijä osui seuraamaan tamperelaisen poppatohtorin toimia kesällä 1886. Elettiin aikaa, jolloin antibiootteja tai muitakaan tehokkaita lääkkeitä ei ollut. Sairaitten parantamiseksi oltiin valmiita kokeilemaan mitä tahansa. Mahtoiko sairaalla lapsella olla vikaa keuhkoissa? Jonkinlainen akupunktio hänelle kuitenkin tehtiin. Neulojen kuumentaminen oli sikäli hyvä asia, että ne desinfioituivat tulessa. Vanhan uskomuksen mukaan sauna ja terva olivat ne perinteiset lääkkeet. Aikuinen potilas olisi ilmeisesti myös saanut tujauksen viinaa.
1880-luvun lehdissä oli mitä ihmeellisimpiä niksejä terveydenhoitoon. Nykyihminen tajuaisi nämä poppakonstit haitallisiksi ja suorastaan vaarallisiksi terveydelle. Kerrottiin esimerkiksi, että kurkkumätä paranee, kun sairaan huoneessa poltetaan tervan ja tärpätin sekoitusta, niin että koko huone on mustaa savua täynnä. Sairas lapsi hengittää mielihyvällä tätä ilmaa ja on parin päivän kuluttua terve, Tampereen Sanomat neuvoi 10.12.1886. Toinen neuvo, jonka nykylukija ymmärtää jättää kokeilematta, oli että bensiinin hengittäminen tehoaa hyvin yskään.
Uutinen ulkomailta kertoi, että navettailma tekee keuhkotautisille hyvää. Niinpä Berliiniin oltiin rakentamassa sairaalaa, jonka alakertaan sijoitettiin navetta. Ilmatorvet sitten johtivat tätä terveellistä navettailmaa yläkertaan sairaitten hengitettäväksi. Venäjällä puolestaan eräs lääkäri keksi lääkkeen juoppoutta vastaan. Sairaisiin ruiskutettiin vedellä laimennettua strykniiniä. Näin kehittyi lääketiede... Englannista saatiin kuulla, että lääkärit yrittivät kehittää keinotekoista kiniiniä. Kiniini oli kuumelääke mutta hyvin kallis, koska sitä saatiin vain eteläamerikkalaisen kiinapensaan kuoresta. Tällä kokeilulla varmasti olikin parempi menestys.
Suomessa oli kierteleviä puoskareita, jotka olivat hyvinkin suosittuja. Mitäpä ihminen ei olisi tehnyt terveytensä eteen. Hämeenkyrössä kiersi vuonna 1887 mies "sähkökoneen" kanssa. Sillä hierottiin ihmisiä halpaa 40 pennin maksua vastaan. Tämä tapahtui aikana, jolloin laitetta ei noin vain tökättykään pistorasiaan! Ehkäpä hieromalaitteessa oli dynamo ja laite ladattiin kammesta veivaamalla. Sähkölaite herätti kuitenkin epälyksiä, mahtoiko se edes olla potilaille turvallinen. Kiertelevät puoskarit myivät vuonna 1888 Uudellamaalla ja Etelä-Hämeessä uutta ihmelääkettä särkyyn, haavoihin ja kolotukseen. Kyseessä oli "savuava suolahappo". Sitä myytiin voiteena, jota kuului sivellä iholle saunan lauteilla. Puoskarit ottivat tästä ihmelääkkeestä hyvän hinnan asiakkailtaan.
Lehdissä oli myös harmittomia terveysniksejä, jotka liittyivät perinnelääkintään. Niiden kokeilemisesta ei ollut mitään haittaakaan. Hyttysenpuremiin neuvottiin hieromaan ratamonlehteä. Ratamo olikin vanhastaan tunnettu lääke pieniin haavoihin. Hammassärkyyn neuvottiin kokeilemaan piparjuurta. Hienonnettua juurta pantiin hampaankoloon tai ikeniin. Palohaavoille käskettiin sivelemään munanvalkuaista. Vispattu munanvalkuainen sokerin kanssa tai ilman sitä auttoi myös vatsavaivoihin. Lisäksi se oli terveellistä ravintoa sairaille.
(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 16.6.1886, 2.5.1887, 8.6.1887, 16.12.1887, 11.7.1888, 6.8.1888, 10.9.1888, Aamulehti 12.7.1888, 4.12.1888.)
Lapsenrääkkäystä ja noitatemppuja harjoitti, niinkuin kerrotaan eilen eräässä kaupungin saunassa "Indreniuska" niminen vaimo. Yhdeksän varvun nenään asetettiin kuhunkin nuppineula, jotka kuumennettiin saunan etehisen pesässä ja niillä sitten paineltiin pienen lapsen selkää, joka tätä tehdessä vaikeroi kauheasti. Sen tehtyä voideltiin polteltu selkä tervalla, jonka perästä rääkätty lapsi vasta vietiin kylmästä etehisestä saunaan kylvetettäväksi. Eläimiä suojellaan tunnottomilta ihmisiltä; saako ihmistaimia noin rääkätä kenenkään armahtamatta?
Kauhistunut silminnäkijä osui seuraamaan tamperelaisen poppatohtorin toimia kesällä 1886. Elettiin aikaa, jolloin antibiootteja tai muitakaan tehokkaita lääkkeitä ei ollut. Sairaitten parantamiseksi oltiin valmiita kokeilemaan mitä tahansa. Mahtoiko sairaalla lapsella olla vikaa keuhkoissa? Jonkinlainen akupunktio hänelle kuitenkin tehtiin. Neulojen kuumentaminen oli sikäli hyvä asia, että ne desinfioituivat tulessa. Vanhan uskomuksen mukaan sauna ja terva olivat ne perinteiset lääkkeet. Aikuinen potilas olisi ilmeisesti myös saanut tujauksen viinaa.
1880-luvun lehdissä oli mitä ihmeellisimpiä niksejä terveydenhoitoon. Nykyihminen tajuaisi nämä poppakonstit haitallisiksi ja suorastaan vaarallisiksi terveydelle. Kerrottiin esimerkiksi, että kurkkumätä paranee, kun sairaan huoneessa poltetaan tervan ja tärpätin sekoitusta, niin että koko huone on mustaa savua täynnä. Sairas lapsi hengittää mielihyvällä tätä ilmaa ja on parin päivän kuluttua terve, Tampereen Sanomat neuvoi 10.12.1886. Toinen neuvo, jonka nykylukija ymmärtää jättää kokeilematta, oli että bensiinin hengittäminen tehoaa hyvin yskään.
Uutinen ulkomailta kertoi, että navettailma tekee keuhkotautisille hyvää. Niinpä Berliiniin oltiin rakentamassa sairaalaa, jonka alakertaan sijoitettiin navetta. Ilmatorvet sitten johtivat tätä terveellistä navettailmaa yläkertaan sairaitten hengitettäväksi. Venäjällä puolestaan eräs lääkäri keksi lääkkeen juoppoutta vastaan. Sairaisiin ruiskutettiin vedellä laimennettua strykniiniä. Näin kehittyi lääketiede... Englannista saatiin kuulla, että lääkärit yrittivät kehittää keinotekoista kiniiniä. Kiniini oli kuumelääke mutta hyvin kallis, koska sitä saatiin vain eteläamerikkalaisen kiinapensaan kuoresta. Tällä kokeilulla varmasti olikin parempi menestys.
Suomessa oli kierteleviä puoskareita, jotka olivat hyvinkin suosittuja. Mitäpä ihminen ei olisi tehnyt terveytensä eteen. Hämeenkyrössä kiersi vuonna 1887 mies "sähkökoneen" kanssa. Sillä hierottiin ihmisiä halpaa 40 pennin maksua vastaan. Tämä tapahtui aikana, jolloin laitetta ei noin vain tökättykään pistorasiaan! Ehkäpä hieromalaitteessa oli dynamo ja laite ladattiin kammesta veivaamalla. Sähkölaite herätti kuitenkin epälyksiä, mahtoiko se edes olla potilaille turvallinen. Kiertelevät puoskarit myivät vuonna 1888 Uudellamaalla ja Etelä-Hämeessä uutta ihmelääkettä särkyyn, haavoihin ja kolotukseen. Kyseessä oli "savuava suolahappo". Sitä myytiin voiteena, jota kuului sivellä iholle saunan lauteilla. Puoskarit ottivat tästä ihmelääkkeestä hyvän hinnan asiakkailtaan.
Lehdissä oli myös harmittomia terveysniksejä, jotka liittyivät perinnelääkintään. Niiden kokeilemisesta ei ollut mitään haittaakaan. Hyttysenpuremiin neuvottiin hieromaan ratamonlehteä. Ratamo olikin vanhastaan tunnettu lääke pieniin haavoihin. Hammassärkyyn neuvottiin kokeilemaan piparjuurta. Hienonnettua juurta pantiin hampaankoloon tai ikeniin. Palohaavoille käskettiin sivelemään munanvalkuaista. Vispattu munanvalkuainen sokerin kanssa tai ilman sitä auttoi myös vatsavaivoihin. Lisäksi se oli terveellistä ravintoa sairaille.
(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 16.6.1886, 2.5.1887, 8.6.1887, 16.12.1887, 11.7.1888, 6.8.1888, 10.9.1888, Aamulehti 12.7.1888, 4.12.1888.)
tiistai 11. huhtikuuta 2017
Kesä jota vanhatpiiat odottivat
Tampereen Sanomat 27.4.1886
Vanha ennustus. Täällä Tampereella on kulkemassa ikivanha ennustus, jonka mukaan sinä vuonna, jolloin tuuli ajaa Pyhäjärven jäitä kapunkiin päin, kaikki kaupungin vanhat piiat naidaan. Viime lauantaina [24.4.1886] tapahtui tuo tapaus, joten kaupunkimme ijäkkäimpien neitosten sopii odottaa ilomielin kesän tuloa. Sitä parempi, jos Näsijärvikin ajaisi jäänsä kaupunkiin, sillä silloin varmaan ennustus toteutuisi.
Tehtaantyttöjen paljouden tähden Tampereella oli yliedustusta nuorissa neitosissa. Vanhojapiikoja oli niin paljon, että kaikkien oli mahdotonta päästä naimisiin. Tampereen Sanomien pakinoitsija "Puustakatsoja" ehdottikin 26.7.1886, että Suomen vanhat pojat ja piiat pitäisivät yhteisen kokouksen. Naisen pitäisi olla 27 vuotta ja miehen 35 vuotta päästäkseen kokoukseen. Tällaisesta kokouksesta seuraisi kihlauksia ja häitäkin, Puustakatsoja ennusti. Naisen paras ikä avioitumiselle 1800-luvun Suomessa oli 15 - 27 vuotta. Alle 15-vuotiasta ei vihitty, vaikka hääväki olisi jo ollut koolla.
Aamulehden lukijat saivat 9.11.1886 naureskella uutista ulkomailta, jonka mukaan ranskalaiset suunnittelivat erityistä veroa vanhoillepojille. "Nuo vapaat ja joutilaat itsekkäät herrat saavat maksaa niitten kansalaisten edestä, jotka ovat velvollisuudekseen ottaneet antaa maalle poikia ja tyttäriä sekä kasvattaa niitä", Aamulehti kirjoitti. Aivan oikein huomattiin, että vastaava hassu vero omaksuttaisiin joskus Suomeenkin. Näin kävikin mutta vasta 50 vuotta myöhemmin. Vanhanpojan vero oli Suomessa voimassa vuosina 1935-1975.
Jos kosiskelu ujostutti 1800-luvun nuorta miestä, hänen oli mahdollista turvautua puhemiehen apuun. Puhemiehelle oli syytä maksaa myös jonkinlainen palkkio nähdystä vaivasta. Syksyllä 1887 raastuvanoikeus Tampereella tuomitsi onnellisen sulhasen maksamaan 110 markkaa puhemiehelle sydänkäpysen hankkimisesta. "Pitäkää tämä ennakkopäätös muistossanne, kainot nuoret miehet, ennenkuin käännytte puhemiehen puoleen morsianta etsiessänne!" Tampereen Sanomat kehotti 26.10.1887.
1880-luvun lopulla muotiin tuli, että nuori mies etsi aviokumppania itselleen sanomalehti-ilmoituksella. Hän saattoi luonnehtia itseään vaatimattomasti näin: "Nuori, rivakka mies, jolla on etuisa, runsaspalkkainen toimi". Naiselta haettuja ominaisuuksia olivat esimerkiksi välttävä sivistys, soma ulkonäkö sekä vilkas ja toimelias mutta siveä luonne. Tällaista ilmoittelua pidettiin kuitenkin röyhkeänä, etenkin jos mies kehtasi pyytää tytön valokuvaa. Arveltiin myös, että ilmoittelija oli tytön omaisuuden ja rahan perässä. Aamulehti puuttui moiseen moraalittomuuteen pääkirjoituksessaan 17.3.1888 otsikolla "Onko avioliitto n. s. 'afääriä'". Naimailmoitukset ovat todistus ajan materialismista ja naisten on herättävä vastustamaan tätä ilmoittelua, lehti julisti. Siihen nämä seuranhakuilmoitukset Tampereen lehdissä sitten tyrehtyivätkin. Vanhapiika ja vanhapoika eivät enää voineet muuta kuin huokailla, odottaa ja toivoa...
(Lähteenä myös Aamulehti 31.8.1886, 23.2.1888, Tampereen Sanomat 4.10.1886, 2.5.1887, 9.3.1888, 14.3.1888.)
Vanha ennustus. Täällä Tampereella on kulkemassa ikivanha ennustus, jonka mukaan sinä vuonna, jolloin tuuli ajaa Pyhäjärven jäitä kapunkiin päin, kaikki kaupungin vanhat piiat naidaan. Viime lauantaina [24.4.1886] tapahtui tuo tapaus, joten kaupunkimme ijäkkäimpien neitosten sopii odottaa ilomielin kesän tuloa. Sitä parempi, jos Näsijärvikin ajaisi jäänsä kaupunkiin, sillä silloin varmaan ennustus toteutuisi.
Tehtaantyttöjen paljouden tähden Tampereella oli yliedustusta nuorissa neitosissa. Vanhojapiikoja oli niin paljon, että kaikkien oli mahdotonta päästä naimisiin. Tampereen Sanomien pakinoitsija "Puustakatsoja" ehdottikin 26.7.1886, että Suomen vanhat pojat ja piiat pitäisivät yhteisen kokouksen. Naisen pitäisi olla 27 vuotta ja miehen 35 vuotta päästäkseen kokoukseen. Tällaisesta kokouksesta seuraisi kihlauksia ja häitäkin, Puustakatsoja ennusti. Naisen paras ikä avioitumiselle 1800-luvun Suomessa oli 15 - 27 vuotta. Alle 15-vuotiasta ei vihitty, vaikka hääväki olisi jo ollut koolla.
Aamulehden lukijat saivat 9.11.1886 naureskella uutista ulkomailta, jonka mukaan ranskalaiset suunnittelivat erityistä veroa vanhoillepojille. "Nuo vapaat ja joutilaat itsekkäät herrat saavat maksaa niitten kansalaisten edestä, jotka ovat velvollisuudekseen ottaneet antaa maalle poikia ja tyttäriä sekä kasvattaa niitä", Aamulehti kirjoitti. Aivan oikein huomattiin, että vastaava hassu vero omaksuttaisiin joskus Suomeenkin. Näin kävikin mutta vasta 50 vuotta myöhemmin. Vanhanpojan vero oli Suomessa voimassa vuosina 1935-1975.
Jos kosiskelu ujostutti 1800-luvun nuorta miestä, hänen oli mahdollista turvautua puhemiehen apuun. Puhemiehelle oli syytä maksaa myös jonkinlainen palkkio nähdystä vaivasta. Syksyllä 1887 raastuvanoikeus Tampereella tuomitsi onnellisen sulhasen maksamaan 110 markkaa puhemiehelle sydänkäpysen hankkimisesta. "Pitäkää tämä ennakkopäätös muistossanne, kainot nuoret miehet, ennenkuin käännytte puhemiehen puoleen morsianta etsiessänne!" Tampereen Sanomat kehotti 26.10.1887.
1880-luvun lopulla muotiin tuli, että nuori mies etsi aviokumppania itselleen sanomalehti-ilmoituksella. Hän saattoi luonnehtia itseään vaatimattomasti näin: "Nuori, rivakka mies, jolla on etuisa, runsaspalkkainen toimi". Naiselta haettuja ominaisuuksia olivat esimerkiksi välttävä sivistys, soma ulkonäkö sekä vilkas ja toimelias mutta siveä luonne. Tällaista ilmoittelua pidettiin kuitenkin röyhkeänä, etenkin jos mies kehtasi pyytää tytön valokuvaa. Arveltiin myös, että ilmoittelija oli tytön omaisuuden ja rahan perässä. Aamulehti puuttui moiseen moraalittomuuteen pääkirjoituksessaan 17.3.1888 otsikolla "Onko avioliitto n. s. 'afääriä'". Naimailmoitukset ovat todistus ajan materialismista ja naisten on herättävä vastustamaan tätä ilmoittelua, lehti julisti. Siihen nämä seuranhakuilmoitukset Tampereen lehdissä sitten tyrehtyivätkin. Vanhapiika ja vanhapoika eivät enää voineet muuta kuin huokailla, odottaa ja toivoa...
(Lähteenä myös Aamulehti 31.8.1886, 23.2.1888, Tampereen Sanomat 4.10.1886, 2.5.1887, 9.3.1888, 14.3.1888.)
torstai 6. huhtikuuta 2017
Neulaniemen vaari
Aamulehti 28.11.1885
96 vuoden vanha on Kangasalla Neulaniemen Heikkilässä elävä vaari. Hän on vielä hyvissä voimissa ja elämäänsä hyvin tyytyväinen, yritteleepä vielä joskus ottamaan osaa lasten leikkeihinkin. N. H.
1800-luvun lopulla syntyneiden elinajanodote oli jo yli 40 vuotta mutta yli 80-vuotiaiksi eläneet alkoivat olla ikänsä puolesta uutisaiheita. Heistä saatettiin kirjoittaa vaikka mitään merkkipäivää ei olisi ollutkaan käsillä. Toisinaan nämä uutiset varustettiin otsikolla "Elähtänyt vanhus". Sanalla "elähtänyt" ei tällöin ollut negatiivista merkitystä vaan se tarkoitti kirjaimellisesti pitkään elänyttä vanhusta. Vanhan ihmisen ikää ei välttämättä tiedetty tarkasti ellei sitä vartavasten kirkonkirjoista tarkistettu. Lukukinkereillä saatettiin yhtäkkiä havahtua huomaamaan, että meidän vaarihan on jo näin vanha.
Vanhuksista kertovat uutiset kuvailivat usein iästään huolimatta virkeässä kunnossa olevia vanhuksia, joilla oli "täydet hivukset ja hampaat" ja jotka eivät tarvinneet silmälaseja. He olivat hyvissä sielun ja ruumiin voimissa ja kävelivät pitkiä matkoja. Vanhimmat heistä olivat lapsuudessaan kokeneet Suomen sodan ajat vuosina 1808 ja 1809. Jälkipolvet olivat erityisen kiinnostuneita kuulemaan näitä sota-aikaisia tarinoita. Lähes satavuotiaiksi eläneet vanhukset olivat jo ehtineet nähdä lastenlastensa lastenlapset. Vanhusten oletettiinkin olevan ilman muuta lapsirakkaita.
Eräänlainen Suomen kunniavanhus oli Zachris Topelius ja tämä titteli hänellä oli jo 68-vuotiaana. Häntä ei ajateltu niinkään historian professorina vaan satukirjailijana, joka oli "Suomen lasten hellä ja jalomielinen ystävä". Kun juna Oulusta Helsinkiin pysähtyi hetkeksi Tampereen rautatieasemalle ja Topeliuksen tiedettiin matkustavan siinä, asemalle kokoontuivat kaikki Tampereen koululaiset, noin parituhatta lasta, huutamaan eläköötä Topeliukselle. "Sitte lauloivat lapset vanhuksen sepittämän laulun", Tampereen Sanomat kuvaili 1.11.1886. Laulu oli tietenkin Kesäpäivä Kangasalla. Vanhus käveli lapsijoukossa, tervehti heitä "sormisuukkosilla" [lentosuukoilla] ja puhutteli lapsia ystävällisesti. Kun juna lähti asemalta, Topelius sanoi lapsille: "Eläköön Suomi! Jumala varjelkoon teitä lapset!" ja tähän hurraahuudoilla vastattiin. Vastaavaa ei voisi kuvitella nykypäivän Suomessa. Kukaan ei huuda eläköötä, kun iän painama historian professori saapuu rautatieasemalle.
(Lähteenä myös Aamulehti 11.3.1886, 10.4.1886, Tampereen Sanomat 1.5.1886, 22.5.1886, 29.5.1886.)
96 vuoden vanha on Kangasalla Neulaniemen Heikkilässä elävä vaari. Hän on vielä hyvissä voimissa ja elämäänsä hyvin tyytyväinen, yritteleepä vielä joskus ottamaan osaa lasten leikkeihinkin. N. H.
1800-luvun lopulla syntyneiden elinajanodote oli jo yli 40 vuotta mutta yli 80-vuotiaiksi eläneet alkoivat olla ikänsä puolesta uutisaiheita. Heistä saatettiin kirjoittaa vaikka mitään merkkipäivää ei olisi ollutkaan käsillä. Toisinaan nämä uutiset varustettiin otsikolla "Elähtänyt vanhus". Sanalla "elähtänyt" ei tällöin ollut negatiivista merkitystä vaan se tarkoitti kirjaimellisesti pitkään elänyttä vanhusta. Vanhan ihmisen ikää ei välttämättä tiedetty tarkasti ellei sitä vartavasten kirkonkirjoista tarkistettu. Lukukinkereillä saatettiin yhtäkkiä havahtua huomaamaan, että meidän vaarihan on jo näin vanha.
Vanhuksista kertovat uutiset kuvailivat usein iästään huolimatta virkeässä kunnossa olevia vanhuksia, joilla oli "täydet hivukset ja hampaat" ja jotka eivät tarvinneet silmälaseja. He olivat hyvissä sielun ja ruumiin voimissa ja kävelivät pitkiä matkoja. Vanhimmat heistä olivat lapsuudessaan kokeneet Suomen sodan ajat vuosina 1808 ja 1809. Jälkipolvet olivat erityisen kiinnostuneita kuulemaan näitä sota-aikaisia tarinoita. Lähes satavuotiaiksi eläneet vanhukset olivat jo ehtineet nähdä lastenlastensa lastenlapset. Vanhusten oletettiinkin olevan ilman muuta lapsirakkaita.
Eräänlainen Suomen kunniavanhus oli Zachris Topelius ja tämä titteli hänellä oli jo 68-vuotiaana. Häntä ei ajateltu niinkään historian professorina vaan satukirjailijana, joka oli "Suomen lasten hellä ja jalomielinen ystävä". Kun juna Oulusta Helsinkiin pysähtyi hetkeksi Tampereen rautatieasemalle ja Topeliuksen tiedettiin matkustavan siinä, asemalle kokoontuivat kaikki Tampereen koululaiset, noin parituhatta lasta, huutamaan eläköötä Topeliukselle. "Sitte lauloivat lapset vanhuksen sepittämän laulun", Tampereen Sanomat kuvaili 1.11.1886. Laulu oli tietenkin Kesäpäivä Kangasalla. Vanhus käveli lapsijoukossa, tervehti heitä "sormisuukkosilla" [lentosuukoilla] ja puhutteli lapsia ystävällisesti. Kun juna lähti asemalta, Topelius sanoi lapsille: "Eläköön Suomi! Jumala varjelkoon teitä lapset!" ja tähän hurraahuudoilla vastattiin. Vastaavaa ei voisi kuvitella nykypäivän Suomessa. Kukaan ei huuda eläköötä, kun iän painama historian professori saapuu rautatieasemalle.
(Lähteenä myös Aamulehti 11.3.1886, 10.4.1886, Tampereen Sanomat 1.5.1886, 22.5.1886, 29.5.1886.)
tiistai 4. huhtikuuta 2017
Kaikki ruumista katsomassa
Tampere 22.7.1885
Eräs parannusta ansaitseva kohta kaupunkimme [Tampereen] terveydenhoidosta. Kaupungissamme on tuo monesta syystä moitittava tapa, ruumiiden asettaminen pihoissa hakomajoihin yleisön nähtäväksi haudalle lähtiessä, vielä yleinen. ... Rakkaat vainajat asetetaan ennen haudalle lähtöä hakomajoihin, ei ainoastaan kutsuttujen hautajaisvieraiden nähtäväksi, vaan siellä juoksee koko seudun väestö, etenkin naisväki katsomassa. Ja kuljetetaanpa vielä lapsiakin ruumista katsomaan, joka ymmärtämättömissä lapsissa herättää kauhua ja juurruttaa heihin tuon usein läpi elämän seuraavan ruumiiden pelkäämisen ... Aivan luonnollistahan on, että mätänevien ruumiiden ... läheisyys, varsinkin kesäseen aikaan ja muutenkin kulkutautien aikana, keskellä kaupunkia ja väkijoukossa, joka tunkeutuu ruumista katsomaan, ei voi vaikuttaa muuta kuin taudin syntymistä ja tarttuvain tautien leviämistä. Näistä syistä toivomme sentähden, että Tampereen seurakunnassakin yleisesti katsottaisiin tarpeelliseksi ja välttämättömäksi, että terveyslautakunta nyt yksivakaisesti kieltäisi ruumiiden asettamisen yleisön katseltavaksi.
Tämä Tampere-lehden pääkirjoitus painotti, että ruumiiden pitämisellä yleisön nähtävillä oli kaunis perustarkoitus. Lehti ei halunnut suinkaan väheksyä vainajia tai heidän sukulaisiaan. Kesällä 1885 Euroopasta, etenkin Espanjasta oli kantautunut uutisia koleran leviämisestä. Ruumiiden esilläpito saattoi terveyssyistä olla jopa vaarallista. Myöhemmin samana syksynä Uudessakaupungissa kiellettiinkin ruumiiden asettaminen näytteille. Samaa toivottiin Tampereella.
Kyseessä oli jopa mullistava ajattelutavan muutos suhtautumisessa kuolemaan. Nykyään ruumiit ovat mahdollisimman vähän esillä. Olisi jopa epäkunnioittavaa, jos ruumista pääsisi kuka tahansa vapaasti katsomaan. Ilmeisesti alunperin ruumiiden esilläolo tähtäsi siihen, että kuoleman ajatukseen oli helpompi sopeutua. Ruumishautaus oli 1880-luvulla ainoa vaihtoehto, tuhkauksia ei vielä tehty Suomessa. Hautausmaiden hoitoon alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota, esimerkiksi hautakivet alkoivat yleistyä 1880-luvulla. Lääketieteen kehittyessä ruumiisiin alettiin toisaalta suhtautua myös hyvin käytännöllisesti, sillä lääketieteen opiskelijat tarvitsivat ruumiita anatomianopintoihinsa.
Ruumiiden asettaminen katseltavaksi kiellettiin Tampereella muutamaa vuotta myöhemmin, syksyllä 1890. "Kivulloisuus" kaupungissa, etenkin Amurin kaupunginosassa, oli suurempi kuin aiemmin. Tuolloin jo toisena vuonna peräkkäin tamperelaisia kaatoi sairasvuoteeseen uusi ja ikävä tartuntatauti, influenssa. Ruumiit oli tapana haudata viikon sisään kuolemasta mutta nyt kaupunkilaisia kehotettiin hautaamaan vainajat niin pian kuin mahdollista. Samoin kiellettiin uteliaisuudesta johtuvat käynnit sairaitten luona ja erityisesti lasten kuljettaminen sairaita katsomassa. Lapsia ei tulisi viedä edes hautajaisiin, terveydenhoitolautakunta ohjeisti. Reaktio heijasti jo jonkinlaista paniikkia kaupungissa. Kenties jopa turhaan, sillä ihmiset eivät lakanneet sairastamasta ja kuolemasta, vaikka ruumiit suljettiin pois ihmisten nähtäviltä.
(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 26.11.1885, 13.6.1887, 15.10.1890, Tampere 28.11.1885, Aamulehti 5.5.1887, 9.6.1887, 7.9.1890.)
Eräs parannusta ansaitseva kohta kaupunkimme [Tampereen] terveydenhoidosta. Kaupungissamme on tuo monesta syystä moitittava tapa, ruumiiden asettaminen pihoissa hakomajoihin yleisön nähtäväksi haudalle lähtiessä, vielä yleinen. ... Rakkaat vainajat asetetaan ennen haudalle lähtöä hakomajoihin, ei ainoastaan kutsuttujen hautajaisvieraiden nähtäväksi, vaan siellä juoksee koko seudun väestö, etenkin naisväki katsomassa. Ja kuljetetaanpa vielä lapsiakin ruumista katsomaan, joka ymmärtämättömissä lapsissa herättää kauhua ja juurruttaa heihin tuon usein läpi elämän seuraavan ruumiiden pelkäämisen ... Aivan luonnollistahan on, että mätänevien ruumiiden ... läheisyys, varsinkin kesäseen aikaan ja muutenkin kulkutautien aikana, keskellä kaupunkia ja väkijoukossa, joka tunkeutuu ruumista katsomaan, ei voi vaikuttaa muuta kuin taudin syntymistä ja tarttuvain tautien leviämistä. Näistä syistä toivomme sentähden, että Tampereen seurakunnassakin yleisesti katsottaisiin tarpeelliseksi ja välttämättömäksi, että terveyslautakunta nyt yksivakaisesti kieltäisi ruumiiden asettamisen yleisön katseltavaksi.
Tämä Tampere-lehden pääkirjoitus painotti, että ruumiiden pitämisellä yleisön nähtävillä oli kaunis perustarkoitus. Lehti ei halunnut suinkaan väheksyä vainajia tai heidän sukulaisiaan. Kesällä 1885 Euroopasta, etenkin Espanjasta oli kantautunut uutisia koleran leviämisestä. Ruumiiden esilläpito saattoi terveyssyistä olla jopa vaarallista. Myöhemmin samana syksynä Uudessakaupungissa kiellettiinkin ruumiiden asettaminen näytteille. Samaa toivottiin Tampereella.
Kyseessä oli jopa mullistava ajattelutavan muutos suhtautumisessa kuolemaan. Nykyään ruumiit ovat mahdollisimman vähän esillä. Olisi jopa epäkunnioittavaa, jos ruumista pääsisi kuka tahansa vapaasti katsomaan. Ilmeisesti alunperin ruumiiden esilläolo tähtäsi siihen, että kuoleman ajatukseen oli helpompi sopeutua. Ruumishautaus oli 1880-luvulla ainoa vaihtoehto, tuhkauksia ei vielä tehty Suomessa. Hautausmaiden hoitoon alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota, esimerkiksi hautakivet alkoivat yleistyä 1880-luvulla. Lääketieteen kehittyessä ruumiisiin alettiin toisaalta suhtautua myös hyvin käytännöllisesti, sillä lääketieteen opiskelijat tarvitsivat ruumiita anatomianopintoihinsa.
Ruumiiden asettaminen katseltavaksi kiellettiin Tampereella muutamaa vuotta myöhemmin, syksyllä 1890. "Kivulloisuus" kaupungissa, etenkin Amurin kaupunginosassa, oli suurempi kuin aiemmin. Tuolloin jo toisena vuonna peräkkäin tamperelaisia kaatoi sairasvuoteeseen uusi ja ikävä tartuntatauti, influenssa. Ruumiit oli tapana haudata viikon sisään kuolemasta mutta nyt kaupunkilaisia kehotettiin hautaamaan vainajat niin pian kuin mahdollista. Samoin kiellettiin uteliaisuudesta johtuvat käynnit sairaitten luona ja erityisesti lasten kuljettaminen sairaita katsomassa. Lapsia ei tulisi viedä edes hautajaisiin, terveydenhoitolautakunta ohjeisti. Reaktio heijasti jo jonkinlaista paniikkia kaupungissa. Kenties jopa turhaan, sillä ihmiset eivät lakanneet sairastamasta ja kuolemasta, vaikka ruumiit suljettiin pois ihmisten nähtäviltä.
(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 26.11.1885, 13.6.1887, 15.10.1890, Tampere 28.11.1885, Aamulehti 5.5.1887, 9.6.1887, 7.9.1890.)
torstai 30. maaliskuuta 2017
Sahalahden aarrelöytö
Tampereen Sanomat 25.6.1885
Löytö. Äskettäin löysi renki Ville Matinpoika Sahalahdella Isoniemen lähellä niitun mäestä kaksi hopeamaljaa, hopeasormuksia ja rahoja edelliseltä vuosisadalta [1700-luvulta]. Löytö on tarjottu muinaismuistoyhdistyksen lunastettavaksi.
Löydöstä kertoi 23.6.1885 myös Hämeen Sanomat. Vilhelm Matinpoika Ylitalo Sahalahden Isoniemen kylästä oli löytänyt vuorenloukosta hopea-aarteen. Hopeapikarit olivat ohuesti kullattuja. Lisäksi löytyi viisi hopearengasta sekä suuri joukko hopea- ja vaskirahoja, riksin, shillingin ja äyrin arvosta, vuosilta 1731-1803. Aarre oli kätketty luultavasti Suomen sodan 1808 aikaan. Olisiko Isoniemessä sijaitseva Rahakallio juuri tämä aarteen kätköpaikka, tai ainakin lähellä sitä?
Vanhojen rahojen löytäminen esimerkiksi peltotöiden yhteydessä oli 1880-luvulla vielä melko tavallista. Jopa varsin läheltä Tamperetta, Sorinahteen pellosta, löytyi hopeinen raha vuodelta 1693. Rahoja löytyi myös, kun purettiin vanhoja rakennuksia. Vanhat Ruotsin vallan aikaiset hopeataalerit saattoivat olla hyvinkin suuria ja painavia. Raha- ja korulöydöt 1600- ja 1700-luvulta oli helppo mieltää arvokkaiksi, samoin sapelit Suomen sodan ajalta. Arvossa arvaamattomassa olivat myös ensimmäiset suomenkieliset uudet testamentit ja raamatut, jotka oli saatu säilymään 1880-luvulle asti.
Vanhimpien muinaismuistojen arvostus vaihteli sen mukaan, kuinka hyvin esine oli säilynyt. Hollolasta löytynyt, mustasta piikivestä tehty reikätaltta tajuttiin muinaisesineeksi kivikaudelta. Sillä oli historiallista arvoa. Sen sijaan esinelöydöt, jotka olivat vahingoittuneet ajan saatossa, saatettiin ajatella romuksi. Näin oli käydä Kuopion lähellä vanhalle sapelille, jonka eräs poika löysi uimassa ollessaan vedestä. Sapeli oli noin 90 cm pitkä ja siihen oli lyöty koristeita ja outoa kirjoitusta pitkin terää lähes kärkeen asti. Nykypäivänä tällainen löytö, mahdollisesti jopa viikinkiaikainen miekka, olisi sensaatio. Muinaistutkijoiden oli vaikea varjella myös esihistoriallisia hautaraunioita, jotka ehdittiin myllätä ympäri ennen kuin tieto niistä tuli julkisuuteen. Esineitä särkyi ja katosi esimerkiksi Urjalan Nuutajärven muinaishaudoista. Muinaistutkijat kartoittivat mahdollisia kohteita kiertelemällä eri puolilla Suomea, myös Tampereen seudulla, mutta osa ihmisistä pyrki salaamaan heiltä nämä aarteiden kätköpaikat.
Ilmassa väreili kuitenkin suuri kiinnostus kaikkeen, mikä viittasi muinaissuomalaiseen menneisyyteen. Itä-Suomessa oli löydetty muinaishautoja, joissa "pakanuuden-aikuiset" koriste-esineet olivat säilyneet. Suomen Käsityön Ystävät ryhtyi valmistamaan hopeisia ja pronssisia kaulakoruja, rintaneuloja ja rannerenkaita näiden mallien mukaan. "Ne ovat muotonsa puolesta jotakin ihka uutta ja varsin somia. Hinnat tuntuvat olevan kohtuulliset ja menekki kuuluu olevan hyvä", Tampereen Sanomat kertoi 27.12.1886. Näin jokainen saattoi ostaa itselleen pienen menneisyyteen viittaavan aarteen, nekin jotka eivät itse onnistuneet aarrelöytöjä tekemään.
(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 21.7.1885, 4.8.1885, 11.8.1885, 12.11.1885, 24.3.1886, 6.4.1886, 22.12.1886, Tampere 30.9.1885, 24.10.1885, Aamulehti 13.3.1886, Uusi Suometar 16.12.1886, 22.12.1886.)
Löytö. Äskettäin löysi renki Ville Matinpoika Sahalahdella Isoniemen lähellä niitun mäestä kaksi hopeamaljaa, hopeasormuksia ja rahoja edelliseltä vuosisadalta [1700-luvulta]. Löytö on tarjottu muinaismuistoyhdistyksen lunastettavaksi.
Löydöstä kertoi 23.6.1885 myös Hämeen Sanomat. Vilhelm Matinpoika Ylitalo Sahalahden Isoniemen kylästä oli löytänyt vuorenloukosta hopea-aarteen. Hopeapikarit olivat ohuesti kullattuja. Lisäksi löytyi viisi hopearengasta sekä suuri joukko hopea- ja vaskirahoja, riksin, shillingin ja äyrin arvosta, vuosilta 1731-1803. Aarre oli kätketty luultavasti Suomen sodan 1808 aikaan. Olisiko Isoniemessä sijaitseva Rahakallio juuri tämä aarteen kätköpaikka, tai ainakin lähellä sitä?
Vanhojen rahojen löytäminen esimerkiksi peltotöiden yhteydessä oli 1880-luvulla vielä melko tavallista. Jopa varsin läheltä Tamperetta, Sorinahteen pellosta, löytyi hopeinen raha vuodelta 1693. Rahoja löytyi myös, kun purettiin vanhoja rakennuksia. Vanhat Ruotsin vallan aikaiset hopeataalerit saattoivat olla hyvinkin suuria ja painavia. Raha- ja korulöydöt 1600- ja 1700-luvulta oli helppo mieltää arvokkaiksi, samoin sapelit Suomen sodan ajalta. Arvossa arvaamattomassa olivat myös ensimmäiset suomenkieliset uudet testamentit ja raamatut, jotka oli saatu säilymään 1880-luvulle asti.
Vanhimpien muinaismuistojen arvostus vaihteli sen mukaan, kuinka hyvin esine oli säilynyt. Hollolasta löytynyt, mustasta piikivestä tehty reikätaltta tajuttiin muinaisesineeksi kivikaudelta. Sillä oli historiallista arvoa. Sen sijaan esinelöydöt, jotka olivat vahingoittuneet ajan saatossa, saatettiin ajatella romuksi. Näin oli käydä Kuopion lähellä vanhalle sapelille, jonka eräs poika löysi uimassa ollessaan vedestä. Sapeli oli noin 90 cm pitkä ja siihen oli lyöty koristeita ja outoa kirjoitusta pitkin terää lähes kärkeen asti. Nykypäivänä tällainen löytö, mahdollisesti jopa viikinkiaikainen miekka, olisi sensaatio. Muinaistutkijoiden oli vaikea varjella myös esihistoriallisia hautaraunioita, jotka ehdittiin myllätä ympäri ennen kuin tieto niistä tuli julkisuuteen. Esineitä särkyi ja katosi esimerkiksi Urjalan Nuutajärven muinaishaudoista. Muinaistutkijat kartoittivat mahdollisia kohteita kiertelemällä eri puolilla Suomea, myös Tampereen seudulla, mutta osa ihmisistä pyrki salaamaan heiltä nämä aarteiden kätköpaikat.
Ilmassa väreili kuitenkin suuri kiinnostus kaikkeen, mikä viittasi muinaissuomalaiseen menneisyyteen. Itä-Suomessa oli löydetty muinaishautoja, joissa "pakanuuden-aikuiset" koriste-esineet olivat säilyneet. Suomen Käsityön Ystävät ryhtyi valmistamaan hopeisia ja pronssisia kaulakoruja, rintaneuloja ja rannerenkaita näiden mallien mukaan. "Ne ovat muotonsa puolesta jotakin ihka uutta ja varsin somia. Hinnat tuntuvat olevan kohtuulliset ja menekki kuuluu olevan hyvä", Tampereen Sanomat kertoi 27.12.1886. Näin jokainen saattoi ostaa itselleen pienen menneisyyteen viittaavan aarteen, nekin jotka eivät itse onnistuneet aarrelöytöjä tekemään.
(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 21.7.1885, 4.8.1885, 11.8.1885, 12.11.1885, 24.3.1886, 6.4.1886, 22.12.1886, Tampere 30.9.1885, 24.10.1885, Aamulehti 13.3.1886, Uusi Suometar 16.12.1886, 22.12.1886.)
tiistai 28. maaliskuuta 2017
Työväen uimahuone
Tampere 29.4.1885
Kirjelmiä Kyttälästä. ... Paremmille ihmisille ja sporttiklubin jäsenille on uimahuone Pyhäjärven rannalla, mutta työväelle ei ole paikkaa missään, jossa he joko ilmaiseksi tahi pienestä maksusta saisivat jättää vaatteensa ja pukeutua uimaretkelle. Ja juuri työmies kesällä parhaiten uimista kaipaakin, sillä kuka on hikisempi ja tomuisempi kuin hän. Ei ole luvallista eikä kukaan siveä ihminen rupeaisikaan roikottelemaan "paratiisin pukimissa" aavalla rannikolla; ennen kärsii kuumuutta ja puutettakin. Puolestani ehdottelen että joku rahallinen rakennuttaisi uimahuoneita yleisön käytettäväksi, joissa työmieskin saisi huljutella ruumiinsa veden vilppaissa laineissa.
Työmies Kyttälästä osui mielipidekirjoituksellaan hyvään saumaan, sillä hänen ideaansa tartuttiin heti. Tuomo Leander avasi kesäkuun puolivälissä 1885 uimahuoneen Ratinaan. Käynti uimahuoneella maksoi viisi penniä kerralta mutta koko kesäksi saattoi lunastaa kausilipun kahdella markalla. Erityisesti Tampereen käsityöläiset lunastivat itselleen ja perheelleen "piletin" koko kesäksi. Uimahuonetta hoiti rouva Wahlström. Häneltä sai pienestä maksusta myös pyyhkeen ja saippuan. Naiset ja miehet eivät uineet yhtä aikaa vaan aamu- ja iltapäivällä oli naistentunnit erikseen.
Uimista pidettiin erittäin terveellisenä harrastuksena, sen uskottiin suojelevan jopa koleratartunnalta. Vielä kesäkuun lopulla veden lämpö uimahuoneella oli vain 13 astetta Celsiusta mutta tätä pidettiin jo sopivana uimiseen. Erityisesti sunnuntaisin uimareiden määrä kohosi yli sadan. Tampereen tehtaat kävivät heinäkuussakin eivätkä työläiset ehtineet uimaan oikeastaan muulloin kuin sunnuntaisin. Tehtaan kuumuudessa uimista silti varmasti kaipasi, sillä esimerkiksi puuvillatehtaalla lämpö kohosi 30 asteeseen ja luultavasti ylikin hellepäivinä. Kesän 1885 hellekausi osui heinäkuulle ja veden lämpö Ratinan uimahuoneella kohosi 20 asteeseen.
Jos joku ei vielä osannut uida, taitoa sopi opetella Aamulehden 2.7.1885 antamilla vinkeillä. Lehti vakuutti, että ihminen ei vajoa veteen, kunhan hän vain säilyttää saman maltin ja tyyneyden kohtalostaan kuin kuivallakin maalla. Ihmisen luonnollisin asento vedessä on selällään lepääminen [kelluminen]. Keuhkot ovat ihmisen kevein osa ja pitävät hänet pinnalla. Uimisen opettelu tulisikin aloittaa selällään ja vasta kun tämä taito hallitaan, tulisi uimarin kääntyä vatsalleen veteen ja käyttää käsiä ja jalkoja kuten sammakko.
Järviä, lampia ja rantoja oli Tampereen seudulla yllin kyllin, joten ne jotka ehtivät ja viitsivät, saattoivat kävellä kaupungin ulkopuolelle ja käydä uimassa epävirallisilla uimarannoilla. Eräs tällainen uimapaikka oli ilmeisesti Iidesjärveen laskevan ojan varrella. Sieltä oli näköyhteys Vaasan-matkalaisten käyttämään junaan, joka hitaasti puksutteli uimapaikan ohi. Tällöin matkustajat kauhukseen saivat nähdä, miten uimarit asettuivat "inhoittaviin asentoihin lukuisan matkustajajoukon silmien edessä". Etteivät uimarit vain olisi pyllistelleet junalle...? Oliko heillä edes uimapukua? Syyllisyys tästä "raakalaistavasta" ei tosin langennut Tampereen vaan Takahuhdin kylän asukkaiden syntilistalle (Tampereen Sanomat 2.8.1886). Tamperelaisethan eivät tunnetusti esiintyneet siveettömästi julkisilla rannoilla.
(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 16.6.1885, 27.6.1885, 7.7.1885, 11.7.1885, 18.7.1885, Aamulehti 27.6.1885, 7.7.1885, 18.7.1885, Tampere 11.7.1885.)
Kirjelmiä Kyttälästä. ... Paremmille ihmisille ja sporttiklubin jäsenille on uimahuone Pyhäjärven rannalla, mutta työväelle ei ole paikkaa missään, jossa he joko ilmaiseksi tahi pienestä maksusta saisivat jättää vaatteensa ja pukeutua uimaretkelle. Ja juuri työmies kesällä parhaiten uimista kaipaakin, sillä kuka on hikisempi ja tomuisempi kuin hän. Ei ole luvallista eikä kukaan siveä ihminen rupeaisikaan roikottelemaan "paratiisin pukimissa" aavalla rannikolla; ennen kärsii kuumuutta ja puutettakin. Puolestani ehdottelen että joku rahallinen rakennuttaisi uimahuoneita yleisön käytettäväksi, joissa työmieskin saisi huljutella ruumiinsa veden vilppaissa laineissa.
Työmies Kyttälästä osui mielipidekirjoituksellaan hyvään saumaan, sillä hänen ideaansa tartuttiin heti. Tuomo Leander avasi kesäkuun puolivälissä 1885 uimahuoneen Ratinaan. Käynti uimahuoneella maksoi viisi penniä kerralta mutta koko kesäksi saattoi lunastaa kausilipun kahdella markalla. Erityisesti Tampereen käsityöläiset lunastivat itselleen ja perheelleen "piletin" koko kesäksi. Uimahuonetta hoiti rouva Wahlström. Häneltä sai pienestä maksusta myös pyyhkeen ja saippuan. Naiset ja miehet eivät uineet yhtä aikaa vaan aamu- ja iltapäivällä oli naistentunnit erikseen.
Uimista pidettiin erittäin terveellisenä harrastuksena, sen uskottiin suojelevan jopa koleratartunnalta. Vielä kesäkuun lopulla veden lämpö uimahuoneella oli vain 13 astetta Celsiusta mutta tätä pidettiin jo sopivana uimiseen. Erityisesti sunnuntaisin uimareiden määrä kohosi yli sadan. Tampereen tehtaat kävivät heinäkuussakin eivätkä työläiset ehtineet uimaan oikeastaan muulloin kuin sunnuntaisin. Tehtaan kuumuudessa uimista silti varmasti kaipasi, sillä esimerkiksi puuvillatehtaalla lämpö kohosi 30 asteeseen ja luultavasti ylikin hellepäivinä. Kesän 1885 hellekausi osui heinäkuulle ja veden lämpö Ratinan uimahuoneella kohosi 20 asteeseen.
Jos joku ei vielä osannut uida, taitoa sopi opetella Aamulehden 2.7.1885 antamilla vinkeillä. Lehti vakuutti, että ihminen ei vajoa veteen, kunhan hän vain säilyttää saman maltin ja tyyneyden kohtalostaan kuin kuivallakin maalla. Ihmisen luonnollisin asento vedessä on selällään lepääminen [kelluminen]. Keuhkot ovat ihmisen kevein osa ja pitävät hänet pinnalla. Uimisen opettelu tulisikin aloittaa selällään ja vasta kun tämä taito hallitaan, tulisi uimarin kääntyä vatsalleen veteen ja käyttää käsiä ja jalkoja kuten sammakko.
Järviä, lampia ja rantoja oli Tampereen seudulla yllin kyllin, joten ne jotka ehtivät ja viitsivät, saattoivat kävellä kaupungin ulkopuolelle ja käydä uimassa epävirallisilla uimarannoilla. Eräs tällainen uimapaikka oli ilmeisesti Iidesjärveen laskevan ojan varrella. Sieltä oli näköyhteys Vaasan-matkalaisten käyttämään junaan, joka hitaasti puksutteli uimapaikan ohi. Tällöin matkustajat kauhukseen saivat nähdä, miten uimarit asettuivat "inhoittaviin asentoihin lukuisan matkustajajoukon silmien edessä". Etteivät uimarit vain olisi pyllistelleet junalle...? Oliko heillä edes uimapukua? Syyllisyys tästä "raakalaistavasta" ei tosin langennut Tampereen vaan Takahuhdin kylän asukkaiden syntilistalle (Tampereen Sanomat 2.8.1886). Tamperelaisethan eivät tunnetusti esiintyneet siveettömästi julkisilla rannoilla.
(Lähteenä myös Tampereen Sanomat 16.6.1885, 27.6.1885, 7.7.1885, 11.7.1885, 18.7.1885, Aamulehti 27.6.1885, 7.7.1885, 18.7.1885, Tampere 11.7.1885.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)